Apu-lehti 20/1997

Teksti Maria Schulgin

Kuvat Kari Kaipainen

Eeva Ahtisaari haastaa Suomen koululaiset auttamaan Unicefin työtä Guineassa

"Nainen on perheen sielu"

Eeva Ahtisaari on lupautunut Suomen Unicefin Guineaan suunnatun koulutus- ja avustusprojektin keulakuvaksi ja kummiksi. Opettajana ja historioitsijana hän ymmärtää sekä kansanvalistustyön että koulutuksen arvot ja ansiot erittäin hyvin. Kehitysyhteistyö ja kehitysapu ovat tulleet niin ikään tutuiksi aviomiehen työn ja Afrikassa asuttujen vuosien yhteydessä.

"Koulutus on kehityksen tärkein voimavara"

On toukokuun kylmin päivä. Ulkona sataa tihuuttaa ja Mäntyniemen kotijänis hypähtelee kaikessa rauhassa pitkin pihaa.

Brita Flanderin lasiveistokset korostavat presidentin virka-asunnon suuren vaaleanvihervään sävytetyn edustustilan niukan eleganttia viileyttä.

Eeva Ahtisaaren asun värit toistavat niin ympäristön kuin suurista lasi-ikkunoista kuvastuvan luonnon keväistä kuulautta.

Emme voisi olla kauempana keskustelunaiheestamme, Afrikasta ja Suomen Unicefin työstä Guineassa. Ja silti Afrikka on voimakkaasti läsnä, onhan Eeva Ahtisaari asunut niin Tansaniassa kuin Namibiassakin, jonka kunniakansalaiseksi hänet nimettiin 1992.

-- Se oli hyvin koskettava asia, todella hieno tunnustus. Ihmettelen, mistä he sen keksivätkin, Eeva Ahtisaari sanoo.

[VO]Oppimisen perinteitä

Eeva Ahtisaari on toiminut maan ensimmäisen naisen ominaisuudessa Suomen UNICEF-yhdistys ry:n suojelijana jo muutaman vuoden ajan.

Nyt hän on lupautunut Guineaan suuntautuvan avustusohjelman ja erityisesti sen koulutuskampanjan keulakuvaksi ja kummiksi.

Guinean kampanjan keräystavoite on 1,3 miljoonaa markkaa. Suomen Unicef, joka toimii Guineassa kylätasolla, keskittyy kyläläisten terveydenhuoltoon, ravitsemukseen, hygieenisiin olosuhteisiin ja ennen kaikkea koulutukseen, erityisesti nk. toisen mahdollisuuden kouluihin. Ne on suunnattu tytöille ja naisille, jotka eivät ole päässeet lainkaan kouluun tai jotka ovat joutuneet keskeyttämään opintonsa.

Guinean tilastot kertovat, että maan 6,5 miljoonasta kansalaisesta vain 24 prosenttia on luku- ja kirjoitustaitoisia. Luvut jakautuvat edelleen näin: heistä miehiä 35 prosenttia, naisia vain 13 prosenttia.

-- Olen ymmärtänyt, että opinhaluisilla tytöillä on kaiken kaikkiaan vaikeaa. Kun heidät lähetetään kaupunkiin kouluun, he joutuvat perheestään erillään asuessaan valitettavan usein monin eri tavoin hyväksikäytetyiksi, Eeva Ahtisaari sanoo.

Eeva Ahtisaari ymmärtää opettajana ja historioitsijana kansanvalistustyön arvot ja ansiot erityisen hyvin.

-- Me näemme sen voiman jo oman maamme historiassa. Emme olisi tässä tilanteessa ja tällä tasolla ellei kansamme sivistystasoa olisi aikoinaan nostettu vankan koulutustason kautta, hän sanoo.

Eeva Ahtisaaren oma ammatti valikoitui 50-luvun vallitsevan tavan mukaan.

-- Silloiset koulutettujen naisten perinteiset ammatit olivat joko opettaja tai sairaanhoitaja ja minä menin mallin mukaan.

-- Olin kyllä kiinnostunut oppimisesta jo lapsena ja halusin ehdottomasti oppikouluun. Perinteitäkin oli: isoisä Taavetti Hyvärinen perusti Jännevirralle kansakoulun 1892.

Eeva Ahtisaari kävi Kuopion tyttölyseota.

-- Meillä oli viime keväänä luokkakokous.

-- Havaitsin silloin, että meidän ikäpolvemme oli pärjännyt hyvin elämässä. Yksi meistä on professori Marjatta Marin , joukkoon kuuluu lisäksi pari lääkäriä, suurin osa on kuitenkin opettajia ja sairaanhoitajia. Meidän tyttölyseomme kasvateissa on aika lailla verkostoitumistakin, olen huomannut ottaneeni varsin usein yhteyttä koulutovereihini.

Miksi valitsitte nimenomaan historian opettajan ammatin?

-- Hyvät opettajat innostivat, Airi Forsman ja Eero Hietakari avasivat minulle historian maailman.

-- Päädyin historiaan myös siksi, että maalla asuneille juuret ovat tärkeitä. Taloillakin on juuret. Hyväristen kolme taloa mainitaan jo 1500-luvulla.

Afrikalla on ollut tärkeä asema Eeva Ahtisaaren elämässä, mutta sen historiaa ei 50-luvun Suomessa juuri käsitelty.

-- Paitsi löytöretkeilijöiden yhteydessä ja Englannin ja Ranskan imperiumeista luettaessa, Eeva Ahtisaari muistelee.

-- Oikeastaan tietämykseni Afrikasta lisääntyi räjähdyksenomaisesti vasta mieheni kautta, hän lisää.

[VO]Aina on tulevaisuus

Eeva ja Martti Ahtisaari tapasivat toisensa ensimmäinen kerran 50-luvun alussa Kuopion Nuorissa Luonnonystävissä ja uudelleen Helsingissä vuonna 1967.

-- Olin silloin jollain tasolla kiinnostunut kehitysmaista. Noihin aikoihin yliopistossa oli myös vapaaehtoinen kehitysapumaksu, jota maksettiin ilmoittautumismaksun yhteydessä. Minulla on siitä kuittikin tallella, kolme markkaa.

-- Menin sitten eräänä päivänä kuuntelemaan Studia Generalia -sarjaa, jossa Martti oli altavastaajana. Hänen elämänsä oli hyvin toisenlaista kuin minun opiskelijaelämäni: avarampaa, vastuullisempaa. Hän oli asunut tuolloin myös kolme vuotta Pakistanissakin.

-- Muistan kyselleeni, löytyisikö kehitysmaissa töitä minullekin. Kun Martille selvisi, että olin opiskellut historiaa, hän sanoi suoraan, että sellaisia töitä ei taida löytyä, tarvitaan toisenlaista osaamista.

Myöhemmin Ahtisaaret asuivat kolmen ja puolen vuoden ajan Tansaniassa, jossa Martti Ahtisaari toimi suurlähettiläänä.

-- Olin kuullut mieheltäni paljon Afrikasta ja seurannut sen tilannetta. Meidän pienessä ensimmäisessä kodissamme oli käynyt myös tansanialaisia ja afrikkalaisia vieraita, mutta tutustumismatka tulevaan asemapaikkaan -- se ensimmäinen oikea kosketus Afrikkaan -- oli silti jonkinlainen kulttuurishokki, Eeva Ahtisaari myöntää.

-- Ihmisten paljous... torit... Ihmisten yli oli harpottava ja toreilla istuttiin todella mudassa, kärpästen keskellä... Se oli suomalaisessa hygieniassa kasvaneelle melkoinen kokemus.

-- Muistan miettineeni kolme päivää, miten tästä selviän. Olin lähellä pakokauhua, tunsin itseni surkimukseksi.

Moni Afrikan kävijä tuntee alkuvaiheissa suurta voimattomuutta olevien olosuhteiden keskellä. Iskikö se tunne myös Teihin?

-- Olen elänyt kaksikymmentä vuotta niin toisenlaista elämää, että on vaikea palata noihin aikoihin... Tietyssä vaiheessa, kun Tansaniassa alkoi mennä huonosti ja kun maan arveltiin ajautuvan konkurssiin, olin kyllä hirveän huolestunut.

-- Muistan sanoneeni, että tällä maalla ei ole tulevaisuutta! Mieheni sanoi silloin, että aina on tulevaisuus, jokaisella ihmisellä on tulevaisuus ja niinhän se on.

-- Diplomaattirouvilla oli monenlaisia aktiviteetteja, teekutsuja ja rahankeräystä. Keräsimme rahat Dar es Salamin yliopistoalueella sijaitsevan afrikkalaisen kylän porakaivoa varten.

-- Sen vihkiäistilaisuus oli mieleenpainuva. Kun vesi pulppusi esiin, eräs kylän mama kiitti meitä ihanasti. Emme tosin ymmärtäneet sanoja, mutta eleet, ilmeet, puheen painotus ja sanojen vuolaus kertoivat sitäkin enemmän.

Tämän lehden ilmestyessä Eeva Ahtisaari on jo valtiovierailulla Tansaniassa.

-- En ole ollut siellä kahteenkymmenen vuoteen. Silloin, 1977, maan väkiluku oli 17 miljoonaa, nyt jo 25 miljoonaa. Kohtaaminen jännittää hieman.

[VO]Oikoteitä ei ole

Ahtisaaret asuivat niin ikään Namibiassa vuoden.

Monet kuittaavat Afrikan kokonaisuutena, mutta maiden, kansojen ja heimojen välillä on suuriakin eroja.

-- Tansanialaiset, jotka olivat olleet itsenäisiä, tuntuivat omaavan paljon enemmän omantunnonarvoa kuin namibialaiset, siellä kuljettiin vielä aika lailla selkä köyryssä, mutta nyt -- itsenäisyyden aikana -- tilanne on jo aivan toinen.

-- Mutta jollain lailla namibialaiset olivat hyvin suomalaisen oloisia, hiljaisempia, vakavampia. En tiedä... en ymmärrä... Voiko olla, että Suomen Lähetysseuran yli satavuotinen läsnäolo ja työ olisivat vaikuttaneet heihin?..

Eeva Ahtisaari ei ole tutustunut vielä toistaiseksi Länsi-Afrikkaan, mutta toivoo tilanteen muuttuvan. Guinean projekti kiinnostaa häntä aidosti.

Nyttemmin maailman köyhimpiin maihin kuulunut Guinea itsenäistyi vuonna 1958 Ranskan siirtomaaherruudesta. Presidentti Sekou Touren aikana maa ajautui vähitellen marxilaiseen diktatuuriin. Presidentti selitti toisinajattelijoiden vangitsemiset, kiduttamiset, katoamiset ja murhat "kollektiivisen oikeuden voittona yksilöllisistä oikeuksista". Raaka korruptio oli osa arkea, jonka aikana maa ajautui vaikeaan taloudelliseen lamaan.

Touren aikaa seurasi sotilasdiktatuuri, joka alkoi 90-luvun alussa antaa tilaa demokratialle myös Guineassa. Köyhä valtio ei pysty kuitenkaan tarjoamaan koulutusta ja perushoitoa pian seitsemänmiljoonaiseksi kasvavalle kansalle, jonka keskimääräiseksi eliniäksi lasketaan 45 vuotta.

Suomen Unicefin tukema hanke ulottuu 22 kylään.

Peruskoulutuksen ohella kyläläisiä pyritään työllistämään opettamalla heille omatoimisuutta, muun muassa moskiittoverkkojen ja saippuan valmistamista.

Historioitsijana Eeva Ahtisaari tietää ja ymmärtää, ettei mitään tapahdu hetkessä.

-- Kaikessa kehitysavussa on lähdettävä varovaisesti liikkeelle. Oikoteitä ei ole, kehitys ei hypähtele, tietyt prosessit on aina käytävä läpi.

-- Kehitysaputyössä on tehty paljon virheitä, mutta niistä on myös viisastuttu. Professori Marja-Liisa Swantz on esimerkiksi tehnyt Etelä-Tansaniassa erinomaista työtä, joka perustuu avustajien ja kyläläisten avoimeen vuorovaikutukseen.

-- Siinä tarvitaan myös läntistä, kehittyneempää osapuolta, joka osaa heittää esiin oikeat kysymykset. Kysymysten tekeminen on hyvin tärkeätä. Oikeat ratkaisut löytyvät useimmiten kyläläisten vastauksista ja tarpeista, jotka vain he itse tietävät.

-- Myös Unicef on suunnannut useimmat projektinsa ruohonjuuritasolle sen jälkeen, kun on ymmärretty, mitä kehitys oikein on.

Ja mitä se on, Teidän mielestänne?

-- Sitä, että tajutaan elämän realiteetit ja niihin perustuvat ja niistä johtuvat mahdollisuudet.

[VO]Nainen on perheen sielu

Naistutkimuksesta kiinnostunut Eeva Ahtisaari tietää, että Länsi-Afrikka on paljolti matriarkaalista aluetta. Naisella on vahva asema, niin kaupankäynnissä kuin kodeissa.

Guinea-projektin koulutus keskittyy erityisesti kylien naisiin. Koulutetut miehet lähtevät kaupunkiin, mutta "toisen mahdollisuuden koulutuksen" saava nainen jää lastensa, maatilkkunsa ja kotinsa luo ja hyödyntää oppimaansa jokapäiväisessä elämässä.

Unicef on soveltanut vastaavanlaisia naisprojekteja myös muissa kehitysmaissa hyvin tuloksin. Naiset ovat muutoinkin alkaneet ottaa valtaa ja vastuuta kaikkialla maailmassa. Voisiko tästä vetää suurempia linjoja? Olemmeko me astumassa naisten aikakauteen?

-- Jo J.V. Snellman perusteli aikoinaan tyttöjen hyvää koulutusta sillä, että he osaavat äiteinä siirtää oikeita arvoja seuraavalle sukupolvelle, Eeva Ahtisaari sanoo.

-- Sitäpaitsi näyttää siltä, että kehitys on lähtenyt kaikilla tavoilla käyntiin nimenomaan niissä maissa, joissa myös tytöt on koulutettu hyvin.

-- Kyllä nainen on jollain tavalla perheen sielu, vaikka hän pyörisikin pelkästään tulisijan ympärillä.

-- Unicefin tilastot osoittavat, että jos nainen on käynyt koulua, hän osaa huolehtia paremmin kaikesta. Perhekin on usein pienempi, sillä koulutettu nainen osaa arvioida, kuinka monta lasta hän pystyy hoitamaan hyvin.

-- Koulutus on kehityksessä eittämättä kaikkein tärkein voimavara. Se koituu naisen kautta perheen hyväksi, perheen kautta kansakunnan hyväksi.

-- Naisen asema on niin suomalaisessa kuin pohjoismaisessakin kehitysyhteistyössä prioriteetti. Kaikissa projektipyynnöissä katsotaan aina, miten ne vaikuttavat naisen asemaan kussakin maassa.

-- Ja tämä meidän pohjoismainen tasa-arvon perinteemme on kyllä niin hyvä perinne, ettei siitä pidä luopua, mennään sitten minne maailman kolkkaan tahansa.

Miten istuttaa se muualle?

-- Kyllähän siinä joutuu pohtimaan paljon naisen ja miehen suhdetta eri kulttuureissa, joissa se on tyystin erilainen kuin meillä.

-- Siinä täytyy vaan viisaasti miettiä, miten ja millä tavalla tasa-arvoa voisi edesauttaa, sillä se on varmasti hyvä asia.

Miten te suhtaudutte Afrikan levottomuuksiin? Miten keskinen Afrikka voitaisiin rauhoittaa, jotteivät sodat ja vihamielisyys tuhoaisi kaikkea aiemmin aikaansaatua kehitystä?

-- Tämä on vaikea kysymys eikä minulla ole siihen vastausta. Sivistystason nousulla... Mutta toisaalta, soditaanhan Euroopassakin...

[VO]Haaste Suomen kouluille

Eeva Ahtisaari tahtoo haastaa kaikki suomalaiset koulut mukaan Suomen Unicefin projektiin.

-- Etenkin ranskaa opiskelevat koulut voisivat ottaa erilaisia kummiprojekteja. Niiden keksiminen ja toteuttaminen kehittää omaakin luovuutta, hän sanoo.

Jotkut epäilevät suurten järjestöjen tehokkuutta. Etteivät vain rahat menisi suurimmaksi osaksi organisaatioiden käyttökustannuksiin?

Eeva Ahtisaari sanoo luottavansa Unicefiin.

-- Minusta Unicef on varma valinta, etenkin nyt, sen hyvinkin rajujen sisäisten uudistusten jälkeen ja kun sen omat tilit on saatu tasapainoon.

-- Kaiken kaikkiaan Unicef on parhaiten toimiva YK:n järjestö, sen päämajassa ei ole havaittu koskaan rikkeitä ja kentänkin sattumukset ovat hallinnassa.

-- Kyllähän meillä Suomessakin tapahtuu paljon, ansiokasta vapaaehtoistoimintaa ja erilaisia aktiviteetteja, joilla me autamme toisiamme ja se on ollut hyvä asia laman aikana.

-- Silti pitäisi osata katsoa myös omien rajojen ulkopuolelle. Vähempiosaisten auttamisesta saa valtavasti iloa. Tämä hyvä projekti avartaa varmasti myös meidän omaakin elämäämme, se saattaa jotenkin omat asiat tiettyyn oikeaan mittasuhteeseen, Eeva Ahtisaari sanoo.

Toimittaja Paula Harkin ja valokuvaaja Eeva Oinosen reportaasi Unicefin Guinea-projektista julkaistaan Apu-lehdessä lähitulevaisuudessa.

[KT]-- Kaikessa kehitysavussa on aina lähdettävä varovaisesti liikkeelle. Oikoteitä ei ole, kehitys ei hypähtele, Eeva Ahtisaari sanoo.

[KT]Brita Flanderin Helmi-vati on muuttunut Mäntyniemessä veistokseksi. Hän on muotoillut presidentin virka-asuntoon myös lasivaltikoita. -- Niitä on yhteensä yksitoista sekä lisävaltikka ja niillä me täällä sitten leikittelemme, Eeva Ahtisaari vitsailee.

[KT]Aviomiehen työ on vienyt Eeva Ahtisaaren moneen otteeseen Afrikkaan. Ahtisaaret ovat asuneet Tansaniassa ja Namibiassa yhteensä neljä ja puoli vuotta.