Seura, nro 48/1999

LINNAN JUHLIA EI TULE IKÄVÄ

Maan äitinä Eeva Ahtisaari pääsi syvälle asioiden ytimeen

- Näitä juhlia ei tule ikävä, koska niiden järjestäminen on hyvin rankkaa työtä, sanoo rouva Eeva Ahtisaari valmistautuessaan viimeistä kertaa emännöimään tasavallan presidentin itsenäisyyspäiväjuhlia.

Hän on muodostanut tarkasti omannäköisensä kuvan maan äidin asemasta: hän kokosi ympärilleen ihmisten verkoston ja pääsi syvälle koti- ja kouluasioiden ytimeen.

Kuuden vuoden julkisuusrumban jälkeen hän palaa mielellään huoltojoukkoihin ja vetäytyy historiankirjoituksen kanssa sapattivapaalle.

HELENA VEHKAOJA / PEKKA NIEMINEN

Käsilaukku on rouva Eeva Ahtisaaren mielestä se julkisen roolin symboli, josta hän haluaa luopua heti kun voi. Huomion keskipisteessä oleminen ja lomista luopuminen ovat käyneet hänen voimilleen. Hän etsii parhaillaan uutta kotia ja valmistautuu tekemään Mäntyniemessä tilaa seuraajalleen.

– Suomesta emme muuta enää minnekään, vaikka presidentti Martti Ahtisaari matkustaa varmaan paljon myös virkakautensa jälkeen. Toisaalta hän on nyt siinä asemassa, että maailmalta tullaan hänen luokseen.

Rouva Ahtisaari kaipaa jo omaa kotoista rauhaansa. Aivan ensimmäiseksi on vuorossa sapattivuosi, jonka hän todellakin katsoo tarvitsevansa kuuden vuoden urakan jälkeen. Hän haluaa jäsentää kuluneina vuosina kertyneen materiaalin ja katsoa mitä sieltä nousee esiin.

– Sitten kirjoitan näistä vuosistani historian kannalta.

Hänellä on selkeä kuva tasavallan presidentin puolison roolista, jossa hän on halunnut esiintyä varsin perinteisenä maan äitinä. Tavat, naiset, kulttuuri, lapset, perhe, kasvatus ja koulu ovat olleet hänen pari kertaa vuodessa järjestämiensä "Eevan istuntojen" suosikkiaiheita. Niitä on tarkoitus jatkaa jossakin muodossa myöhemmin.

Hänellä on ollut myös hyvin laaja kansalaiskirjeenvaihto. Hätään ja pulaan joutuneet ovat kirjoittaneet hänelle huolistaan ja murheistaan.

– Olen ollut köyhien ja sairaiden ystävä, sen uskallan sanoa.

Ahtisaaren virkakauden jälkeen kansalaiskirjeenvaihto jää seuraajalle. Martti Ahtisaarella on monenlaisia suunnitelmia myös virkakautensa jälkeen, puolisolla ei niinkään.

– En ajattele tulevaisuuttani samalla tavalla, olenhan minä jo 63-vuotias. Mitäs tässä nyt enää, hän kuittaa.

Järkytystä, kauhistusta ja syvää huolta

Sain ilon ja kunnian kirjoittaa aikakauslehtiraportin viimeisestä Eevan istunnosta, jonka rouva Ahtisaari järjesti Mäntyniemessä tasavallan presidentin puolisona. Aiheena oli vastuullinen vanhemmuus. Kuuntelin jokaista ja löysin emännän mielipiteitä lisäksi tasavallan presidentin internet-sivuilta (www.tpk.fi).

Rouva Ahtisaari avaa lounastilaisuuden kuvailemalla Mäntyniemeä ja sen taideaarteita. Uusin hankinta on Timo Sarpanevan näyttelystä ostettu lasiveistos Maailman kirjat, joka vielä hakee paikkaansa virka-asunnon salongissa.

– Täällä on ollut erittäin hyvä asua ja myös useimmat vieraamme ovat tähän ihastuneet. Ainoa poikkeus oli prinssi Philip. Hän käveli täällä kädet selän takana ja ihmetteli, viihdymmekö me todella tässä talossa. Lopulta mieheni tokaisi hänelle, että kyllä, mutta eihän tämä tietenkään ole mitään Buckinghamin palatsiin verrattuna.

Kun seurue siirtyy lounaspöytään, rouva Ahtisaari kertoo Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbottin kirjoittaneen huolellisesti muistikirjaansa ruokasalin taideteoksen nimen. Kyseessä on Kimi Pakarisen dramaattinen maalaus Sama veri meissä kaikissa. Kattauksen tulipunaruusut muistuttavat edellisen illan semioottisesta salongista, jossa Tapani Kansa lauloi Mäntyniemen tangon.

Kahden pikkutytön äiti, kirjailija Anja Snellman avaa keskustelun kauhistunein ja huolestunein kommentein: Hänen mielestään opettajan ammatin arvostus on kadonnut. Hänen järkytyksensä perustuu koulujen kirjailijavierailuilla saatuun kokemukseen. Hänen kirjansa Paratiisin kartta on syntynyt niistä aineksista.

Päiväkodin johtaja Liisa Rinkinen kertoo kiukuttelevasta pojasta, jonka rauhoittelun äiti kiireeseen vedoten jättää päiväkodin hoitajalle.

– Hoitaja pitää lasta tiukasti sylissään, ettei tämä pääse riehumalla vahingoittamaan itseään eikä hoitajaa. Samalla tämä juttelee pojalle rauhallisesti kiinnittämättä huomiotaan hävyttömyyksiin ja solvauksiin, joita poika suustaan syöksee. Aikaa myöten raivokohtaus menee ohi ja lapsi rentoutuu. Hoitaja asettaa pojan istumaan, katsoo suoraan silmiin ja sanoo, että minä kuule tykkään sinusta ihan oikeasti. Poika saa kyyneleet silmiinsä, niin hämillään hän on varauksettomasta hyväksytyksi tulemisesta.

Koko kylä kasvattaa -projektin vantaalainen vetäjä Jari Ansio kehottaa miettimään, mikä on todella tärkeää. Hänen Havukoski-Koivukylä-Rekola-lähiössään maahanmuuttajia halveksitaan pelkästään sen takia, että he uskaltavat vaatia lapsilleen lainmukaista opetusta.

– Haluan muistuttaa, että 30 prosenttia yläasteen oppilaista kärsii masennusoireista.

Kesällä bailataan ja syksyllä masennutaan

Ylpeä äiti kertoo Suomeen asettuneen poikansa Marko Ahtisaaren havainneen, että kesällä suomalaisnuoret bailaavat, mutta heti syksyn tullen he alkavat vertailla masennusoireitaan.

– Hänen mielestään se on outoa. Ei Marko muualla ole sellaista nuorten synkkyyttä havainnut.

Kulttuuriantropologi Katriina Järvinen, viisi- ja kahdeksanvuotiaan tytön äiti, tutkii tervettä järkeä. Havaintojen mukaan kaikki ihmiset uskovat käyttävänsä tervettä järkeä, mutta muilla sitä ei monen mielestä ole. Erityisesti 60-luvulla lapsensa kasvattaneet ovat sitä mieltä, että terve järki on kadonnut.

– En silti usko, että yhtäkkiä on syntynyt vanhempien sukupolvi, joka ei välitä mistään. Kyllä vanhemmat nytkin sanovat vauvan saatuaan, että mikään ei ole lasta tärkeämpää.

Ruotsalaisten avioerolasten haastattelut järkyttävät tervejärkisyyden tutkijan mielenrauhaa.

– Haastattelujen tekijä kuvailee, kuinka äidit perjantaisin pakkaavat kolmasosan tai puolet päiväkotilapsista puuhakassin ja eväiden kanssa isien luo viikonlopun viettoon. Lapset lähtevät kotoa, jossa usein on jo äidin uusi mies ja lapsen uudet sisarukset, ja tulevat tapaamaan isäänsä, jolla saattaa olla uusi vaimo ja uusi tyyli.

– Me luulemme, että jos vanhemmat voivat hyvin, myös lapset voivat hyvin. Emme uskalla kysyä, kuinka lapset voivat. Lapset taas yrittävät olla reippaita ja lojaaleja taistellessaan paikasta eri kodeissa ja pelätessään yksin jäämistä. Onko tällaiseen maailmaan joutuneiden lasten elämässä mitään pysyvää?

Minna Muukkonen opettaa helsinkiläisellä ala-asteella suomea toisena kielenä.

– Minulla ei ole omaa luokkaa, on vain oppilasryhmiä. Opettaminen on vain pieni osa pirstaloitunutta työnkuvaani; olen myös sosiaalityöntekijä ja äidin korvike maailmassa, jossa perhe hajoaa, luokat hajoavat ja lapset kärsivät. Yritän rakentaa heidän yhteenkuuluvuuttaan oman luokan kanssa, koska tunnen olevani heille jonkinlainen pysyvyyden linnake. Tämä irrallisuus näkyy pahimmin maahanmuuttajalasten arjessa. Ajattelen kauhuissani näiden lasten selviämistä luokattomassa koulussa.

Pitääkö huolestua, kun neljäsluokkalainen ei osaa lukea?

Opettaja Kristiina Alaja kannustaa kunnon ihmisiä kapinaan.

– Olemme antaneet periksi huonoille arvoille: lapset saavat valvoa yöt ja viettää päivät miten lystäävät eikä kouluun tarvitse mennä jos ei huvita. Lapsella ei ole selvää käsitystä oikeasta ja väärästä. Hänen mielestään kaikki on suhteellista ja riippuu siitä, mikä ketäkin hyödyttää.

Ilonpilaajaksi julistautuva kasvatustieteilijä, sosiologi Hannu Simola epäilee pöytäseurueen joutuneen moraalisen paniikin valtaan.

– Se on sitä että hyvin toimeentulevat ja hyvissä asemissa olevat ihmiset huolestuvat 'niistä toisista'. Suomen tilannehan on erittäin hyvä, koska vanhemmat arvostavat peruskoulua ja haluavat kasvattaa lapsensa perinteisin menetelmin.

Silti myös Sirola pitää koulun luokattomuutta erittäin huonona ja muistuttaa sen antavan oppilaille mahdollisuuden yksilöllisiin ainevalintoihin.

– Tiedän vanhempia, jotka kysyvät kasvatusneuvolasta, pitäisikö heidän huolestua, kun oma lapsi on neljännellä luokalla eikä osaa lukea. Koulun mukaan lapsella on vielä aikaa oppia. Tällainen on lisääntynyt hyvin jyrkästi viime vuosina. Mielestäni on syytä olla huolissaan, jos moinen kohdalle osuu.

Projektisihteeri Aaro Järvelä on yksityisyrittäjä ja kolmea poikaansa iltapäivisin kotona hoitava isä. Hän osallistuu aktiivisesti uuden nurmijärveläislähiön kerhotoimintaan.

– Naapurit ihmettelevät, millä lailla olen elämässäni epäonnistunut, kun tällä lailla lasten kanssa puuhailen.

Uudet lähiötalot tyhjentyvät aamuisin kahdeksaan mennessä; vain muutama äiti pyörii siellä perheen pienimpien kanssa. Koulusta saapuvat lapset palauttavat iltapäivisin elämän tyhjiin taloihin, joissa perheet ehtivät asua yhdessä vain pari kolme tuntia iltaisin.

Terveen järjen tutkija Järvinen huomauttaa ironisesti, että isien ja äitien pitää olla päivät töissä, jotta tyhjät asunnot saadaan maksetuiksi.

Eeva Ahtisaari kertoo pyytäneensä Nokiaa kiinnittämään huomionsa lähiöihmisten hyvinvointiin ja tukemaan heidän yhteistoimintaansa.

Rakasta lasta ja ota syliin. Ei vanhemmuus sen kummempaa ole.

Haarukoiden kalina taukoaa, kun Aaro Järvelä puhuu armosta, ihmisen kelpaamisesta sellaisena kuin on.

– Havahduin isyyden onneeni uudelleen, kun kaksi pojistani juoksi päiväkodista minua kohti kädet ojossa. Minun piti ihan katsoa taakseni varmistaakseni, kenen syliin he oikein juoksivat… ihan vaan minun syliini...

Isän värähtävä ääni hiljentää seurueen.

Puhetta johtava Laura Kolbe pukee sanoiksi yhteiset tuntemukset:

– Sitähän se vanhemmuus on, kykyä rakastaa ja ottaa syliin.

Anja Snellman jatkaa melkein itsekseen:

– ... lapseen keskittymistä, silmiin katsomista ... Olemmekohan me kadottaneet perheyhteyden?

Aaro Järvelä: – Kymmenessä tikussa pelivälineet lennätetään laudalta kaikkiin suuntiin. Leikin ideaan kuuluu, että yhdessä tikut kootaan. Samalla tavalla meidän elämisenmallimme pitäisi räjäyttää ilmaan ja koota osat uudelleen. Meidän pitäisi löytää uudelleen yhdessä onnistumisen konsepti. Sillä tavoin pystyisimme turvaamaan lapsille hyvän päivän sekä kotona että koulussa.

Laura Kolbe: –Tietoa siis on, jos vain osaamme suodattaa siitä kasvatuksen päämäärän. Eihän ihminen sinänsä ole muuttunut. Perustarpeet ovat pysyneet samanlaisina jo pitkään.

Eeva Ahtisaari kertoo koulujen työrauhaa parantavasta parkkikokeilusta. Leirillä nuorisotyönohjaajat Jari ja Taina Koponen siirsivät

ryhmän häiriköt Jarille, joka rauhoitti heidät juttelemalla, kunnes he saattoivat palata muiden joukkoon yhteistyökykyisinä. Muutamissa kouluissa häiritsevä oppilas lähetetään nykyisin myös parkkiin. Siellä hän joutuu pohtimaan käytöstään ongelmaan paneutuvan aikuisen kanssa kunnes rauhoittuu ja haluaa yhteistyökykyisenä palata takaisin. Nyt Koposet ovat kirjoittaneet kokemuksistaan kirjan Näe minut. Myös siinä kiteytyy vastuullisen kasvatuksen perusajatus, lapsen turvaaminen, hänen näkemisensä ja kuulemisensa.

Kristiina Alaja on tyytymätön 80- ja 90-luvun muoti-ilmiöön, kehumisen kulttuuriin, jonka seuraukset eivät koulumaailmassa ole pelkästään hyviä.

– Olemme unohtaneet, että ihminen saa tehdä myös virheitä. Jos niistä oppii, itsetunto saattaa jopa vahvistua.

Simolan mukaan elämme erinomaisuuden yhteiskunnassa, vaikka riittävän hyvän pitäisi riittää.

– Tavalliset naiset ovat parhaita 'riittävän hyviä' äitejä, ongelmallisia ne, jotka lukevat teorioita eivätkä uskalla heittäytyä äitiyteensä. Aina ei ole helppo huomata, että lapsi pyrkii vain syliin, professori Hannu Simola muistuttaa.

Rouva Eeva Ahtisaari halusi, että Mäntyniemessä järjestetyissä Eevan istunnoissa tieteentekijät ja aktiiviset toimijat tutustuivat toistensa ajatuksiin, saivat uusia ideoita ja löysivät uusia ystäviä.

Kasvatustieteilijät, kouluasioiden aktivistit ja muut keskustelijat pyydettiin Mäntyniemessä ryhmäkuvaan: Minna Muukkonen (vas.), Kristiina Alaja, Liisa Rinkinen, Anja Snellman, Jari Ansio, Helena Vehkaoja, Aaro Järvelä, Eeva Ahtisaari, Hannu Simola, Katriina Järvinen ja Laura Kolbe.