Suoraan sisältöön

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Rikskonferens -seminaarissa Sälenissä 12.1.2014 - Suomen tasavallan presidentti

Suomen tasavallan presidentti
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
Puheet, 12.1.2014

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe Rikskonferens -seminaarissa Sälenissä 12.1.2014

(muutosvarauksin; puheen kieli ruotsi)

On kunnia olla täällä Sälenin konferenssissa ensimmäistä kertaa. Haluan lämpimästi kiittää Folk och Försvaria kutsusta. Tosin samalla haluan tunnustaa, että olen kopioinut jo konseptinne järjestämiini Kultaranta-keskusteluihin. Mutta päätin sentään valita ajankohdaksi kesän, ettei tule kilpailua. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kun maaotteluhenkeä on vältettävä.

Sälenistä itään, sieltä tulen. Mutta ei kovin kaukaa. Suomen entinen pääkaupunki Turku on lähempänä Tukholmaa kuin Sälen. Sälenistä Turkuun taas on yhtä pitkä kuin Sälenistä Uumajaan tai Kalmariin. 

Olemme siis lähellä toisiamme. Eikä vain maantieteellisesti. Sillä on merkitystä, nyt kenties enemmän kuin moniin vuosikymmeniin. On siksi tärkeää, että pohdimme asioita yhdessä. Haluan tuoda esiin näkemykseni siitä, millaisessa kansainvälispoliittisessa ympäristössä elämme. Toiseksi otan esille alueen, joka on meitä kauempana Sälenistä itään, nimittäin Venäjän. Lopuksi esitän muutaman ajatuksen Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä.

* * *

Sata vuotta tulee tänä vuonna kuluneeksi ensimmäisen maailmansodan syttymisestä. Se oli miljoonien uhrien suursota. Se avasi Euroopalle pitkäkestoisen konfliktien ja jännitteiden aikakauden.

Maailmansota nujersi kuitenkin myös eurooppalaiset imperiumit – Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin. Monelle pienelle kansalle tämä oli ”window of opportunity”. Sitä se oli myös Suomelle. Itsenäisyyden saavuttaminen onnistui isomman murroksen osana. Tämä oli dramaattinen käänne suomalaisten kohtalon kannalta. Se oli merkittävä muutos – parempaan – myös Ruotsin kannalta.

Äskettäin luin ulkoministeri Carl Bildtin joulukuisen puheen ”Sveriges säkerhetspolitik”. Hän puhui Ruotsin kansainvälisen aseman paradigmanmuutoksista. Havahduin, että nehän ovat meillä oikeastaan samoja. Ensin siksi, että olimme yksi valtakunta. Ja meidän erottamisemme 1809 oli sekin paradigmanmuutos molemmille. Seuraava käänne olikin sitten ensimmäisen maailmansodan lopputulos.

Lopulta kohtasimme kylmän sodan päättymisen ja liityimme Euroopan unioniin samanaikaisesti. Samalla perinteinen puolueettomuus lakkasi olemasta vaihtoehto.

Mikä on siis historian opetus meille? Se, että olemme yhdessä – silloinkin kun olemme erillään. Se, että turvallisuutemme ja hyvinvointimme on tiukalla köydellä kiinni Euroopan tapahtumissa. Meillä onkin siksi erityisen vahva – ja yhteinen – intressi vaikuttaa Euroopan suuntaan. Että se olisi suotuisa. 

Entä minne olemme nyt menossa? Haasteista huolimatta minusta tuntuu, että viimeiset pari vuosikymmentä ovat olleet Suomen ja Ruotsin kannalta kultakautta. Lähiympäristömme vakautui ja tuli turvallisemmaksi, kun Baltian maat jälleenitsenäistyivät ja liittyivät sekä Euroopan unioniin että Natoon. Me kasvoimme ja kehityimme voimakkaasti. Tämä kaikki tuntui hyvältä, vaikka emme ehkä osanneet tuota aikaa arjen keskellä riittävästi arvostaa.

Nyt olemme kuitenkin jo uudessa aikakaudessa. Sille on vaikea keksiä riittävän kuvaavaa nimitystä. Mutta useita merkittäviä muutosvoimia ja kehityskulkuja on käynnissä. Merkittäviä uusia mahdollisuuksia on nousemassa. Toisaalta myös uusia huolia – ja hieman vanhojakin – ilmestyy eteemme. Epävarmuus ja turbulenssi ovat lisääntyneet. On äänekkäämpiä ja hiljaisempia herätyskelloja. Mutta niiden viesti on sama: on havahduttava.  

Euroopan suunta on kannaltamme tärkein. Nyt Euroopan unionin edessä on vakavia kysymyksiä. Talous on puhuttanut paljon. On nähty valonpilkahduksia. Mutta epävarmuus hallitsee edelleen. On nähty jakoja etelä–pohjoinen tai länsi–itä, mutta nähdäänkö yhteistä ideaa viedä Eurooppaa eteenpäin? Voiko turvallisuus olla sellainen perusintressi kaikille? 

Kysymyksiin pitää löytää rehelliset ja sitä myötä kestävät vastaukset. On puhuttava avoimesti ja rehellisesti. Esimerkiksi euron osalta: onko yhteisvastuu solidaarisuutta vaiko se, että huolehtii asioistaan aiheuttamatta velvoitteita muille?

Myös Euroopan ulkopuolinen maailma on muutoksen kourissa. Aasian taloudellisen mahdin kasvu ei ole uutinen. Mutta Aasian turvallisuuspoliittiset jännitteet ovat nekin nousussa. Entisten päälle on tullut uusia, potentiaalisesti hyvinkin riskialttiita kysymyksiä.

On selvää, että Yhdysvaltain kiinnostus Aasiaan kasvaa. Olisi ihme tai anomalia, ellei näin olisi. Meidän kannaltamme se merkitsee kuitenkin sitä, että Yhdysvaltain Eurooppaan sitoutumisen jatkuminen edellyttää jatkossa enemmän työtä. Siksi vapaakauppa- ja investointisopimus (TTIP) on Euroopalle strategisen luokan kysymys. 

Suomen ja Ruotsin kannalta Euroopan tiivis transatlanttinen yhteys on keskeisen tärkeä. Tässä yhteydessä osoitan vielä kiitoksen sanat pääministeri Reinfeldtille. Hänen isännyydessään presidentti Obaman vierailu toi Pohjoismaat yhtenä kokonaisuutena ja toimijana vahvasti esille. Tämä oli nähdäkseni myös vieraan mielessä. Näen yhä selvemmin trendinä sen, että toimintakykyiset maaryhmittymät kasvattavat merkitystään kansainvälisesti. Pohjoismaat ovat sellainen. 

Globaalit suurhaasteet eli väestönkasvu ja ilmastonmuutos jatkuvat. Olemme saaneet vasta pientä esimakua näiden ilmiöiden luomista haasteista. Esimerkiksi maailman viljantuotannon pitäisi kasvaa 50 prosenttia vuoteen 2050 mennessä, jotta tuolloiset yhdeksän miljardia ihmistä voidaan ruokkia. Entä jos viljantuotanto ei kasvakaan?  

Suomi ja Ruotsi voivat ehkä kokea olevan näiden kysymysten ulkokehällä. Hieman syrjässä ja siksi suojassa. Mutta tämä on harhaluulo. Ennen pitkää paineet kasvavat juuri niitä alueita kohtaan, joiden nähdään kuormittuneen muita vähemmän. Näitä isoja kysymyksiäkin meidän tulisi miettiä yhdessä.

Samalla on todettava, ettei turvallisuuspolitiikka – se perinteinenkään – ole suinkaan kuollut. Pikemminkin se osoittaa selviä elonmerkkejä myös Pohjois-Euroopassa. Vanhat kysymyksenasettelut ja äänenpainot ovat tehneet vähän yllättävästikin paluuta. Me emme voikaan keskittyä vain uusiin haasteisiin. Pitää kuitenkin varoa uppoutumasta uhkakuvien maailmaan. Silmämääränä pitäisi jatkuvasti olla yhteistyön varmistaminen ja virvoittaminen.

On joka tapauksessa huolehdittava puolustuksesta, nykyaikaisesta sellaisesta. Kukaan ei tee sitä toisen puolesta. Ja puolustuksesta huolehtiminen on yhä kalliimpaa. Tässäkin epävarmuus lisääntyy. Emme tiedä, millaisia teknologisia ratkaisuja on taivaanrannassa. Edessä voi olla uusia ja yllätyksellisiä ilmiöitä.

Elämme siis monipuolistuvien uhkakuvien aikaa.  Kyberturvallisuus on tästä hyvä esimerkki. Vakavia kysymyksiä nousee. Eikä pelkästään tiedustelun ja tietoturvan osalta. Laskeeko kyberkeinojen olemassaolo myös kynnystä siirtyä diplomatian tieltä kohti painostustoimia? Nyt puheiden ja aseiden väliin on ilmestynyt uusi ulottuvuus, josta ei välttämättä jää edes kiinni.

Kyberuhkien myötä myös varautumisen luonne ja tarve ovat muuttumassa. Suomella on kyberturvallisuuskykyjä. Mutta kotitehtäviä meillä on nyt runsaasti tehtävänä.    

Entä meille läheiset ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio ja sananvapaus? 90-luvulla oletimme niiden etenemisen yhä laajemmalle olevan itsestään selvää. Aivan näin se ei mennytkään. Autoritääriset maat rakentavat vaihtoehtoa, jolla on osoittaa myös tuloksia erityisesti talouden kehittämisessä. Joudumme miettimään uudelleen, ja kriittisemmin, miten parhaiten edistää arvojamme. Repeat- tai volume-nappi ei riitä. Senkin olemme joutuneet huomaamaan.   

* * *

Kun puhuin Suomen ja Ruotsin yhteisistä paradigman muutoksista jätin yhden käännekohdan välistä. Se koski Suomea ja tapahtui vuonna 1944, siis 70 vuotta sitten. Tuolloin Suomi kykeni turvaamaan itsenäisyytensä ja pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmänsä. Samalla maamme rakensi suhteet itään uudelle pohjalle. Jos Puna-armeijaa ei olisi pysäytetty Kannaksella ja Tornionjoesta olisi tullut Neuvostoliiton ja läntisen maailman välinen raja, olisi Ruotsin turvallisuuspolitiikkaan tullut yksi käännekohta lisää.

Heti kylmän sodan jälkeen ajateltiin, että Venäjä palaisi jonnekin, missä se ei koskaan ollut vielä ollutkaan – länsimaiseksi demokratiaksi. Kun sitten kävi ilmi, että matka on ennakoitua paljon mutkaisempi ja pidempi, ellei peräti päättymätön, on pettymys ollut paikoin suuri. 

Me tuskin kunnolla ymmärrämme, miltä 90-luku venäläisistä tuntui. Meillehän se oli integraation nousua, uutta uljasta maailmaa. Monille venäläisille ne olivat vaikeuksien ja nöyryytysten vuosia. Maa kyllä vapautui ja muuttui, mutta samalla se myös epävakautui. Vaikeiden vuosien jälki monien venäläisten mielessä on syvä.

Venäjän tavoitteena on ollut voittaa oma siirtymäkriisinsä sekä palata vahvana toimijana kansainväliseen politiikkaan. Ei voi pitää yllätyksenä, että Venäjä on turvautunut vahvan valtion perinteeseensä. Luonnonvarat ja niiden suotuisa hintakehitys on ollut muutoksen taloudellinen mahdollistaja.

Venäjä on osin onnistunut pyrkimyksissään. Väestön elintaso on noussut merkittävästi. Internetin ja matkailun myötä myös venäläisten yhteydet ulkomaailmaan ovat äärettömän paljon laajemmat kuin neuvostoaikana. Ainoa invaasio, jonka Suomi on vuoden 1944 jälkeen kokenut, on ollut venäläisturistien vyöry. 

Venäjän rooli on vahvistunut myös kansainvälisesti. Syyria on tästä kuvaava esimerkki. Pyrkimys rakentaa Euraasian unionia taas kertoo omaa kieltään Venäjän tavoitteista. 

Venäjä modernisoi asevoimiaan. Tämä tavoite sillä on ollut jo pitkään. Tätä muutosta meidän on tarkkaan seurattava, mutta myös laajasta perspektiivistä. Mikä on Venäjän asevoimien tosiasiallinen suorituskyky? Entä aseteollisuuden tehokkuus? On muistettava myös Venäjän koko. Sillä on rajaa lähes 61 000 kilometriä. Ja Venäjän kaukaisin piste on noin 9000 kilometriä Sälenistä itään.

Venäjän sekä sisäinen politiikka että ulkoinen toiminta on herättänyt Euroopassa huolta ja myös oikeutettua kritiikkiä. Konservatiivisten arvojen painotus – ja kenties toinen suunta lännessä – on alkanut luoda yhä selvemmin henkistä kuilua Venäjän ja lännen välille. Venäjän ulkopolitiikan suunta on vahvistanut tätä kehitystä. Tästä kaikesta on aivan perusteltua olla huolissaan.

Tulevaisuus on kuitenkin avoin. Myös Venäjään kohdistuu vahva muutospaine ja reformitarve. Eurooppa on Venäjän kannalta yhä tärkein ja potentiaalisin yhteistyökumppani. Yhteistyön nykytilannetta ei silti voi pitää tyydyttävänä. Meidän olisikin päästävä Venäjän kanssa taas raiteille, joilla rakennetaan yhteistyövaraista turvallisuutta ja luottamusta. Konkreettiset askeleet, pienetkin, olisivat tärkeitä. Rakenteitakin tähän on Pohjois-Euroopassa olemassa: Itämeren valtioiden neuvosto (CBSS), Pohjoinen ulottuvuus, Barentsin yhteistyö ja arktinen yhteistyö.     

* * *

Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyys täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Nämä vuodet olemme olleet ”samassa veneessä – melkein”, kuten viime vuonna keskuudestamme poistunut Krister Wahlbäck viimeiseksi jääneessä kirjassaan arvioi. Meillä on ollut yhteinen intressi ajaa toimivampaa EU:a. Tätä työtä meidän tulee jatkaa. Tavoitteena tulee olla entistä vahvempi EU:n turvallisuuspolitiikka.

Aktiivinen Nato-kumppanuus on tärkeää sekä Suomelle että Ruotsille. Meidän on myös syytä tehdä tiivistä yhteistyötä Nato-kumppanuuden kehittämisessä. Suomelle tämä on osa yhteistyövaraista turvallisuutta. Emme suunnittele Naton jäseneksi hakemista, vaikka jäsenyys säilyykin mahdollisuutena ratkaisuissamme. Suomelle on tärkeää pitää huolta koko maan uskottavasta puolustuksesta. Yleinen asevelvollisuus säilyy keskeisenä osana Suomen puolustusratkaisua.  

Viime vuosina olemme rakentaneet myös Pohjolan alueellista turvallisuusyhteistyötä. Pohjoismainen puolustusyhteistyö Nordefco on edennyt ripein askelin. Keväällä toteutuva Suomen ja Ruotsin yhteinen osallistuminen Islannin ilmavalvontaan liittyvään harjoitteluun on eräs merkki tästä. Meillä on nyt myös suuntaviivat sille, miten Nordefcoa kehitetään lähivuosina. Tavoitteena on tiivistää muun muassa meri- ja ilmavalvontayhteistyötä, helpottaa harjoitusyhteistyötä sekä kehittää nopean toiminnan kykyä EU:n ja Naton puitteissa. Kriisinhallinnassa pohjoismainen yhteistyö tuo useimmiten operaatioon jotain lisää. Viimeisin esimerkki tästä on panoksemme Syyrian kemiallisen aseen kyvyn hävittämiseen. 

Pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä on myös rajoitteensa. Joissain asioissa Nordefco on liian suuri kehys, joissain taas liian pieni. Toiset eivät ole EU:n jäseniä, me taas emme Naton. Nordefco edellyttää joustavuutta ja luovuutta. Mutta on rehellisesti todettava, että Pohjoismaiden eriävät perusratkaisut asettavat rajoja yhteistyölle.

Nämä seikat luovat tilausta Suomen ja Ruotsin kahdenvälisen puolustusyhteistyön kehittämiselle. Mutta on muitakin syitä. Talouden realiteetit puhuvat kovaa kieltään, myös tulevaisuudessa. Meidän onkin ennakkoluulottomasti kysyttävä, mikä on järkevämpää tehdä yhdessä kuin yksin? Tähänastiset tulokset ovat olleet myönteisiä. Oli sitten kyse meri- ja ilmavoimien koulutus- ja harjoitusyhteistyöstä tai tilannekuvatoiminnasta.

Minusta on perusteltua lähteä yhdessä pohtimaan ja suunnittelemaan yhteistyömme edelleen vahvistamista. Esimerkiksi puolustusmateriaali- ja suorituskyky-yhteistyön tiivistäminen tarjoaisi paljon mahdollisuuksia. Suuri kysymys on, miten voisimme paremmin sovittaa yhteen puolustusmateriaalin hankintoja kummassakin maassa? Yhteistyön tiivistäminen edellyttäisi, että Suomen ja Ruotsin olisi ajateltava toisiaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.  

Huomioisin erikseen myös puolustusteollisen yhteistyön. Sen tiivistäminen parantaisi huoltovarmuuttamme, joka on merkittävä kysymys sotilasliittoon kuulumattomalle Suomelle ja Ruotsille.

Meillä on siis nähdäkseni tilaa ja tilausta ottaa askel eteenpäin kahdenvälisessä puolustusyhteistyössämme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä hypätä minnekään.

Suomi ja Ruotsi ovat kansainvälisessä politiikassa samalla sivulla, vaikka ei joka asiassa samalla rivillä. Niin meidät muuallakin nähdään. Niin meidän pitää nähdä itsekin. Kiitos!

Tulosta
Tämä dokumentti

Päivitetty 12.1.2014

© Tasavallan presidentin kanslia Mariankatu 2, 00170 Helsinki, puh: (09) 661 133, Fax (09) 638 247
   Tietoa verkkopalvelusta   webmaster[at]tpk.fi