Tasavallan presidentin puhe

TASAVALLAN PRESIDENTIN ESITELMÄ ISRAELI COUNCIL ON FOREIGN RELATIONS’IN TILAISUUDESSA JERUSALEMISSA
4.10.1999


MAKING PEACE IN KOSOVO

 

Olen iloinen, että minulle on tarjoutunut tilaisuus puhua juuri tälle yleisölle ja juuri tässä kaupungissa. Tämä on luonteva paikka arvioida Kosovon kriisiä ja sen opetuksia. Minun ei tarvitse perustella, kuinka vakavasta rikoksesta ihmisyyttä vastaan puhutaan, kun on kyse yhden kansanosan vainoamisesta sen uskonnon tai etnisen taustan vuoksi. Myöskään rauhan etsimisen vaikeutta ja tärkeyttä ei tarvitse erikseen korostaa maassa, jonka kielen tunnetuin sana on shalom.

Kosovon kriisi ei ollut vain eurooppalainen kriisi. Se nostatti voimakkaita tunteita ja kiivasta keskustelua kaikkialla maailmassa. Alusta pitäen keskustelun pääkysymykset olivat, täytyykö kansainvälisen yhteisön turvautua voimankäyttöön Kosovon asukkaiden puolustamiseksi ja jos täytyy, miten. Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton ilmapommitusten päättymisestä on jo lähes neljä kuukautta, mutta edelleen Kosovon tapahtumat ovat tiiviin ja periaatteellisen kansainvälisen
keskustelun kohteina.

Keskustelun laajuuden ymmärtää, kun tarkastelee kriisin taustaa. Päättyvällä vuosikymmenellä on Balkanilta lähtenyt sarja hyvin vaarallisia signaaleja. Kansainvälinen yhteisö joutui toistuvasti puuttumaan mielivaltaiseen väkivaltaan toisia kansallisuuksia ja vähemmistöjä kohtaan. Kosovo oli viimeinen pisara. Jos Jugoslavian johdolle olisi annettu vapaat kädet toteuttaa suunnitelmansa, olisi alueelle muodostunut käyttäytymismalli, jonka seurauksista kaikki olisivat joutuneet kärsimään. Esimerkki olisi ollut erittäin kyseenalainen viesti alueen muille valtioille, joiden Euroopan unionin tulevina jäsenmaina täytyy osoittaa vähemmistöjä kohtaan mielivallan ja väkivallan sijasta suvaitsevaisuutta ja ymmärtämystä.

On tärkeätä erityisesti tulevaisuuden kriisinhallinnan kannalta, että arvioimme mahdollisimman tarkkaan Kosovon kriisin ja sen ratkaisemiseen liittyvät opetukset.

Balkanin niemimaa on ollut kansainvälisen huomion kohteena koko tämän vuosikymmenen ajan. Jugoslavian liittovaltion hajoaminen aiheutti neljä aseellista konfliktia ja suunnattoman määrän inhimillistä kärsimystä. Jouduimme vielä ennen vuosituhannen vaihtumista todistamaan jälleen kerran, mihin vihan ja suvaitsemattomuuden lietsominen johtaa.

Kosovon kriisi osoitti — valitettavasti — että kansainvälisen yhteisön voimankäyttö humanitaarisessa väliintulossa ei ole vain akateeminen kysymys. Kyse on vakavasta ja monimutkaisesta asiasta, jota luultavasti joudumme vielä tulevaisuudessa pohtimaan usean kriisin yhteydessä. Miten voimme löytää kansainväliselle yhteisölle yhteiset toimintaperiaatteet, jotta välttäisimme menneisyyden virheet ja voisimme estää ihmisoikeuksien räikeän ja järjestelmällisen rikkomisen?

Kysymys Jugoslavian liittovaltioon kohdistettujen voimatoimien oikeutuksesta tiivistyy kahden kansainvälisen oikeuden keskeisen periaatteen suhteeseen. Toisaalta valtiot ovat suvereeneja omalla alueellaan, mikä estää muita valtioita puuttumasta niiden sisäisiin asioihin. Toisaalta ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja jakamattomia, eivätkä ne riipu siitä, minkä valtion alueella ihminen asuu. Kun yksittäinen valtio rikkoo räikeästi omien kansalaistensa oikeuksia, kansainvälinen yhteisö joutuu pohtimaan, millainen on näiden kahden periaatteen suhde.

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan käsitteli tätä teemaa äskettäisessä puheessaan yleiskokoukselle. Hän sanoi:

"Jos rikolliseen käyttäytymiseen taipuvaiset valtiot tietävät, että valtakuntien rajat eivät ole absoluuttinen suoja; jos ne tietävät, että turvallisuusneuvosto ryhtyy toimiin pysäyttääkseen rikokset ihmisyyttä vastaan, silloin ne eivät ryhdy tekoihinsa odottaen suvereniteetin suojaavan niitä rangaistukselta."

Humanitaarisen väliintulon tärkein tavoite on estää suuret siviileihin kohdistuvat rikkomukset. Kosovon tapauksessa Natolla ja muulla kansainvälisellä yhteisöllä oli vain huonoja vaihtoehtoja valittavina. Oli selvää, että voimatoimiin ryhtyminen johtaisi uhreihin serbien puolella. Oli myös ilmeistä, että kosovolaisiin kohdistuva suora väkivalta ja heidän karkotuksensa kodeistaan ainakin väliaikaisesti edelleen kiihtyisivät. Silti pommitusten aloittamisen jälkeen kiihtyneen etnisen puhdistuksen aiheuttamien pakolaisvirtojen mittasuhteet yllättivät useimmat tarkkailijat.

Oma käsitykseni oli ja on edelleen, että voimatoimien käynnistyessä maaliskuun loppupuolella kansainvälisellä yhteisöllä ei enää ollut muita vaihtoehtoja. Sotilaallisen toiminnan käynnistäminen oli väistämätöntä. Tilanne Kosovossa oli muuttunut sietämättömäksi. Jugoslavian liittovaltion johto ei ollut halukas hyväksymään minkäänlaista ratkaisua, joka olisi estänyt kriisin syvenemisen. Kriisi näytti lisäksi jatkuessaan aiheuttavan epävakautta koko alueelle. Diplomaattisten ponnistelujen epäonnistuminen Rambouillet’ssa ja kosovolaisiin kohdistuneen väkivallan kiihtyminen johtivat lopulta voimankäyttöön.

Päätöksen voimankäyttöön ryhtymisestä tekivät Naton jäsenmaat. Suomi ei ole Naton jäsenmaa, joten emme osallistuneet päätöksentekoon emmekä sotilaalliseen toimintaan. Esitimme kuitenkin oman mielipiteemme sekä omissa kannanotoissamme että yhteisissä julkilausumissa muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa. Kantamme oli selkeä: vastuun tilanteesta kantoi Jugoslavian liittovaltio, joka oli aiheuttanut kriisin omalla toiminnallaan. Puhuessani Suomen eduskunnassa maaliskuun lopussa totesin, ettei säälimätöntä väkivaltaa minkään maan omia kansalaisia kohtaan voida enää sallia nykypäivän Euroopassa. Tässä yhteydessä haluan lisätä, että sama periaate pätee luonnollisesti kaikkialla maailmassa.

Olen monesta syystä pahoillani siitä, että päätöstä sotilaallisiin toimiin ryhtymisestä ei voitu tehdä YK:n piirissä. Oli kuitenkin selvää, että tarvittavaa turvallisuusneuvoston päätöstä ei ollut saatavissa. Kansainvälinen yhteisö ei silti saa jättää sortotoimien uhreja vaille suojelua.

Toukokuun alkuun mennessä kriisi oli muodostunut kansainväliselle yhteisölle yhä ongelmallisemmaksi. Ilmapommitukset olivat jatkuneet jo useita viikkoja, mutta oli yhä selvempää, että pelkästään niiden avulla kriisiin ei löydy sotilaallista ratkaisua. Vaikka diplomaattisissa ponnisteluissa oli jo kertaalleen epäonnistuttu eivätkä eri tahoilta tehdyt yksittäiset yhteydenotot näyttäneet tuovan tulosta, tuli tarpeelliseksi voimistaa diplomaattisen ratkaisun etsimistä. Tähän vaiheeseen ajoittuu myös oma mukaantuloni ja samalla Euroopan unionin mukaantulo rauhanponnisteluihin.

Aloite osallistumisestani tuli muilta. Saamani käsityksen mukaan ajatus syntyi yhdysvaltalaisten ja venäläisten keskusteluissa Washingtonissa toukokuun alkupäivinä. He kokivat tarpeelliseksi kolmannen osapuolen mukaantulon. Pian heidän yhteydenottonsa jälkeen keskustelin myös Saksan liittokanslerin Gerhard Schröderin kanssa. Saksa oli tuolloin EU:n puheenjohtajamaa, ja Schröder esitti, että edustaisin ratkaisuyrityksissä koko unionia. Tätä pidin ainoana järkevänä ratkaisuna.

Balkanin kriisit tai kansainvälinen kriisinhallinta eivät olleet minulle entuudestaan tuntemattomia asioita. Toimiessani YK:n palveluksessa ja erityisesti vastatessani Namibian itsenäistymiseen johtaneesta operaatiosta jouduin perehtymään kriisinhallintaan monesta näkökulmasta. Omakohtaista kosketusta Balkanin kysymyksiin sain 1990-luvun alkupuolella osallistuessani eri tehtävissä Bosnian sodan ratkaisuyrityksiin. Pidin luonnollisesti velvollisuutenani vastata myönteisesti toukokuun alussa esitettyihin pyyntöihin. En kuitenkaan pitänyt lähtökohtia kovin lupaavina.

Jo aivan ensimmäisissä yhteydenotoissa kävi selväksi, että näkemykset kriisin ratkaisun ehdoista poikkesivat paljon toisistaan. Siksi olikin tärkeätä saada sekä Yhdysvaltojen, Venäjän että EU:n edustajat saman pöydän ääreen keskustelemaan erimielisyyksistä. Näiden kolmen osapuolen yhteisymmärrys ja sitä kautta kansainvälisen yhteisön yhtenäisyys oli edellytys sille, että Jugoslavian johdolle voitaisiin esittää rauhantarjous ja saada sille myös hyväksyminen.

Etenemistapani näissä kolmikantakeskusteluissa Yhdysvaltojen varaulkoministerin Strobe Talbottin, Venäjän federaation presidentin Kosovo-erityislähettilään Viktor Tshernomyrdinin ja minun sekä avustajiemme välillä oli yksinkertainen: arvovaltakiistojen sijaan oli keskityttävä käytännönläheisiin mutta keskeisiin kysymyksiin. Miten luodaan edellytykset pakolaisten turvalliselle paluulle? Millainen on kansainvälisen yhteisön läsnäolo? Miten toteutetaan serbijoukkojen vetäytyminen? Millainen on alueelle perustettava väliaikainen kansainvälinen hallinto?

Olin alusta lähtien vakuuttunut siitä, että kansainvälisen läsnäolon täytyi ollakseen uskottavaa perustua keskeisten Nato-maiden mukanaoloon ja olla Nato-maiden johtamaa. Ellei näin olisi, pakolaiset eivät uskaltaisi palata koteihinsa. Oli myös selvää, että kyse ei olisi perinteisestä rauhanturvaoperaatiosta vaan merkittävästi vaativammasta operaatiosta kuten myös Bosnia-Hertsegovinassa. Lopulta myös venäläiset hyväksyivät nämä periaatteet ainakin keskeisiltä osin.

Yhteisymmärryksen saavuttaminen teki mahdolliseksi sen, että matkustin Viktor Tshernomyrdinin kanssa Belgradiin kesäkuun alussa. Neljä viikkoa jatkunut tiivis työ tuotti tuloksen: välillämme ei ollut Belgradissa pienintäkään keskinäistä erimielisyyttä. Esiteltyämme huolellisesti rauhantarjouksen sisällön Jugoslavian poliittisille ja sotilaallisille johtajille ja vastattuamme kysymyksiin maan johto vetäytyi pohtimaan vastausta. Seuraavana päivänä tuomamme tarjous esiteltiin sekä Serbian parlamentille että Jugoslavian liittohallitukselle, jotka kumpikin hyväksyivät sen. Minulla ei ole lopullista varmuutta siitä, miksi Jugoslavian johto hyväksyi tarjouksemme, mutta uskon että myönteisen vastauksen saaminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa, ellei kolmikantaneuvotteluissa olisi saavutettu tulosta.

Rauhanomaisen ratkaisun löytyminen oli tietenkin vain alku prosessissa, joka pyrkii Kosovon ja ympäröivän alueen vakauttamiseen. Taloudellinen jälleenrakennus, demokraattisen hallinnon ja demokraattisten instituutioiden sekä toimivan kansalaisyhteiskunnan luominen ovat suuria haasteita.

Siviilihallinnon pystyttäminen on annettu YK:n tehtäväksi. Väliaikaisesta hallinnosta vastaavan UNMIKin asema ei ole kadehdittava. Tunnen hyvin ne ongelmat, joita jo sen toimeksiantoon liittyy.

Kosovon siviilihallinnon järjestäminen on tuonut esiin monia nykyisen kansainvälisen järjestelmän heikkouksia. Lain ja järjestyksen palauttamiseen tarvittavista arviolta 4 500 poliisista vasta noin 1 500 on saatu paikan päälle yli kaksi kuukautta operaation alkamisen jälkeen. Kansainvälisen yhteisön saatavilla pitäisi olla koulutettuja poliiseja, tuomareita ja virkamiehiä, jotka saataisiin jäsenmaista käyttöön nykyistä lyhyemmällä varoitusajalla. Valitettavan useassa kriisissä nimittäin romahtaa koko valtiorakenne, jolloin siviilihallinnon rakentaminen joudutaan aloittamaan tyhjästä.

Suurin takaisku Kosovon kriisin jälkihoidossa on kuitenkin ollut se, että kansainvälinen yhteisö ei ole pystynyt toiminnallaan vakuuttamaan Kosovon serbivähemmistöä alueen turvallisuudesta, vaan enemmistö serbeistä on poistunut alueelta.

Myös kansainvälisten järjestöjen toiminnan koordinointia täytyy kehittää. Sekä Bosnia-Hertsegovinan että Kosovon operaatiot ovat osoittaneet, että kansainväliset ponnistelut ovat kärsineet vastuun jakautumisesta useille organisaatioille. Se on johtanut sekä toiminnan päällekkäisyyteen että katvealueiden syntyyn.

Kosovon kriisi ei siis ole herättänyt vain periaatteellisia kysymyksiä. Kansainvälisen yhteisön kannalta kyse on myös hyvin käytännöllisten ongelmien ratkaisemisesta.

Humanitaarisen intervention doktriinia ei tietenkään voi muodostaa pelkästään Kosovon kriisin pohjalta, mutta on selvää, että Kosovon tapahtumat ovat keskeisesti esillä humanitaarisesta interventiosta ja kriisinhallinnasta käytävässä keskustelussa vielä pitkään.

Olen tietoinen siitä, että kysymys Naton toiminnan suhteesta kansainväliseen oikeuteen on monimutkainen. Kansainvälisen yhteisön voimankäytön oikeutus perustui humanitaarisiin syihin. Humanitaarisen oikeuden periaatteiden kunnioittaminen on olennainen osa kansainvälistä oikeutta. On ilmeistä, että tulevaisuudessa humanitaariset syyt ovat entistä määräävämpiä, kun kansainvälinen yhteisö pohtii omia toimenpiteitään. Valtiot ovat sitoutuneet kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, demokratia on juurtunut entistä useampaan maahan. Siksi yleinen mielipide ja hallitukset puolustavat entistä päättäväisemmin näitä perusarvoja.

On selvää, että laajoihin ja vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet hallitukset eivät saa nauttia suvereenisuuden tarjoamaa suojaa kansainvälisen yhteisön puuttumista vastaan. Erityisen räikeissä tapauksissa ei aseellistakaan puuttumista voi poissulkea.. Suvereniteetti tuo paitsi oikeuksia myös velvollisuuksia.

Humanitaariset syyt olivat keskeinen peruste Itä-Timorin operaation käynnistämiselle. Kosovon tavoin siellä oli kyse laajasta väkivallasta sekä suurista pakolaismääristä. Kosovosta poiketen Itä-Timorin kysymyksessä kuitenkin sekä saavutettiin yhteisymmärrys YK:n turvallisuusneuvostossa että päästiin sopimukseen Indonesian hallituksen kanssa kansainvälisestä läsnäolosta.

Kaikesta keskustelusta huolimatta myös tulevaisuudessa kansainvälinen yhteisö voi joutua tilanteisiin, joissa muodollisen laillisuuden tavoittelu sekä toiminnan poliittinen ja moraalinen oikeutus voivat joutua ristiriitaan keskenään. Voimankäytön ja diplomatian yhdistäminen on jatkossakin vaativa ja monimutkainen tehtävä.

Kansainvälisen poliittisen ja oikeudellisen järjestyksen perusteet eivät ole kokeneet myllerrystä Kosovon kriisin tai muiden viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Niitä on kuitenkin jatkuvasti kehitettävä ajan vaatimusten mukaisiksi.

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja sallii voimankäytön vain itsepuolustukseksi tai turvallisuusneuvoston päätöksellä. Tätä järjestelmää ei ole syytä muuttaa, mutta sen toimivuutta on syytä tehostaa. On koko kansainvälisen yhteisön edun mukaista — eikä suinkaan vähiten pienten kansakuntien näkökulmasta — että turvallisuusneuvosto palauttaa ja säilyttää toimintakykynsä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden takaajana.

Turvallisuusneuvoston täytyy pyrkiä johdonmukaisuuteen suhtautumisessaan kriiseihin ja konflikteihin. Tämä koskee sekä valtioidenvälisiä konflikteja että valtioidensisäisiä humanitaarisia kriisejä.

Koska YK:n omat voimavarat ovat rajalliset, on myös mahdollista valtuuttaa alueelliset järjestöt tai yksittäisten valtioiden yhteenliittymät toimimaan kansainvälisen yhteisön puolesta. Näin onkin tapahtunut viime vuosien aikana.

Tällainen alueellinen ulottuvuus todennäköisimmin korostuu tulevaisuudessa. Siksi on parannettava ja tehostettava YK:n ja alueellisten turvallisuusjärjestelmien yhteyttä ja yhteistyötä. Tätä työtä tehdään mm. Etyjin piirissä, sillä seuraavassa Istanbulin huippukokouksessa on tarkoitus hyväksyä järjestölle uusi turvallisuusperuskirja. Siinä kuvataan sekä perussääntöjä että käytännön menettelyjä instituutioidenväliselle yhteistyölle sekä konfliktien estämisessä että niiden jälkihoidossa.

Kokemuksemme Kosovosta ja muista viimeaikaisista kriiseistä osoittaa, että kansainvälistä järjestelmää on kehitettävä sekä kansainvälisen oikeuden että operaatioiden toimeenpanon osalta. Meidän on pyrittävä järjestelmään, joka on periaatteiltaan kestävä, tasapuolinen ja johdonmukainen ja joka myös toteuttaa operaatiot tehokkaasti ja tuloksellisesti.

Olen aikaisemmin esittänyt pohdittavaksi neuvovan lausunnon pyytämistä Kansainväliseltä tuomioistuimelta, kun kysymyksessä on kriisi, jolle ei löydy ratkaisua. Tällöin tuomioistuimen arvovallallaan esittämä oikeudellinen näkökohta voisi mahdollisesti edesauttaa turvallisuusneuvostoa löytämään tarvittavan poliittisen yhteisymmärryksen tilanteissa, jossa valtiota uhkaa kansainvälinen väliintulo sen johdosta, ettei se enää pysty tai halua suojella kansalaisiaan joutumasta aseellisen väkivallan kohteeksi.

Vastaavasti myös operaatioiden toimeenpanon puolella tarvitaan uusia ajatuksia toiminnan tehostamisesta. Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua, jota on käyty YK:n toimintamahdollisuuksien lisäämisestä sekä sotilaallisten että muuntyyppisten kriisien ratkaisemisessa. On selvää, että YK:n valmiutta nopeaan toimintaan on parannettava.

Kosovon kriisi ja muut samankaltaiset humanitaariset katastrofit — kuten nyt Itä-Timorissa — ovat vaikeita kokemuksia kansainvälisen yhteisön kannalta. Kaikkein tuskallisimpia ne ovat kuitenkin niille ihmisille, joiden jokapäiväistä elämää ne koskettavat. Oman kodin menetys, väkivalta, läheisten kuolema ja muut julmuudet jättävät yksittäisen ihmisen elämään pitkän varjon.

Kosovon tapahtumien tärkein opetus on lopulta se, että ne poliittiset johtajat, jotka suunnittelevat etnisiä puhdistuksia ja perusoikeuksien riistämistä omilta kansalaisiltaan, eivät voi olla varmoja, että kansainvälinen yhteisö ei reagoisi. On kuitenkin pitkä matka siihen, että kansainvälinen yhteisö toimisi johdonmukaisesti kaikissa vastaavissa tapauksissa.