TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI TAMPEREEN YLIOPISTON 70-VUOTISJUHLASSA 5.4. 1995
YLIOPISTO MUUTTUVASSA YHTEISKUNNASSA
Tampereen yliopisto on kehittynyt kansainvälisesti arvostetuksi yliopistoksi. Helsingissä Kansalaiskorkeakouluna aloittanut yliopisto vahvisti ja ennen kaikkea monipuolisti merkittävällä tavalla nuoren kansakunnan sivistyksellistä pohjaa.
Tällaisilla rohkeilla ratkaisuilla luotiin itsenäisyydellemme todellinen tulevaisuus.
Yhteiskuntamme rajun muutoksen seurauksena meiltä kysytään jälleen sellaisia tulevaisuuteen suuntautuvia tekoja, jotka takaavat kansakuntamme menestyksellisen siirtymisen uudelle vuosituhannelle, uudenlaisessa maailmassa.
Vahvoilla sivistysyhteisöillä, ennakkoluulojen murtajilla ja herkillä ajan ilmiöiden ymmärtäjillä on nytkin suunnannäyttäjän tehtävä.
Demokratia on keskustelua. Kaiken yhteiskunnallisen toiminnan on altistettava itsensä osaksi tätä mielipiteenvaihtoa. On oltava myös herkkyyttä aistia tuota keskustelua. Tämä vaatimus koskee niin poliittisia ja taloudellisia vallankäyttäjiä, viestimiä kuin tutkijayhteisöjäkin.
Olemme jättämässä taakse stereotypioiden aikakauden. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi maailmanlaajuinen vastakkainasettelujen aika. Tuo aika muokkasi ajatteluamme, se ulotti jähmettävän vaikutuksensa yliopistoihin, talouteen ja politiikkaan. Myös tulevaisuus nähtiin ja suunniteltiin tämän yksioikoisen maailmankuvan pohjalta.
Suuri uhka omalle kulttuurillemme onkin siinä, että menetämme uusissa tilanteissa syntyvät mahdollisuudet. Näin siksi, että ajattelussamme on vielä berliininmuureja.
Yhteiskunnassamme puhutaan usein kaipuusta ikäänkuin inhimillistä kykyä suurempiin yksilöihin ja johtajiin. Kuitenkin edessämme aukeaa aivan toisenlainen tie, vahvojen keskustelevien mielipidevaikuttajien ja alati kehittyvän keskustelun tie. Se on inhimillisen yksilöllisyyden tie.
Dosentti Laura Kolbe toi julki arvokkaita ajatuksia Helsingin Sanomissa pohtiessaan yliopistojen roolia tulevaisuudessa. Kolben sanoin on tullut aika siirtyä "virkamiesvallasta yliopistovaltaan". "Opetusta ei tule valjastaa systeemin palvelukseen, sen on tuettava voimistuvan kansalaisyhteiskunnan tarpeita. Nuorempien koulutussukupolvien ihanteet, individualismi ja vapauden kaipuu viitoittavat tulevaisuuteen. Ne eivät enää vastaa sodanjälkeisten sukupolvien valtiokeskeisten, kollektiivisuuden, ohjailtavuuden ja yhdenmukaisuuden ihanteita". Monen muun lailla Kolbe kaipaa paluuta inhimillisen kasvun juurille.
Yliopistovalta on nyt myös sitä, että yliopistot vahvoine henkisine resursseineen monipuolisten tietoverkkojensa kautta tuovat keskusteluun uusia ideoita, kiteyttävät aikamme ongelmat ja hakevat niihin ennakkoluulottomia ratkaisuja.
Tampereen yliopisto on lunastanut asemansa ennen kaikkea yhteiskuntatieteiden tutkimusyhteisönä. Tutkimusintressit seuraavat paljolti yhteiskunnan muutosta. Tänään yksi suurista haasteista on yhteiskunnan vuorovaikutusverkosto, joka laajetessaan ja tihentyessään on yhä haasteellisempi tutkimuksen kohde. Kehitys ei ole ongelmatonta. Nämä vuorovaikutussuhteet koetaan usein myös etäisiksi, hahmottomiksi. Yhteiskuntatieteet ovat aivan oikein paneutuneet tämäntapaisten uusien ongelmien tarkasteluun.
Tutkijoiden ja kriitikoiden tulisi yhdessä huolehtia siitä, ettei politiikan tai talousmaailman erikoiskieli ole esteenä demokratian toimivuudelle.
Hyvässä yhteiskunnassa on tilaa kriittiselle julkisuudelle. Pikemminkin on niin, ettei ole hyvää yhteiskuntaa ilman sen rakentavaa ja jatkuvaa kritiikkiä. Ongelmana on pikemminkin tänään se, että tällaisia kriitikkoja ei ehkä ole tarpeeksi. Kriitikon asema ei ole välttämättä helppo, eikä tuottoisa.
Yhteiskunta- ja kulttuurikriitikko, Columbian yliopiston professori Edward W. Said piti toissa vuonna kansainvälisesti tunnetun ns. Reith-luentosarjan BBC:ssä, jossa hän kyseenalaisti aikamme älymystön kyvyn ja halun täyttää kriitikon tehtävä yhteiskunnassa. Hän tarkasteli länsimaisia yhteiskuntia kokonaisuutena.
Said pohdiskeli, ovatko kirkkaimmatkin intellektuellit edelleen ennakkoluulojen, mutta yhä enenevässä määrin nimenomaan aineellisen mukavuudenhalun "korruptoimia".
Tämän ajan perusongelmia peilaten Said pohti uskontojen ja kansallistunnon ongelmaa. Esimerkkinä hän mainitse Alexis de Tocquevillen - aikansa suurena älykkönä tunnetun 1800-luvun ranskalaisen valtiotieteilijän. Tarkastelkaamme häntä, onhan hän jo turvallisen kaukana omasta ajastamme.
Tocqueville, jota edelleen pidetään länsimaisten liberaalien demokraattisten arvojen tärkeänä kehittäjänä arvosteli kovin sanoin Yhdysvaltojen intiaanipolitiikkaa ja maassa harjoitettua orjuutta. Said muistuttaa meitä kuitenkin siitä, että samainen henkilö hyväksyi oman hallituksensa suorittaman muslimeihin kohdistuneen kansanmurhan Ranskan silloisessa siirtomaassa Algeriassa. Tocquevillen mukaan oikeutus tälle syntyi uskontojen eriarvoisuudesta.
Takaisin omaan päiväämme. Olemmeko me vieläkään vapautuneet tuosta tavasta hahmottaa maailmaa, vai luommeko parhaillaan itse asiassa uusia kansalaisten luokituksia niin omassa maassamme kuin maailmanlaajuisestikin.
Meidän on ainakin jossain määrin kyseenalaistettava tapaamme hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Mikä on tässä sitten yliopiston vastuu? Kätkeekö yliopistokin sisäänsä luokittelua suosivan todellisuuden tarkastelutavan, maailmankuvan, sen sijaan että se keskittyisi ennakkoluulottomasti sivistyksen suurten ihanteiden selkiinnyttämiseen.
Vaikka olen ehkä joidenkin mielestä kriittisesti suominut tässä yliopistomaailmaa ei tarkoituksenani ole ollut syyllistää ketään. Näen kuitenkin, että yliopistojen itsenäisyyttä on vahvistettava. Keinoja on useita. Yliopiston tulee rohkeasti mennä sinne, minne muut yhteiskunnalliset toimijat eivät ylety. Yliopistojen autonomian lisääminen, muunmuassa nimitysten osalta on yksi apu tähän. Yliopistot tarvitsevat ilmeisesti myös toimintavaltuuksiltaan vahvoja rehtoreita. Suurimman muutoksen tulee kuitenkin tapahtua yliopistoissa itsessään. Siihen te, arvoisat juhlavieraat, osaatte parhaiten vastata.
Snellmanista alkaen yliopistoilla ja opiskelijoilla on aika ajoin ollut merkittävä, suorastaan keskeinen rooli yhteiskunnallisen kehityksen airueina. Muistamme 1960-luvun yliopistoradikalismin, jolla tavoiteltiin monia syvällisiä muutoksia yhteiskunnassamme. Nykyisen henkisen murroksen ensimmäisiä tulkkeja olivat 1970-luvulla ne nuoremman polven filosofit, jotka myös täällä Tampereella kyseenalaistivat vallitsevia käsityksiä ja totuuksia. He tempoivat meitä irti ideologioiden ja tuotantorakenteiden jähmettyneistä ajatusmalleista. He siirsivät keskustelua tavaroista ihmisiin, välineistä arvoihin.
On toivottavaa, että tämä ajelehtiva aikakautemme voisi saada suunnannäyttäjäkseen jälleen vahvasta sivistysajattelusta nousevan opiskelijasukupolven.
Näitä uusia sukupolvia ei tule alistaa niille itsestäänselvyyksille, jotka ovat olleet ajallemme ominaisia. Nuorison kapinamielialan täydellinen katoaminen olisi hälyttävä merkki. Tällöin yhteiskunta ei varmuudella kehittyisi.
Vai onko niin, että olemme menettämässä kykyämme erottaa nuorison luovaa arvostelua ja ajattelua siitä elämäntyylistä, jota hämmentyneinä itse sivusta seuraamme.
On tärkeää, että yliopistot vaalivat huolella henkistä uudistumiskykyään. Miten turvata opettajakunnan korkea taso ja samalla opiskelijoiden motivaatio? Tarkastelkaamme hetki maineikasta Harvardin yliopistoa.
Siellä valtiotieteellisen tiedekunnan professorikuntaa uudistettiin jokin vuosi sitten perinpohjaisesti, koska oli havaittu, ettei yliopisto enää kyennyt luomaan amerikkalaiselle yhteiskunnalle yksinkertaisesti "uusia ideoita". Kyse ei ollut mistään erityisestä poliittisesta kannanotosta, vaan laajemmasta huolesta yhteiskunnallisen kehityksen turvaamiseksi. Harvardin yliopiston johto katsoi, että yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opettajien oli kannettava vastuuta. Moni maailmankuulu professori sai lähteä. Ratkaisun taustalla oli tarve ryhtyä miettimään asioita uudesta näkökulmasta. Yksi paradigma oli tullut tiensä päähän. Mukaellen Hegeliä: päästettiin Minervan pöllö vapaaksi.
Harvardin esimerkki osoittaa, että myös yliopistojen on rohkeasti kyettävä asettamaan uusia päämääriä, kyettävä kyseeenalaistamaan opittuja totuuksia. Yliopistojen on huolehdittava, että Suomessa on jokaisessa sukupolvessa omat snellmaninsa ja a.i.virtasensa; ne rohkeat keksijät ja yhteiskunnalliset uudistajat, jotka pitävät pienen pohjoisen kansakunnan menestyksen raiteella, osana ihmiskunnan suurta sykettä.
Tampereen yliopisto on jo vuosia sitten vakiinnuttanut paikkansa merkittävänä suomalaisena yliopistona. Yliopiston tutkijoiden julkaisuja ilmestyy yhä enemmän korkeatasoisissa kansainvälisissä julkaisusarjoissa, foorumeilla, joiden perusteella kansainvälinen tiedeyhteisö muovaa kuvaansa Tampereen yliopistosta ja sen tutkijoista. Tasosta kertoo myös se, että yliopiston kasvatteja on sijoittunut myös muiden yliopistojen professuureihin ja muihin korkeisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Se kuvastaa sitä, että Tampereen yliopiston työtä arvostetaan yhteiskunnassa.
Esitän parhaimmat onnitteluni 70-vuotiaalle Tampereen yliopistolle. Haluan myös toivottaa yliopistolle parhainta menestystä sen työssä isänmaan hyväksi.