TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI
MAAKUNTIEN MENESTYSSEMINAARISSA ESPOOSSA 19.4.1999


MAAKUNTIEN MENESTYS ON KOKO MAAN ETU

Euroopan nopeassa muutoksessa alueiden merkitys korostuu. Suomen historialliset maa-kunnat sopeutuvat tähän. Niiden merkitys kansakunnan elinvoimaisuuden yhtenä perustana jatkossa jopa korostuu. Maakuntien yhteistyö- ja uudistumiskyvystä riippuu paljon.

Sodanjälkeinen aika oli rajun rakennemuutoksen aikaa. Asutustoiminta, jälleenrakennus ja sotakorvaukset löivät vuosikymmeniksi leimansa suomalaiseen elinkeinorakenteeseen. Kyse ei ollut kuitenkaan suunnittelemattomasta ajautumisesta. Valtion rohkea panostus teollisuus-politiikkaan omien yritystensä välityksellä ja avara korkeakoulupolitiikka loivat suurelle osalle Suomea vahvat kehittymisen edellytykset.

Presidentti Urho Kekkonen kirjoitti pääministerikaudellaan vuonna 1952 ilmestyneen polee-misen teoksen Onko maallamme malttia vaurastua?. Kekkonen kantoi tuolloin syvää huolta maamme tasapainottomasta kehittymisestä, jonka jalkoihin etenkin pohjoinen Suomi mutta myös monet muut laajat maakuntien alueet uhkasivat painua. Maanomistuksen sijasta pää-omasta oli tullut tärkein vaurauden lähde. Tuottavien työpaikkojen ja hyvinvoinnin kasvu uhkasi kasaantua vain Etelä-Suomeen, lähinnä kasvaville teollisuusseuduille.

Kekkonen hahmotti teoksessaan pohjoisen Suomen luonnonvarojen ja osaamisen valjas-tamista tarvittaessa valtion teollisuutta perustamalla ja entistä vahvistamalla. Tällä tavoin valtio samalla antoi yksityisille pääomamarkkinoille tärkeän sanoman.

Juuri tämän linjan ansiota on se, että Suomeen syntyi merkittävä valtiojohtoinen teollisuus ja entinen laajeni mittavilla pääomapanostuksilla. Mikäli valtio ei olisi määrätietoisesti inves-toinut teollisuuteensa, joka puolestaan panosti myös pohjoisiin ja itäisiin maakuntiin, Suomen kuva olisi tänään tuntuvasti vallitsevasta poikkeava. Tuolloin siis panostettiin oikealla tavalla ajankohtaisiin innovaatioihin.


Toinen keskeinen tekijä Suomen sisäisen kehityksen tasapainon turvaamisessa oli hajautettu korkeakoulupolitiikka. Sen merkitys on alkanut näkyä selvemmin vasta tällä vuosi-kymmenellä, kun osaaminen on alkanut tulla pääomaa tärkeämmäksi menestystekijäksi. Suunta kuitenkin viitoitettiin 1950-, 60- ja vielä 70-luvuilla, kun eduskunta päätti laajentaa korkeakouluverkostoa. Niin saatiin nykyiset yliopistot Tampereelle, Ouluun, Jyväskylään, Rovaniemelle, Vaasaan, Kuopioon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan, kun aiemmin yliopisto-kaupungin status oli ainoastaan Helsingillä ja Turulla.

Yliopistojen avulla lahjakkuusreservejä päästiin hyödyntämään omalla alueella. Samaan aikaan syntyi eri puolille maata runsaasti uusia työpaikkoja koulutetuille ihmisille, kun yhteiskunnan perusrakennetta vahvistettiin. Kasvava hallinto työllisti virkamiehiä, koulu-laitoksen uudistaminen loi työpaikkoja opettajille ja voimakkaasti kehittyvä terveydenhuolto tarvitsi runsaasti ammattiväkeä. Vaikka sodanjälkeisinä vuosikymmeninä muuttovirta maalta kaupunkeihin oli vuolas, maakuntiin syntyi työtilaisuuksia oman alueen koulutetulle nuorisolle.

Tämän kaiken tuloksena mm. Oulu on noussut Suomen yhdeksi johtavaksi teknologian ja innovatiivisuuden kaupungiksi, koko pohjoisen Suomen suurkeskukseksi, joka patoaa pahimmat väestön muuttovirrat satojen kilometrien alueella ja luo vakautta ympäristöönsä. Tämä koskee kasvavassa määrin myös Jyväskylää ja Tamperetta.

Jokaisella yliopistolla on myönteinen vaikutus lähialueeseensa. Tämä tiedetään yliopisto-maakunnissa. Niinpä Itä-Suomen ongelmat ja tulevat mahdollisuudet olisivat ilman yli-opistoja todella tummanpuhuvat.


Lähes viisikymmentä vuotta sitten vastuunalaiset päättäjät löysivät tien koko maan kehityksen turvaamiseen. Jokainen hallitus ja eduskunta ovat reittiä osaltaan tarkistaneet. Saavutukset ovat kiitettävät.

Miten on nyt? Uudenmaan väkiluku kasvoi noin 17 000 henkeä vuonna 1998. Merkittävästi kasvoivat myös Varsinais-Suomi, Pirkanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa. Keski-Suomikin ylsi hieman kasvuun, mutta Satakunta, Etelä-Savo, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala menettivät asukkaitaan. Lapin menetys oli suhteellisesti suurin. Muuttovirta on vuolas. Viime vuonna neljännesmiljoona kansalaista muutti paikkakunnalta toiselle.

Tällä vauhdilla aktiivi-ikäiset suomalaiset pakkautuvat pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvukeskuksiin. Näin raju muutos tuottaa vaikeuksia väestöä luovuttavilla ja sitä vastaanottavilla seuduilla. Samaan aikaan maakunnat ja pitäjät kadottavat parasta elinvoimaansa. Niille alueille rakennettu infrastruktuuri jää vajaakäyttöön, mikä on kansantalouden kannalta suurta tuhlausta.

Maan sisäinen muuttoliike kuuluu kehitykseen. Hallitsematon muuttoliike olisi kuitenkin jatkuvien tappioiden tie. Siksi muuttoliikkeen hillintä on lähivuosien keskeinen haaste.


Jotta löydettäisiin oikeat keinot muuttoliikkeen hillintään, pitää miettiä, mistä väestön liikkuvuus johtuu. Syyt löytyvät talouden perusrakenteesta. 1950- ja 60-luvuilla pääomat suuntasivat talouden kehitystä. Nyt johtoasema on siirtynyt osaamiselle. Missä on osaamista, sinne keskittyy myös työ ja toimeentulo.

Tällä hetkellä osaaminen keskittyy Suomessa muutamiin pisteisiin. Jos osaamispääomaa mitataan tutkimus- ja kehityspääomalla, puolet siitä on kasautunut pääkaupunkiseudulle. Tampereen, Turun ja Oulun seuduilla on kullakin noin kymmeneksen osuus. Koko muussa maassa on vain viidennes Suomen osaamispääomasta. Paineet keskittymiseen ovat siis todella voimakkaat.

Kaksikymmentäkolme kansallista vaikuttajaa vetosi tammikuun alussa tasapainoisen alue-kehityksen puolesta. Heidän mielestään suunnan muuttamiseksi tarvitaan vahva kansallinen ponnistus sekä uusia, radikaaleja keinoja. Me tarvitsemme yhteisen ja kestävän strategian Suomen tasapainoisen kehityksen hyväksi, vaikuttajat sanovat.

Näiden vaikuttajien vetoomus vakuuttaa. Me tarvitsemme myönteisen tulevaisuuden näkö-alan. Sitä tarvitsee koko Suomi ja sitä tarvitsevat alueet. Vetoomukset ja seminaarit, kuten valtioneuvoston tulevaisuusselontekoihin perustuneet maakunnalliset tulevaisuusfoorumit viime syksynä, pitävät tärkeää aihetta julkisessa keskustelussa.

Suomea voidaan kehittää henkisesti, taloudellisesti ja alueellisesti tasapainoiseksi maaksi, mikäli siihen on riittävä tahto. Voimme hyödyntää asutuskeskusten vireät palvelut ja estää niiden ikävimmät piirteet. Suomen sisäisen tasapainon vaalimiseen tarvitaan aito tahto ja jäntevä näkemys, erilaiset rajat ylittävä yhteisymmärrys.

Kehittämisen yksi hidaste on se, että markkinataloudessa millään taholla ei ole kehittämis-vastuun koordinointia. Eri toimijat eivät löydä helposti yhteistä näkemystä siitä, miten kon-kreettinen maakuntien myönteinen kehittäminen toteutetaan.

Toisaalta ilman vireitä ja kehittyviä markkinoita ei yritystoiminta kehity eikä osaaminen muutu työllisyydeksi. Markkinat muodostavat tämän päivän tärkeimmän työllisyysturvan.

Maakunnissa vieraillessani olen voinut nähdä hyvin erilaisia maakuntia. On erilaista osaamista, on erilaisia ihmisiä, on erilaisia ongelmia. Kunkin maakunnan täytyisi löytää oma luonteva kehittämislinjansa, jonka pohjalta ponnistettaisiin.


Synkkä tilanne ei muutu valoisaksi vanhoilla eväillä. Menneiden vuosikymmenten alue-politiikalla oli ansionsa, joihin olen viitannut. Monia yrityksiä kasvoi sen tuella ja ne vaikuttavat edelleen työtä tarjoten ympäristössään.

Nyt kysymys ei ole vain rahasta. On levitettävä osaamista ympäri maata. Pääoma kyllä seuraa perässä.

Mitä siis on tehtävä?

Juuri työnsä päättäneen Lipposen ensimmäisen hallituksen neuvottelema ratkaisu Euroopan unionin rakennerahastouudistuksesta tarjoaa hyvän pohjan harjoittaa tasapainoiseen alue-kehitykseen tähtäävää politiikkaa. Olen ilolla pannut merkille, että myös uusi hallitus sitoutuu ohjelmassaan uudenaikaiseen aluepolitiikkaan.

On siis panostettava entistä enemmän osaamisen vahvistamiseen ja tutkimukseen sekä perus-palveluiden tason ja saatavuuden turvaamiseen siten, että vaikutukset leviävät mahdolli-simman tehokkaasti kaikille alueille.

Meillä on yhä maakuntakeskuksia ilman omaa yliopistoa. Erityisesti niille ammattikorkea-koulutuksen laajentaminen ja toiminta yhdessä yliopistojen ja osaamiskeskusten kanssa voi olla todella merkityksellistä, yliopistojen jättämiä puutteita poistavaa. Myös yhteydet yritys-elämään ovat vahvistumassa. Yritykset sitoutuvat yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kehittämiseen, kun niillä on varmuus koulutuksen hyödyllisyydestä käytännön elämässä.

Myös tekniikan suomia mahdollisuuksia on ennakkoluulottomasti käytettävä hyödyksi. Verkkoyliopiston avulla opiskelumahdollisuus voidaan tarjota myös syrjäseuduille ja aikuisille ilman paikkakunnan muuttoa.

Samalla tavoin on uudistettava myös peruskoulutusta. Korkeimpaan tutkimukseen ja koulutukseen panostaminen on nostanut Suomen monella alalla huippuosaamisen maaksi, mutta se ei riitä. Verkkokoulun avulla voitaisiin turvata laadukas peruskoulutus koko maassa ja siten pelastaa monia maaseudun pieniä kouluja.

On irtauduttava mustavalkoisesta vastakkainasettelusta. Meidän on samaan aikaan kehitettävä huippuosaamista ja peruskoulutusta, kasvukeskuksia ja syrjäseutuja. Keskuksia ja syrjäseutuja ei pidä asettaa vastakkain, vaan ne pitää saada toimimaan yhdessä. Haja-asutusalueilla on esimerkiksi matkailun alalla monia vahvuuksia. Niiden hyödyntämisessä tarvitaan myös kehittyviä maakuntakeskuksia. Keskusten ja periferian yhteyttä voimistamalla voimme vaikuttaa monen seudun elinvoiman säilymiseen.


On turha kuvitella, että voisimme kehittää yhden menestysreseptin, joka tepsisi jokaisen maakunnan ongelmiin. Erilaisuus on rikkautta, ja on rohkaistava myös erilaisiin valintoihin.

Avatessani uudet valtiopäivät kiinnitin kansanedustajien huomiota siihen, että ajattelemme ehkä liian kapeasti huippuosaamista. Perinteisistäkin osaamisalueista kuten käden taidoista, kulttuurista, palveluista ja maatalouden erikoistuotteista voidaan tehdä huippuosaamista. Niihin voidaan soveltaa samoja laatuvaatimuksia, samantyyppistä erikoistumista ja tuote-kehittelyä, merkinrakentamista ja markkinointia kuin nykyiseen huippuosaamiseen.

Tätä varten on maakuntiin luotava osaamispisteitä, jotka osaavat hyödyntää oman alueen erityispiirteet ja kasvattaa huippuosaamista nykyisten keskusten ulkopuolelle. Se voisi olla ammattikorkeakoulujen uusi tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Osaamiseroja on tasoitettava myös lähiöissä ja maaseudun vanhenevan väestön keskuudessa. On innostettava uuden tietotekniikan käyttöön arkipäivän asioiden hoidossa. Olen iloinen siitä, että tämäntyyppiset kokeilut ovat jo tuoneet myönteisiä kokemuksia.


Tekniikan kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi yritysten toiminnan hajasijoittamisen aivan uudella tavalla. Eräät yritykset ovat jo havainneet tämän ja siirtäneet osan toiminnoistaan pois elinkustannuksiltaan kalliilta pääkaupunkiseudulta. Tätä alkuun lähtenyttä kehitystä täytyisi julkisen vallan rohkaista.

Hajasijoituksesta ei synny pelkästään taloudellista hyötyä. Ehkä yhtä tärkeät vaikutukset sillä on henkisellä puolella. Yritysten johdolle ja muille päätöksentekijöille on tärkeää, että päivittäisessä toiminnassa syntyy aito yhteys myös pääkaupunkiseudun ulkopuoliseen elämään.

Samalla ajattelulla voitaisiin lievittää myös tiedotusvälineiden usein tiedostamatonta pää-kaupunkikeskeisyyttä. Ei kai olisi mitään teknisiä esteitä sille, että esimerkiksi television uutisia toimitettaisiin tai juonnettaisiin muuallakin kuin Helsingin Pasilassa. Tällä tavoin vältyttäisiin siltä harhakäsitykseltä, että vain Helsingissä voidaan ajatella valtakunnallisesti tai että vain pääkaupunkiseutu voi edustaa kansainvälistä näkökulmaa.


Työ maakuntien menestyksen hyväksi ei ole saattohoitoa. Se on koko maan elinvoiman hyväksikäyttöä. Maakunnissa on käyttämättömiä mahdollisuuksia, jotka toteutuessaan parantavat kaikkien suomalaisten hyvinvointia.

Maakuntien menestys on Suomen tasavallan ehdoton etu. Me tarvitsemme eurooppalaisittain arvioituna kiinnostavan ja menestyvän pääkaupungin, jossa myös maakuntien väki käy asioimassa ja palveluja hyödyntämässä, mutta elinvoimaiset maakunnat täydentävät Suomen toimivaksi kokonaisuudeksi.

Olen vakuuttunut maakuntien menestyksestä — Hämeen maakuntalaulua lainatakseni — "jos toimeen tartutaan".