Seura, nro
48/1999
LINNAN JUHLIA EI
TULE IKÄVÄ
Maan äitinä
Eeva Ahtisaari pääsi syvälle asioiden ytimeen
- Näitä juhlia ei
tule ikävä, koska niiden järjestäminen on hyvin
rankkaa työtä, sanoo rouva Eeva Ahtisaari
valmistautuessaan viimeistä kertaa emännöimään
tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväjuhlia.
Hän on muodostanut
tarkasti omannäköisensä kuvan maan äidin
asemasta: hän kokosi ympärilleen ihmisten verkoston
ja pääsi syvälle koti- ja kouluasioiden ytimeen.
Kuuden vuoden
julkisuusrumban jälkeen hän palaa mielellään
huoltojoukkoihin ja vetäytyy historiankirjoituksen
kanssa sapattivapaalle.
HELENA VEHKAOJA /
PEKKA NIEMINEN
Käsilaukku on rouva
Eeva Ahtisaaren mielestä se julkisen roolin symboli,
josta hän haluaa luopua heti kun voi. Huomion
keskipisteessä oleminen ja lomista luopuminen ovat
käyneet hänen voimilleen. Hän etsii parhaillaan
uutta kotia ja valmistautuu tekemään
Mäntyniemessä tilaa seuraajalleen.
Suomesta emme
muuta enää minnekään, vaikka presidentti Martti
Ahtisaari matkustaa varmaan paljon myös
virkakautensa jälkeen. Toisaalta hän on nyt siinä
asemassa, että maailmalta tullaan hänen luokseen.
Rouva Ahtisaari kaipaa
jo omaa kotoista rauhaansa. Aivan ensimmäiseksi on
vuorossa sapattivuosi, jonka hän todellakin katsoo
tarvitsevansa kuuden vuoden urakan jälkeen. Hän
haluaa jäsentää kuluneina vuosina kertyneen
materiaalin ja katsoa mitä sieltä nousee esiin.
Sitten
kirjoitan näistä vuosistani historian kannalta.
Hänellä on selkeä
kuva tasavallan presidentin puolison roolista, jossa
hän on halunnut esiintyä varsin perinteisenä maan
äitinä. Tavat, naiset, kulttuuri, lapset, perhe,
kasvatus ja koulu ovat olleet hänen pari kertaa
vuodessa järjestämiensä "Eevan
istuntojen" suosikkiaiheita. Niitä on tarkoitus
jatkaa jossakin muodossa myöhemmin.
Hänellä on ollut
myös hyvin laaja kansalaiskirjeenvaihto. Hätään
ja pulaan joutuneet ovat kirjoittaneet hänelle
huolistaan ja murheistaan.
Olen ollut
köyhien ja sairaiden ystävä, sen uskallan sanoa.
Ahtisaaren virkakauden
jälkeen kansalaiskirjeenvaihto jää seuraajalle.
Martti Ahtisaarella on monenlaisia suunnitelmia myös
virkakautensa jälkeen, puolisolla ei niinkään.
En ajattele
tulevaisuuttani samalla tavalla, olenhan minä jo
63-vuotias. Mitäs tässä nyt enää, hän kuittaa.
Järkytystä,
kauhistusta ja syvää huolta
Sain ilon ja kunnian
kirjoittaa aikakauslehtiraportin viimeisestä Eevan
istunnosta, jonka rouva Ahtisaari järjesti
Mäntyniemessä tasavallan presidentin puolisona.
Aiheena oli vastuullinen vanhemmuus. Kuuntelin
jokaista ja löysin emännän mielipiteitä lisäksi
tasavallan presidentin internet-sivuilta
(www.tpk.fi).
Rouva Ahtisaari avaa
lounastilaisuuden kuvailemalla Mäntyniemeä ja sen
taideaarteita. Uusin hankinta on Timo Sarpanevan
näyttelystä ostettu lasiveistos Maailman kirjat,
joka vielä hakee paikkaansa virka-asunnon
salongissa.
Täällä on
ollut erittäin hyvä asua ja myös useimmat
vieraamme ovat tähän ihastuneet. Ainoa poikkeus oli
prinssi Philip. Hän käveli täällä kädet selän
takana ja ihmetteli, viihdymmekö me todella tässä
talossa. Lopulta mieheni tokaisi hänelle, että
kyllä, mutta eihän tämä tietenkään ole mitään
Buckinghamin palatsiin verrattuna.
Kun seurue siirtyy
lounaspöytään, rouva Ahtisaari kertoo Yhdysvaltain
varaulkoministeri Strobe Talbottin kirjoittaneen
huolellisesti muistikirjaansa ruokasalin taideteoksen
nimen. Kyseessä on Kimi Pakarisen dramaattinen
maalaus Sama veri meissä kaikissa. Kattauksen
tulipunaruusut muistuttavat edellisen illan
semioottisesta salongista, jossa Tapani Kansa lauloi
Mäntyniemen tangon.
Kahden pikkutytön
äiti, kirjailija Anja Snellman avaa
keskustelun kauhistunein ja huolestunein kommentein:
Hänen mielestään opettajan ammatin arvostus on
kadonnut. Hänen järkytyksensä perustuu koulujen
kirjailijavierailuilla saatuun kokemukseen. Hänen
kirjansa Paratiisin kartta on syntynyt
niistä aineksista.
Päiväkodin johtaja
Liisa Rinkinen kertoo kiukuttelevasta pojasta,
jonka rauhoittelun äiti kiireeseen vedoten jättää
päiväkodin hoitajalle.
Hoitaja pitää
lasta tiukasti sylissään, ettei tämä pääse
riehumalla vahingoittamaan itseään eikä hoitajaa.
Samalla tämä juttelee pojalle rauhallisesti
kiinnittämättä huomiotaan hävyttömyyksiin ja
solvauksiin, joita poika suustaan syöksee. Aikaa
myöten raivokohtaus menee ohi ja lapsi rentoutuu.
Hoitaja asettaa pojan istumaan, katsoo suoraan
silmiin ja sanoo, että minä kuule tykkään sinusta
ihan oikeasti. Poika saa kyyneleet silmiinsä, niin
hämillään hän on varauksettomasta hyväksytyksi
tulemisesta.
Koko kylä kasvattaa
-projektin vantaalainen vetäjä Jari Ansio
kehottaa miettimään, mikä on todella tärkeää.
Hänen Havukoski-Koivukylä-Rekola-lähiössään
maahanmuuttajia halveksitaan pelkästään sen takia,
että he uskaltavat vaatia lapsilleen lainmukaista
opetusta.
Haluan
muistuttaa, että 30 prosenttia yläasteen oppilaista
kärsii masennusoireista.
Kesällä bailataan
ja syksyllä masennutaan
Ylpeä äiti kertoo
Suomeen asettuneen poikansa Marko Ahtisaaren
havainneen, että kesällä suomalaisnuoret
bailaavat, mutta heti syksyn tullen he alkavat
vertailla masennusoireitaan.
Hänen
mielestään se on outoa. Ei Marko muualla ole
sellaista nuorten synkkyyttä havainnut.
Kulttuuriantropologi Katriina
Järvinen, viisi- ja kahdeksanvuotiaan tytön
äiti, tutkii tervettä järkeä. Havaintojen mukaan
kaikki ihmiset uskovat käyttävänsä tervettä
järkeä, mutta muilla sitä ei monen mielestä ole.
Erityisesti 60-luvulla lapsensa kasvattaneet ovat
sitä mieltä, että terve järki on kadonnut.
En silti usko,
että yhtäkkiä on syntynyt vanhempien sukupolvi,
joka ei välitä mistään. Kyllä vanhemmat nytkin
sanovat vauvan saatuaan, että mikään ei ole lasta
tärkeämpää.
Ruotsalaisten
avioerolasten haastattelut järkyttävät
tervejärkisyyden tutkijan mielenrauhaa.
Haastattelujen
tekijä kuvailee, kuinka äidit perjantaisin
pakkaavat kolmasosan tai puolet päiväkotilapsista
puuhakassin ja eväiden kanssa isien luo viikonlopun
viettoon. Lapset lähtevät kotoa, jossa usein on jo
äidin uusi mies ja lapsen uudet sisarukset, ja
tulevat tapaamaan isäänsä, jolla saattaa olla uusi
vaimo ja uusi tyyli.
Me luulemme,
että jos vanhemmat voivat hyvin, myös lapset voivat
hyvin. Emme uskalla kysyä, kuinka lapset voivat.
Lapset taas yrittävät olla reippaita ja lojaaleja
taistellessaan paikasta eri kodeissa ja
pelätessään yksin jäämistä. Onko tällaiseen
maailmaan joutuneiden lasten elämässä mitään
pysyvää?
Minna Muukkonen
opettaa helsinkiläisellä ala-asteella suomea
toisena kielenä.
Minulla ei ole
omaa luokkaa, on vain oppilasryhmiä. Opettaminen on
vain pieni osa pirstaloitunutta työnkuvaani; olen
myös sosiaalityöntekijä ja äidin korvike
maailmassa, jossa perhe hajoaa, luokat hajoavat ja
lapset kärsivät. Yritän rakentaa heidän
yhteenkuuluvuuttaan oman luokan kanssa, koska tunnen
olevani heille jonkinlainen pysyvyyden linnake.
Tämä irrallisuus näkyy pahimmin
maahanmuuttajalasten arjessa. Ajattelen kauhuissani
näiden lasten selviämistä luokattomassa koulussa.
Pitääkö
huolestua, kun neljäsluokkalainen ei osaa lukea?
Opettaja Kristiina
Alaja kannustaa kunnon ihmisiä kapinaan.
Olemme antaneet
periksi huonoille arvoille: lapset saavat valvoa yöt
ja viettää päivät miten lystäävät eikä
kouluun tarvitse mennä jos ei huvita. Lapsella ei
ole selvää käsitystä oikeasta ja väärästä.
Hänen mielestään kaikki on suhteellista ja riippuu
siitä, mikä ketäkin hyödyttää.
Ilonpilaajaksi
julistautuva kasvatustieteilijä, sosiologi Hannu
Simola epäilee pöytäseurueen joutuneen
moraalisen paniikin valtaan.
Se on sitä
että hyvin toimeentulevat ja hyvissä asemissa
olevat ihmiset huolestuvat 'niistä toisista'. Suomen
tilannehan on erittäin hyvä, koska vanhemmat
arvostavat peruskoulua ja haluavat kasvattaa lapsensa
perinteisin menetelmin.
Silti myös Sirola
pitää koulun luokattomuutta erittäin huonona ja
muistuttaa sen antavan oppilaille mahdollisuuden
yksilöllisiin ainevalintoihin.
Tiedän
vanhempia, jotka kysyvät kasvatusneuvolasta,
pitäisikö heidän huolestua, kun oma lapsi on
neljännellä luokalla eikä osaa lukea. Koulun
mukaan lapsella on vielä aikaa oppia. Tällainen on
lisääntynyt hyvin jyrkästi viime vuosina.
Mielestäni on syytä olla huolissaan, jos moinen
kohdalle osuu.
Projektisihteeri Aaro
Järvelä on yksityisyrittäjä ja kolmea
poikaansa iltapäivisin kotona hoitava isä. Hän
osallistuu aktiivisesti uuden
nurmijärveläislähiön kerhotoimintaan.
Naapurit
ihmettelevät, millä lailla olen elämässäni
epäonnistunut, kun tällä lailla lasten kanssa
puuhailen.
Uudet lähiötalot
tyhjentyvät aamuisin kahdeksaan mennessä; vain
muutama äiti pyörii siellä perheen pienimpien
kanssa. Koulusta saapuvat lapset palauttavat
iltapäivisin elämän tyhjiin taloihin, joissa
perheet ehtivät asua yhdessä vain pari kolme tuntia
iltaisin.
Terveen järjen
tutkija Järvinen huomauttaa ironisesti, että isien
ja äitien pitää olla päivät töissä, jotta
tyhjät asunnot saadaan maksetuiksi.
Eeva Ahtisaari kertoo
pyytäneensä Nokiaa kiinnittämään huomionsa
lähiöihmisten hyvinvointiin ja tukemaan heidän
yhteistoimintaansa.
Rakasta lasta ja
ota syliin. Ei vanhemmuus sen kummempaa ole.
Haarukoiden kalina
taukoaa, kun Aaro Järvelä puhuu armosta, ihmisen
kelpaamisesta sellaisena kuin on.
Havahduin
isyyden onneeni uudelleen, kun kaksi pojistani juoksi
päiväkodista minua kohti kädet ojossa. Minun piti
ihan katsoa taakseni varmistaakseni, kenen syliin he
oikein juoksivat
ihan vaan minun syliini...
Isän värähtävä
ääni hiljentää seurueen.
Puhetta johtava Laura
Kolbe pukee sanoiksi yhteiset tuntemukset:
Sitähän se
vanhemmuus on, kykyä rakastaa ja ottaa syliin.
Anja Snellman jatkaa
melkein itsekseen:
... lapseen
keskittymistä, silmiin katsomista ... Olemmekohan me
kadottaneet perheyhteyden?
Aaro Järvelä:
Kymmenessä tikussa pelivälineet lennätetään
laudalta kaikkiin suuntiin. Leikin ideaan kuuluu,
että yhdessä tikut kootaan. Samalla tavalla meidän
elämisenmallimme pitäisi räjäyttää ilmaan ja
koota osat uudelleen. Meidän pitäisi löytää
uudelleen yhdessä onnistumisen konsepti. Sillä
tavoin pystyisimme turvaamaan lapsille hyvän
päivän sekä kotona että koulussa.
Laura Kolbe:
Tietoa siis on, jos vain osaamme suodattaa
siitä kasvatuksen päämäärän. Eihän ihminen
sinänsä ole muuttunut. Perustarpeet ovat pysyneet
samanlaisina jo pitkään.
Eeva Ahtisaari kertoo
koulujen työrauhaa parantavasta parkkikokeilusta.
Leirillä nuorisotyönohjaajat Jari ja Taina Koponen
siirsivät
ryhmän häiriköt
Jarille, joka rauhoitti heidät juttelemalla, kunnes
he saattoivat palata muiden joukkoon
yhteistyökykyisinä. Muutamissa kouluissa
häiritsevä oppilas lähetetään nykyisin myös
parkkiin. Siellä hän joutuu pohtimaan
käytöstään ongelmaan paneutuvan aikuisen kanssa
kunnes rauhoittuu ja haluaa yhteistyökykyisenä
palata takaisin. Nyt Koposet ovat kirjoittaneet
kokemuksistaan kirjan Näe minut. Myös
siinä kiteytyy vastuullisen kasvatuksen perusajatus,
lapsen turvaaminen, hänen näkemisensä ja
kuulemisensa.
Kristiina Alaja on
tyytymätön 80- ja 90-luvun muoti-ilmiöön,
kehumisen kulttuuriin, jonka seuraukset eivät
koulumaailmassa ole pelkästään hyviä.
Olemme
unohtaneet, että ihminen saa tehdä myös virheitä.
Jos niistä oppii, itsetunto saattaa jopa vahvistua.
Simolan mukaan elämme
erinomaisuuden yhteiskunnassa, vaikka riittävän
hyvän pitäisi riittää.
Tavalliset
naiset ovat parhaita 'riittävän hyviä' äitejä,
ongelmallisia ne, jotka lukevat teorioita eivätkä
uskalla heittäytyä äitiyteensä. Aina ei ole
helppo huomata, että lapsi pyrkii vain syliin,
professori Hannu Simola muistuttaa.
Rouva Eeva
Ahtisaari halusi, että Mäntyniemessä
järjestetyissä Eevan istunnoissa tieteentekijät ja
aktiiviset toimijat tutustuivat toistensa ajatuksiin,
saivat uusia ideoita ja löysivät uusia ystäviä.
Kasvatustieteilijät,
kouluasioiden aktivistit ja muut keskustelijat
pyydettiin Mäntyniemessä ryhmäkuvaan: Minna
Muukkonen (vas.), Kristiina Alaja, Liisa Rinkinen,
Anja Snellman, Jari Ansio, Helena Vehkaoja, Aaro
Järvelä, Eeva Ahtisaari, Hannu Simola, Katriina
Järvinen ja Laura Kolbe.