Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan 10. presidentiksi helmikuussa 1994. Nämä vaalit olivat käänteentekevä tapaus Suomen demokraattisen järjestelmän historiassa. Ensimmäistä kertaa presidentti valittiin suoralla kansanvaalilla eikä valitsijamiesvaalilla. Tämä muutos näkyi jo vaalikampanjassa.
Suomalainen yhteiskunta, kuten koko maailmakin, elää perusteellisen muutoksen aikaa. Tarvitaan uusia näkemyksiä ja työkaluja, ja uusia johtajiakin. Suomalaiset halusivat uuden johtajan tälle muutoksen ajalle. Martti Ahtisaari osoittautui tilanteeseen sopivaksi. Hän ei kampanjassaan kerännyt kannatusta vanhan poliittisen järjestelmän kautta vaan suoraan kansalta. Hänen teemojaan olivat avoimuus, vuorovaikutus ja poliittisen elämän uudistuminen sekä määrätietoinen aikomus ratkoa työttömyysongelmaa. Hän pystyi välittämään viestinsä paremmin kuin ammattipoliitikot. Useimmat ihmiset näkivät hänet kokonaan uudenlaisena poliittisena johtajana, sillä hän oli luonut koko aiemman uransa pikemminkin yhteiskunnallisessa kansalaistoiminnassa kuin varsinaisesti politiikassa.
Martti Ahtisaari syntyi 23. kesäkuuta 1937 Viipurissa. Hänen isänsä, norjalaista syntyperää oleva Suomen kansalainen, oli puolustusvoimien kantahenkilökuntaan kuuluva aliupseeri. Martti Ahtisaari kävi koulunsa Oulussa. Hän valmistui opettajankoulutuslaitoksesta ja aikoi ryhtyä opettajaksi. Nuori opettaja oli kuitenkin innokas näkemään maailmaa, ja tähän tarjoutui arvaamaton tilaisuus. Ruotsin kansainvälinen kehitysyhteistyövirasto etsi nuorta, ahkeraa miestä koulutusprojektiin Pakistaniin. Ahtisaari sai paikan ja työskenteli Pakistanissa muutaman vuoden ajan. Kokemus muutti hänen loppuelämänsä.
Palattuaan Suomeen 1963 hän työskenteli lyhyen aikaa kansainvälisessä opiskelijajärjestössä. Vuonna 1965 hän siirtyi ulkoministeriön vastaperustetulle kehitysyhteistyöosastolle edeten apulaisosastopäälliköksi. Vuonna 1973 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan. Koska hänet oli akkreditoitu myös Mosambikiin, Somaliaan ja Sambiaan, hän loi Afrikassa huomattavan kontaktiverkoston. Hänen afrikkalaiset tuttavansa ilmaisivat luottamuksensa häneen YK:n etsiessä Namibian-komissaaria. YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar nimitti Ahtisaaren komissaariksi ja erikoisedustajakseen Namibiaan, joka oli tuolloin vielä Etelä-Afrikan hallinnassa, mutta matkalla itsenäisyyteen. Ahtisaari suoriutui lujan ja sovittelevan asenteensa turvin kunnialla lähes mahdottomasta tehtävästä auttaessaan Namibiaa itsenäistymään maan yhteiskunnallisen rakenteen kärsimättä.
Ahtisaaren toimikausi päättyi vuonna 1984. Hän palasi Helsinkiin kehitysyhteistyöstä vastaavaksi alivaltiosihteeriksi. Vuonna 1987 YK:n pääsihteeri pyysi jälleen Ahtisaarta apuun. Hänet nimitettiin hallinnosta vastaavaksi alipääsihteeriksi, mutta hän säilytti asemansa Namibian erikoisedustajana. Namibian eteneminen kohti itsenäisyyttä oli viimeisessä, äärimmäisen herkässä vaiheessaan. Kaikki meni kuitenkin hyvin: Namibiasta tuli itsenäinen valtio, ja siellä pidettiin vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit. Namibia on eräs YK:n selkeistä menestystarinoista, ja Martti Ahtisaari oli siinä prosessissa avaintekijä. Vastaitsenäistynyt valtio nimitti hänet Namibian kunniakansalaiseksi.
Vuonna 1991 oli aika jälleen palata kotiin. Hänet nimitettiin ulkoministeriön korkeimmalle virkamiespaikalle, kansliapäälliköksi. Vuonna 1992 YK kuitenkin tarvitsi jälleen Ahtisaaren neuvottelu- ja välitystaitoja, ja hänet nimitettiin entisen Jugoslavian asioita käsittelevän kansainvälisen konferenssin Bosnia-Hertsegovina -työryhmän puheenjohtajaksi.
Vaikka Ahtisaari ei ollut koskaan osallistunut Suomen sisäpolitiikkaan, hänen tiedettiin lukeutuvan maltillisesti vasemmistolaisen sosiaalidemokraattisen puolueen (SDP) kannattajiin. Koska hän oli opiskellut Oulussa, Oulun puolueosastot pyysivät häntä ehdokkaaksi SDP:n esivaaliin haettaessa puolueen ehdokasta vuoden 1994 presidentinvaaleihin. Puolue piti nyt ensimmäistä kertaa esivaalit ehdokkaansa löytämiseksi. Ahtisaari voitti esivaalin useiden politiikan tuntijoiden hämmästykseksi. Hän käynnisti tehokkaan kampanjan, ja hänet valittiin presidentiksi selvällä äänten enemmistöllä.
Suomen tasavallan presidentin asemasta on käyty paljon keskustelua sen jälkeen, kun tehtävää miltei neljännesvuosisadan hoitanut Urho Kekkonen väistyi syrjään vuonna 1981. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto halusi tulkita edeltäjäänsä suppeammin presidentin poliittista roolia. Hän toimi myös aktiivisesti eräiden perustuslakiin kirjattujen presidentin valtaoikeuksien vähentämiseksi. Tätä taustaa vasten oli luonnollista, että hänen seuraajansa näkemystä presidentin tehtävistä odotettiin mielenkiinnolla. Presidentti Ahtisaari on omaksunut aktiivisen poliittisen johtajan roolin erityisesti Suomen muuttuneessa kansainvälisessä asemassa Suomen tultua EU:n jäseneksi. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perinteisesti ja myös perustuslain nojalla ollut presidentin tärkein toimiala. Keskustelua siitä, onko Suomen EU-politiikka hallituksen ja pääministerin johdolla tapahtuvaa toimintaa vaiko presidentin perinteiseen rooliin kuuluvaa, käytiin ajoin kiivaastikin. Tämä keskustelu on nyt päättynyt. Suomen perustuslait jakavat nämä tehtävät presidentin ja hallituksen kesken, ja niiden mukaan Suomi hoitaa myös EU-jäsenyytensä.
Presidentti Ahtisaari on jatkanut jo vaalikampanjansa aikana alkanutta suoraa yhteydenpitoa kansaan. Säännölliset matkat eri puolille Suomea on järjestetty niin, että presidentti voi olla suorassa kosketuksessa kansalaisten kanssa ilman poliittisten järjestöjen välitystä. Näin presidentti ei ole vain ensimmäinen suorassa kansanvaalissa valittu valtionpäämies vaan samalla poliittinen johtaja, joka tuntee omakohtaisesti kansalaisten huolet ja mielenkiinnon kohteet. Kansalaiset ovat pitäneet tätä toimintatapaa suuressa arvossa, mikä kuvastuu siinä, että presidentti Ahtisaaren mitattu kansansuosio on säilynyt korkeana.
Presidentti Ahtisaaren puoliso on Eeva Ahtisaari, s. Hyvärinen, koulutukseltaan yläasteen historianopettaja. Heidän poikansa Marko opiskelee filosofiaa USA:ssa.