Tasavallan presidentin puhe

TASAVALLAN PRESIDENTIN PUHE JYVÄSKYLÄSSÄ 8.11.1999
KYLMÄN SODAN PÄÄTTYMISEN MUISTOJUHLATILAISUUDESSA

Kymmenen vuotta sitten muurit murtuivat. Kahtiajaetun Euroopan symbolit siirtyivät historian romukoppaan. Silloin päättyi historian vaihe, joka oli ahdistanut kaikkia eurooppalaisia kansakuntia ja jopa vienyt toisilta itsenäisyyden.

Muutos oli dramaattinen, mutta samalla se oli osoitus siitä, että koskaan ei pidä menettää uskoa oikeudenmukaisuuteen. Puola ja puolalaiset eivät olleet milloinkaan sopeutuneet kylmän sodan pakkopaitaan, joten he pääsivät myös ensimmäisten joukossa siitä irti. Baltian maiden kansat onnistuivat säilyttämään vahvan kansallistunteensa miehityksestä huolimatta. Sen avulla he pystyivät palauttamaan puoli vuosisataa aikaisemmin menettämänsä itsenäisyyden.

Jälkeenpäin katsoen voimme olla kiitollisia siitä, että muutokset tapahtuivat loppujen lopuksi näissä maissa varsin rauhanomaisesti. Myöhempi kehitys Euroopassa on osoittanut, että myös huonommat vaihtoehdot olisivat voineet toteutua.

* * *

Olen iloinen siitä, että Itämeren alueen naapurimaittemme päämiehet, presidentit Meri, Kwasniewski, Adamkus ja Vike-Freiberga ovat vastanneet myönteisesti Jyväskylän kutsuun ja ovat täällä meidän joukossamme.

Viron presidentti Lennart Meri on elänyt värikkään ja monipuolisen elämän ennen päätymistään valtionpäämieheksi. Harvan presidentin elämäkertatiedoissa todetaan asianomaisen aloittaneen uransa tukkimiehenä ja työskennelleen myös ammattimaisena perunankuorijana. Nämä kokemukset eivät varmaan ole olleet päällimmäisenä johdattamassa Lennart Merta valtiomieheksi. Mutta ne ovat joka tapauksessa nekin osa hänen elämänkokemuksistaan. Isänsä diplomaattiuran, perheensä Siperiaan karkoituksen, oman kirjallisen ja teatterityöskentelynsä myötä Lennart Meri yhdistää omassa persoonassaan Viron itsenäisyyden kaksi kautta ja niiden väliin jäävän neuvostovaiheen.

Puolan presidentti Aleksander Kwasniewski on meistä viidestä ainoa, joka on syntynyt toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1954. Samalla hän on myös meistä ainoa, joka on elänyt koko elämänsä kotimaassaan. Presidentti Kwasniewski on myös ainoana meistä osallistunut käytännöllisesti katsoen koko aikuisen elämänsä ajan poliittiseen toimintaan. Hän ei ole ollut vain seuraamassa sitä kehitystä, joka alkoi liennytyksellä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja vähitellen johti sosialistisen leirin hajoamiseen, vaan itse ottanut osaa viime vuosikymmenten muutostapahtumiin, vuodesta 1995 lähtien Puolan presidenttinä.

Liettuan presidentti Valdas Adamkus osallistui toisen maailmansodan aikana nuorukaisena kamppailuun maansa itsenäisyyden säilyttämiseksi. Käytyään sodan päätyttyä koulua Saksassa Adamkus muutti perheineen 1940-luvun lopussa Yhdysvaltoihin. Elämäntyönsä Yhdysvalloissa Adamkus on tehnyt merkittävissä ympäristöhallinnon tehtävissä, aina vuoteen 1997 saakka. Yhdysvalloissa viettämiensä vuosikymmenten aikana presidentti Adamkus on osallistunut aktiivisesti Amerikan liettualaisten poliittisten ja kulttuuriyhdistysten toimintaan. Näin viiden vuosikymmenen mittainen ero kotimaasta ei ole päässyt vieraannuttamaan häntä omasta kielestään ja kulttuuristaan.

Euroopan tämän vuosisadan rikkonainen taival käy hyvin ilmi myös Latvian presidentin Vaira Vike-Freibergan elämästä. Juuri ennen toista maailmansotaa Riiassa syntynyt presidentti Vike-Freiberga vietti lapsuusvuosiaan pakolaisleireillä Saksassa, kävi koulua Ranskan Marokossa ja suoritti yliopisto-opintonsa Kanadassa. Montrealin yliopistossa Vike-Freiberga työskenteli psykologian professuuria hoitaen aina viime vuoteen saakka. Eläkkeelle siirryttyään hän palasi takaisin Latviaan ja tuli tämän vuoden kesäkuussa valituksi presidentiksi. Lähes koko elämänsä presidentti Vike-Freiberga on joutunut viettämään synnyinmaansa ulkopuolella. Yhteys sinne ei kuitenkaan missään vaiheessa ole katkennut. Sitä osoittaa myös Vike-Freibergan laaja kirjallinen tuotanto, jossa mm. latvialaisilla kansanlauluilla on merkittävä asema.

Suomen kohtalo Euroopan tämän vuosisadan mullistuksissa poikkeaa osittain Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan vaiheista. Olemme kyenneet säilyttämään itsenäisyytemme ja vapautemme aina itsenäisyysjulistuksesta vuodesta 1917 saakka. Meillä perustuslait ja poliittinen järjestelmä ovat säilyneet katkeamatta voimassa yli kahdeksan vuosikymmenen ajan. Tätä kansallista omaisuutta me pidämme nykyisin niin itsestään selvänä, että emme aina osaa antaa sille kuuluvaa korvaamatonta arvoa.

Kylmän sodan päättyminen muutti kuitenkin myös Suomen asemaa. Emme enää sijaitse rajalla vaan keskellä Eurooppaa. Kansalaisemme voivat rakentaa yhteyksiään ystäviinsä niin etelässä, pohjoisessa, idässä kuin lännessä. Voimme myös kansakuntana tehdä Euroopan unionissa töitä koko maanosan kehityksen hyväksi.

Kymmenen vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen Eurooppa on edelleen murrostilassa. Kylmän sodan kahtiajakoa Euroopassa ei enää ole. Kylmän sodan kauden jälkeensä jättämiä laskuja — taloudellisia, poliittisia, ympäristöllisiä ja inhimillisiä — sen sijaan joudutaan maksamaan vielä pitkään. Eurooppaa uudeksi rakennettaessa on vain vähän sellaista, missä saamme lähteä liikkeelle puhtaalta pöydältä, ilman menneisyyden rasitteita.

Kylmän sodan perinnöistä mielestäni valitettavimpia, ja kovin sitkeähenkisiä, ovat kuitenkin ne ajattelumallit, joita toisen maailmansodan jälkeinen kausi synnytti. Lähtökohtana oli pitkälle Euroopan jako kahteen ja se näkemys, että kumpikin osapuoli saattoi edistyä vain toisen kustannuksella. Tämä epäluuloinen suhtautuminen naapureihin ja naapurien menestyksen kokeminen omana tappiona ei ole antanut oikeita eväitä tulevaisuuden rakentamiseen. Se on ollut vain riippakivenä pitämässä meitä kiinni menneisyydessä.

On hyvin inhimillistä, että me eurooppalaiset muiden ihmisten tapaan helposti toimimme menneisyyden mallien pohjalta. Menneisyyden me tunnemme, tulevaisuudesta meillä on vasta aavistus. Silti meidän kannattaa ponnistella sen eteen, että toimintamme ei ohjaudu niinkään menneisyyden peloista ja epäluuloista käsin kuin tulevaisuuden uskosta ja luottamuksesta omiin mahdollisuuksiimme.

Suomea, Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Puolaa yhdistää tänä päivänä osallistuminen monimuotoiseen eurooppalaiseen yhteistyöhön. Haluamme jokaisessa maassa olla turvaamassa omat mahdollisuutemme päästä osallisiksi yhteen kasvavan Euroopan hyvinvoinnin ja vakauden eduista.

Yksi kylmän sodan päättymisen näkyvimpiä tunnusmerkkejä on ollut rajojen avautuminen, rautaesiripun murtuminen. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen johtanut prosessi oli osaltaan luomassa edellytyksiä tälle kehitykselle. Sen vaikutukset eivät olleet välittömiä, mutta pitemmän päälle syvälle ulottuvia. Keskinäistä kanssakäymistämme Euroopassa nimittäin helpottaa nykyisin se, että meidän ei tarvitse huudella toisillemme ideologisten raja-aitojen yli.

Rajojen avautumisen merkitys näkyy konkreettisena Helsingissä, myös satamassa presidentin linnan edustalla. Nykyisin tuolta paikalta lähtee päivisin lukuisia laivavuoroja Tallinnaan. Vuosittain miljoonat matkustajat tekevät laivamatkan Suomenlahden yli. Tällainen matkailuliikenne on yksi Eurooppaa yhdistävistä tekijöistä. Toivoisinkin, että meillä olisi tulevaisuudessa vastaavat lauttavuorot kaikkiin Itämeren maihin.

Rajojen avautuminen tuo mukanaan myös kielteisiä ilmiöitä esimerkiksi rikollisuuden liikkumisen maasta toiseen. Emme silti halua olla mihinkään suuntaan kohottamassa uusia muureja, vaan lisäämässä yhteistyötä, myös rikollisuuden torjunnassa. Euroopan unionin ulkoraja on nyt ja myös jatkossa yhteistyön aluetta. Kun EU laajenee, EU:n yhteistyön piiri samalla ulottuu yhä kauemmaksi.

Meitä täällä edustettuina olevia maita yhdistää paitsi Itämeri, myös yhteinen naapuri Venäjä — Puola ja Liettuahan ovat Kaliningradin naapureita.

Suomella tulee pian olleeksi viisi vuotta kokemusta EU-naapuruudesta Venäjän kanssa. Kanssakäyminen unionin ja Venäjän välillä on saanut vakiintuneet muodot. Vaikeimmistakin poliittista kysymyksistä on voitu käydä dialogia, Kosovo ja

Tshetshenia tuoreimpina esimerkkeinä. Kumppanuus- ja yhteistyösopimuksella ja Venäjää koskevalla unionin yhteisellä strategialla — ensimmäisellä ylipäätään — EU on osoittanut halukkuutensa keskinäisen suhteen kehittämiseen Venäjän kanssa. Aloite EU:n pohjoisesta ulottuvuudesta koskee myös unionin ja Venäjän tulevaa suhdekehitystä. Kaiken tämän jo tehdyn ja tekeillä olevan myötä EU on kiinteyttämässä yhteistyösuhdettaan Venäjään samaan aikaan kuin se valmistautuu jäsentensä piirin laajentamiseen.

* * *

Yksi kylmän sodan uskomuksista oli, että maailma tai ainakin Eurooppa oli toisen maailmansodan myötä saanut jotenkin lopullisen muotonsa. Euroopan ja Saksan kahtiajakoa alettiin pitää luonnollisena ja pysyvänä asiain tilana. Vakautta pidettiin yllä muuttumattomien rakenteitten myötä. Tuo vakaus lähti valtapolitiikan oikeutuksesta. Nyt ymmärrämme, että vakautta ei voi saavuttaa toisen vapautta rajoittamalla.

Kuluneen vuosikymmenen muutosvauhti on ollut kova. Talouden ja yhteiskunnan rakenteitten uusiutuminen ei ole sujunut aina tuskattomasti. Siksi ei ole yllättävää, että kaikki eivät ole tyytyväisiä maailman muuttumiseen tällaisella vauhdilla. Maailma ja Eurooppa on nyt varsin keskeneräisen tuntuinen verrattuna kylmän sodan valmiisiin ja lopullisen tuntuisiin rakennelmiin.

Meillä Itämeren mailla on silti perusteltua syytä iloita jo toteutuneesta ja yhä edelleen jatkuvasta muutoksesta. Se tulevaisuus, jonka hyväksi me toimimme, perustuu valtioitten valinnan vapauteen ja yhteistyöhön. Kun saamme kehittää omia olojamme ja Eurooppaa tältä pohjalta uskon, että kymmenen vuoden kuluttua kylmän sodan päättymistä tullaan juhlimaan vielä nykyistäkin onnellisemmissa merkeissä.