Tasavallan presidentin puhe

TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE SANOMALEHTI KALEVAN 100-VUOTISJUHLASSA OULUSSA 24.9.1999

Haluaisin aloittaa muutamilla Kalevaan liittyvillä henkilökohtaisilla muistikuvilla. Siitä lähtien kun perheemme muutti Ouluun, Kaleva oli se sanomalehti, joka kuului jokapäiväiseen elämään.

Lukijasuhteen kehittymisen kannalta oli tärkeää, kun omien tekojen ja kokemusten sekä lehden uutisten välille alkoi kehittyä tiivis suhde. Syynä tähän oli urheilu ja ennen kaikkea koripallo. Tosin itse tuskin saattoi odottaa pääsevänsä Kalevan palstoille, sillä huoltajista ei juurikaan tullut sankareita. Sen sijaan huoltamani pelaajat kyllä esiintyivät Kalevan urheilu-uutisissa säännöllisesti, sillä nousihan Ynnin joukkue ensimmäistä kertaa Suomen sarjaan.

Lähinnä Oulun Lyseon lukiovuosinani kiinnostus laajeni myös tiedonhankintaan. Uutisista, asiantuntija-artikkeleista ja pakinoista sai tietoa sekä oman lähiympäristön että kaukaisemman maailman tapahtumista. Voi perustellusti sanoa, että Kaleva oli merkittävä tekijä kansainvälistymisprosessissani. Lehtihän oli jo tuolloin kansainvälisiä kysymyksiä käsitellessään laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Artikkelit innostivat hankkimaan käsiin myös kansainvälistä lehdistöä. Esimerkiksi The Observer päätyi tuolla tavoin viikoittaiselle ostoslistalleni.

Jonkin verran sain lohdutusta urheiluvuosien niukalle julkisuudelle, kun toukokuussa 1959 valmistuin opettajanvalmistuslaitokselta. Tuolloin nimeni komeili Kalevassa valmistuneitten listan kärjessä. Varmuuden vuoksi täytyy tosin todeta, että nimet olivat aakkos- eivätkä paremmuusjärjestyksessä.

Myös sen jälkeen nimeni on tiettävästi esiintynyt Kalevassa, mutta niiden vaiheiden käsittely jääköön tämän puheen ulkopuolelle.

Suomalaisella lehdistöllä on ollut — ja on yhä — merkittävä asema paitsi yksittäisen ihmisen elämässä myös koko yhteiskunnan kehitykselle. Sanomalehdet ovat sekä heijastaneet että muokanneet omaa aikaansa.

Lehtien yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut siitä, että ne ovat nostaneet esiin oman aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia ja asettuneet eri tavoin sorrettujen puolelle. Suomessa tämä tapahtui viime vuosisadan puolivälissä, kun lehdet pelkän kansan sivistämisen ohella alkoivat taistella suomenkielisten kansalaisten ja suomen kielen aseman puolesta. Myös Kalevan matkaanlähtö sata vuotta sitten voidaan lukea tähän vaiheeseen. Ensin valittiin kieli ja sitten lehti. Sanomalehtiin tuli vahvasti ideologista sisältöä ja luonnetta. Tavoitteena ei ollut viihdyttäminen tai tunteisiin vetoaminen vaan ihmisten ajattelun eteenpäinvieminen.

Vuosisadan vaihteen jälkeen lehdistä alkoi tulla avoimemmin poliittisia, kun nykyaikainen puoluelaitos syntyi. Ensin valittiin puolue ja sitten valittiin lehti. Lehtien väliset erot olivat yhtä suuria kuin yleensäkin ideologiset erot yhteiskunnassa. Ne osallistuivat sortovuosien vastarintaan, itsenäistymiseen ja kansalaissotaan, valtiomuototaisteluun ja laillisuustaisteluun — eli olivat siis perusluonteeltaan taistelevia. Sittemmin sanomalehdet ovat olleet yksi suomalaisen kansanvallan ja myöhemmin suomalaisen hyvinvointivaltion tuki. Vapaa lehdistö on ollut ja on edelleen ihmiskasvoisen kansanvallan tuki ja turva.

Puoluepoliittisen maakuntalehdistön valtakausi on nyt ohi. Joillakin lehdillä ideologinen väri alkoi miedontua jo ennen sotia. Kalevan kohdalla muutos sitoutumattomaksi tuli eteen pian sodan jälkeen. Osalla oman alueensa valtalehdistä irtautuminen puolueista on tapahtunut vasta viime aikoina. Näyttää muodostuneen lähes säännöksi, että kilpailussa jäljelle on jäänyt kuhunkin maakuntaan yksi lehti, joka on sitoutumaton tai riippumaton ja joka on vähitellen syrjäyttänyt kilpailijansa. Nyt ihmiset siis ensiksi valitsevat asuinpaikkansa ja sen mukana myös sanomalehtensä.

Tämä kehitys on tietysti heijastanut yhteiskunnallisten erojen ja samalla myös mielipide-erojen tasoittumista. Toisaalta kyse on varmaan ollut myös kilpailutilanteen luomasta pakosta: ollakseen hyväksyttävä kaikille levikkialueensa asukkaille, alueensa valtalehti ei voi olla mielipiteiltään kovin repivä. Lehtien lähes ainoaksi selkeäksi ja julkilausutuksi ideologiaksi onkin jäänyt maakunnallisuus.

Takavuosina, kun lehtikilpailu johti häviäjien kuihtumiseen tai jopa luopumiseen, esitettiin usein huolestuminen lehdistön yksipuolistumisesta ja mielipiteiden kirjon haalistumisesta. Se, että tuollaista keskustelua ylipäänsä käytiin, oli osoitus sanomalehtien merkittävästä roolista suomalaisessa yhteiskunnassa. Lehdiltä odotettiin paljon. Niiden toivottiin nostavaan esiin erilaisia mielipiteitä ja näkökantoja. Niiden haluttiin tarkkailevan paitsi muita vallankäyttäjiä myös toisiaan.

Onko tuollaisen keskustelun aika nyt ohi? Kuuluiko yleinen pohdiskelu lehdistön roolista ja lehtien sisällöstä vain suljetun talouden aikaan? Mielestäni ei. Nykyisessä mediayhteiskunnassa sellaista keskustelua kaivattaisiin itse asiassa paljon enemmän.

Suomalaista lehdistöä ja erityisesti maakuntalehdistöä ovat viime vuosina muokanneet vahvistuneet markkinavoimat ja lisääntynyt mediakilpailu. Lehdistä on entistä useammin tullut omistajilleen muun yrittämisen kaltaista liiketoimintaa. Lehtien omistus on ketjuuntunut ja keskittynyt.

Taloudellinen kilpailu vaikuttaa monella tasolla. Lukumääräisesti jo puolet ja lukijamäärällä mitattuna varmaankin runsaat puolet päivälehdistä on suoraan tai välillisesti pörssissä noteerattavien yritysten omistamia. Voimme siis saada päivittäin markkinavoimien arvion suomalaisen sananvapauden tulevista tuotto-odotuksista. On olemassa vaara, että pörssiyhtiöille usein luontainen kasvun ja nopean arvonnousun tavoittelun logiikka joutuu ristiriitaan lehtien journalististen tavoitteiden kanssa. Tämän ristiriidan välttäminen edellyttää valistunutta omistajuutta.

Päivittäisessä kilpailussa lukijoiden — tai tässä yhteydessä olisi varmaan oikeampaa sanoa kuluttajien ja asiakkaiden — ajasta ja huomiosta perinteinen päivälehdistö taas kohtaa kilpailijat, joilla ei ole samanlaista sivistyksellistä perinnettä tai jotka eivät edes sano tavoittelevansa omalla toiminnallaan muuta kuin taloudellista tuottoa.

Tällaisessa ympäristössä vaatii entistä tietoisempaa asennetta pitää kiinni laadusta, käydä syvällistä yhteiskunnallista keskustelua ja noudattaa hyvää journalistista tapaa. Toistaiseksi maakuntalehdet ovat mielestäni onnistuneet yhdistämään laadun ja laajan lukijakunnan, mikä kansainvälisesti tarkastellen on hyvä saavutus.

Vaara laadusta tinkimisestä ja lyhytnäköiseen kilpailuun ajautumisesta on kuitenkin olemassa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä on varmaan monesti lukijan kannalta kiinnostavampaa lähestyä ihmisten kuin asioiden kautta. On kuitenkin olemassa vaara, että jossain vaiheessa asiat syrjäytyvät kokonaan. Ikävä kyllä tämä näyttää olevan kansainvälinen kehityskulku.

Myös asioiden pelkistäminen ja yksinkertaistaminen saattaa joskus merkitä todellisuudesta annettavan kuvan vääristymistä. Otetaan esimerkki — varmuuden vuoksi tosin toiselta mantereelta ja sähköisen tiedonvälityksen puolelta. Eräässä yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa selvitettiin, kuinka pitkään poliitikot saivat televisiokeskusteluissa esittää mielipiteitään. Vielä 1960-luvun lopulla yhtäjaksoinen puheenvuoro sai kestää yli 40 sekuntia; vuonna 1992 ääninäyte oli lyhentynyt alle kymmeneen sekuntiin.

Tutkimuksesta tehtävä johtopäätös ei ole se, että poliitikkojen pitäisi saada puhua pitempään. Pikemminkin tulos on yksi merkki siitä, että julkisuus on monimutkaisia asioita käsitellessään entistä keskittymiskyvyttömämpi ja pinnallisempi. Millaista yhteiskunnallista keskustelua on se, jossa ajatukset ovat tuskin virkkeenkään mittaisia?

Vielä raadollisemmin mediakilpailun vaikutukset näkyvät silloin, kun yksittäisten sensaatiouutisten metsästäminen johtaa tietojen huolellisesta tarkistamisesta luopumiseen. Erityisesti maakuntalehtien, joihin suomalaiset ovat oppineet luottamaan, on syytä muistaa, että luottamus on vaikeata saavuttaa mutta helppoa menettää.

Mitä siis olisi tehtävä? Ensinnäkin on tietysti todettava, että myös lehtien julkaisemisen lähtökohta on taloudellinen kannattavuus. On monia ihmisiä — ja kuulun itse heidän joukkoonsa — jotka uskovat, että taloudellista menestystä ei saavuteta sisällöstä tinkimällä. Myös tutkimukset osoittavat, että lukijat odottavat, että heidän lehtensä on lukijoidensa asioiden ajaja, joka parantaa maailmaa ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun rakentavalla ja terveellä tavalla.

Silti tarvitaan valppautta. Markkinavoimat muistuttavat olemassaolostaan päivittäin, ja taloudellista menestystä tarkkaillaan tiheästi toistuvilla tuloslaskelmilla. Siksi on tietoisesti muistutettava itselle, että lehtityöllä tavoitellaan myös asioita, jotka eivät suoraan näy pörssikursseissa tai taseissa. Tarvitaan laadun ja journalismin puolustusta. Tarvitaan valistuneita omistajia, jotka ymmärtävät, että parhaan tuloksen tuo pitkäaikainen panostaminen sisältöön eikä lyhytjännitteinen voitonmetsästys.

Vastuu lehtien laadunvalvonnasta lankeaa ensisijaisesti niille itselleen. Tämä edellyttää, että tiedotusvälineet tarkkailevat itseään ja toisiaan. Tällainen itsearviointi on tärkeää, mutta on vakavasti kysyttävä, onko sen voima säilynyt omistuksen ketjuuntumisen ja keskittymisen myötä. Arvioidaanko naapuria enää yhtä huolellisesti, jos omistaja on yhteinen? Entä suhtaudutaanko kilpailevaan leiriin jo ennakolta kielteisesti silloinkin, kun siihen ei olisi aihetta, ja siten heikennetään oman kritiikin uskottavuutta? Toivon, että näin ei ole käymässä.

Toinen itsekritiikin väline on perinteisesti ollut Julkisen sanan neuvosto, joka on toiminut eräänlaisen kunniatuomioistuimen tapaan ja antanut lausuntoja hyvän journalistisen tavan noudattamisesta. Elin on kuitenkin korostetusti itsesäätelyä: sen kokoonpano on varsin tarkkaan sekä toimittajien että tiedotusvälineiden omistajien säätelemä. Olisi sekä kansalaisten että tiedotusvälineiden itsensä kannalta varmaankin myönteinen askel muuttaa neuvoston kokoonpanoa ja lisätä sen riippumattomuutta. Näkisin mielelläni neuvostossa tiedotusvälineiden edustajien ohella useampia valistuneita, riippumattomia ja yleistä arvonantoa nauttivia kansalaisia. Näin vältettäisiin se kiusallinen mielleyhtymä, että lehdistö olisi tuomarina omassa asiassaan.

Olen aikaisemmissa kannanotoissani pyrkinyt pohtimaan, miten suomalaista julkisuutta voitaisiin kehittää ja journalismin tasoa vahvistaa. Tähän liittyy mm. ajatukseni riippumattomista lukija-asiamiehistä. Kiinnostus on vähitellen herännyt, ja uskon, että pelot sensuurista ja julkisen vallan ohjauksen lisääntymisestä osoittautuvat turhiksi. Ne ajat ovat kaukana takanapäin, jolloin julkinen valta koki sananvapauden uhaksi, kuten kävi sortovuosien aikana, kun Kalevakin joutui hetkeksi lopettamaan ilmestymisensä. Päinvastoin, kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittäminen vaatii entistä enemmän myös tiedotusvälineiltä. Sananvapaus on sen uudistumisen tärkeimpiä rakennuspuita.

Toivon, että Suomessa ryhdytään kehittämään ennakkoluulottomasti uusia tapoja tiedonvälityksen laadun turvaamiseen markkinavoimien ja mediakilpailun keskellä. Tämä tehtävä ei kuulu pelkästään lehdistölle, koska kyse on yhteisestä asiasta. Aivan samalla tavalla kuin merikään ei kuulu laivoille, jotka sillä seilaavat, myöskään julkisuus ei kuulu pelkästään tiedotusvälineille. Suomalainen yhteiskunta tarvitsee journalistisia laatuinnovaatioita.

Kalevan perustaja Juho Raappana kuvasi ensimmäisessä numerossa lehtensä linjaa sanoilla, jotka sopivat kuvaamaan myös Kalevan nykyisiä tavoitteita:

"Koko isänmaan onni ja edistys on etusijassa. Mutta luonnollisesti Oulun läänin henkinen ja aineellinen vaurastuminen hellimpänä huolenamme. Valoa kansalle, onnea ja tyytyväisyyttä joka kotiin; siinä pyrintöjemme ihanne."

Julistuksensa lopussa Raappana antaa hyvän ohjeen skandaalijournalismia ja kyynisyyttä vastaan taistelevalle nykylehdistölle:

"Totuus on oleva kaikissa pääasiamme, rakkaus pohjanamme."

Toivotan satavuotiaalle Kalevalle mitä parhainta menestystä.