POLITIIKKA ON KAIKKIEN ASIA - VALTIO, YKSILÖ JA KANSALAISYHTEISKUNTA UUTEEN TASAPAINOON

Oman aikamme yksi suurista murroksista johtuu kommunismin romahtamisesta ja sen seurauksena kylmän sodan päättymisestä. Kansainväliset suhteet ovat muuttuneet dramaattisesti. Saatoin jälleen havaita tämän, kun tein valtiovierailun uudelleen itsenäistyneeseen Latviaan.

Lopulta kaikkein vaikeimmin arvioitava muutos tapahtuu maailmanlaajuisesti valtioiden sisällä. Keskitymme seuraamaan uusien demokratioiden, ns. siirtymätalouksien monia ongelmia, mutta länsimaissakin perinteiset instituutiot ja toimintamallit ovat saaneet rinnalleen haastajia. Puhumme markkina- ja mediavoimista, ikäänkuin uusina ja tuntemattomina, järjestelmän "ulkopuolisina" vaikuttajina. Vaikea työttömyys ja pankkilaitoksen ongelmat ovat merkkejä vakavista taloutemme toimintahäiriöistä.

Tunnemme suurta epävarmuutta. Tällaisessa tilanteessa saa pelko helposti yliotteen: reagoimme varovaisuudella, eräänlaiseen siilipuolustukseen asettumisella. Akateemikko Erik Allardt on oikein huomauttanut, että epävarmuus tulisi kokea stimulanssiksi, myönteiseksi haasteeksi. Olen varma, että kansakuntana meidän on näin meneteltävä: astuttava rohkeasti eteenpäin, eikä "jäädä tuleen makaamaan", minkä ohjeen muistamme Tuntemattomasta sotilaasta.

Arvostettu valtiotieteilijä Stanley Hoffman on viime vuosina tarkastellut kriittisesti länsimaisten demokratioiden tilaa. Hän varoittaa kuvittelemasta, että edustuksellinen demokratia olisi haavoittumaton. Hänen mukaansa kommunismin romahdus merkitsi sitä, että yksi totalitäärinen yritys yhteiskunnan kehityksen muuttamiseksi epäonnistui. Sen sijaan länsimaissa on tehty vaatimattomampi ja inhimillisempi yritys, ja kyetty "sosiaaliseen saavutukseen" eli hyvinvointivaltioon, joka on jatkuvasti uhattuna.

Mielestäni tämä arvio osuu asian ytimeen. Vaikka siinä tarkastellaankin pääasiassa Ranskaa ja Yhdysvaltoja, sitä voidaan soveltaa Suomeen. Hyvinvointivaltiomme peruspilarit, edustuksellinen kansanvalta ja sosiaalinen markkinatalous, ovat uhattuina myös sisältäpäin, mikäli niitä puolustetaan maailman muutoksia tunnistamatta. Hyvinvointivaltion jatkuva uusiutuminen on edellytys sille, että palautamme työllistämisen edellytykset tähän maahan.

Korkea työttömyys kaikkialla Euroopassa on, täysin ymmärrettävästi, aiheuttanut sen, että olemme pyrkineet tekemään rakenteellisia korjauksia kansantalouksiin. Julkisen velan kasvu on tullut saattaa kuriin ja hyvinvointipalveluiden rahoitus on harkittava realistisesti. Pahinta olisi ajautuminen raakaan markkinatalouteen, jossa kansalaisyhteiskunta menettäisi aloitekykynsä.

Haluankin, että tästä aihepiiristä keskusteltaisiin perusteellisesti: mitä tarkoitamme nykyaikaisella markkinataloudella ja ns. markkinavoimilla, joiden käyttäytyminen on otettava huomioon, kun suunnittelemme talouspolitiikkaa ja politiikkaa yleensäkin.

Läntisissä hyvinvointiyhteiskunnissa on hyväksytty valtiolle merkittävä rooli esimerkiksi voitonjaon valvojana, yhteiskunnallisten erojen rajoittajana sekä heikompiosaisista huolehtijana. Toisaalta markkinatalous on sopeutunut erilaisiin poliittisiin järjestelmiin, 1930-luvun Saksassa kansallissosialismiin tai vaikkapa nyt 1990-luvun kiinalaiseen malliin. Markkinatalous ei siten ole ollut demokratian tae. Toisaalta ei ole demokratiaa, missä ei olisi perusteiltaan markkinatalouteen nojautuvaa talousjärjestelmää. Taloudelliset ratkaisut eivät silti yksin riitä yhteiskunnallisen kehityksen tiennäyttäjäksi. Merkitystä on arvoilla,niiden uusiutumisella ja tästä seuraavilla poliittisilla valinnoilla. Demokratiaa ei riitä puolustaminen, sitä on kehitettävä.

Läntisen poliittisen järjestelmän mallia ei siten tule pelkistää kaavamaisuuksiin. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota siihen, että toimiva ja taloudellisesti vahvistuva demokratia muodostuu useista tasoista, missä kulttuurin ja politiikan muodot ovat moninaisia ja ilmaisuvälineiden ja -muotojen erot suuria. Yhteiskuntatutkijoiden kieltä käyttäen tällainen "ihannedemokratia" syntyy eräänlaisesta yksilön, kansalaisyhteiskunnan ja valtion keskinäisestä ja jatkuvasti muuttuvasta tasapainosta. Tätä tasapainoa on nyt luotava myös Suomeen.

Sellainen yhteiskunta- ja demokratiakäsitys, joka käsittää vain valtion, markkinat ja yksilön on riittämätön. Kansalaisyhteiskunnan tekijöistä, kuten poliittisista puolueista, yhdistyksistä, kirkoista ja erilaisten asioiden ympärille muodostuneista uusista liikkeistä onkin muodostunut demokratian perusta. Haluan lukea myös erilaiset viestimet osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Mikäli tämä kansalaistoiminnan piiri ei uudistu, eivät uudistu valtiolliset instituutiot eikä talouskaan. Viestimiä ei voi eikä pidä suitsia. Viestimet voivat uudistua ja kehittyä toden teolla vain omilla päätöksillään.

Itse asiassa kommunististen yhteiskuntien romahdus on auttanut myös kehittyneitä länsimaita arvioimaan omia olojaan. Yksi yhteiskunnallisen muutoksen kipeimmistä kohdista Venäjällä ja muissa entisissä sosialistisissa maissa on ollut sen tosiseikan kohtaaminen, ettei valtio yhtäältä tai markkinatalousjärjestelmä toisaalta toimi sellaisenaan väestön ongelmien ratkaisijana.

Eräät vuosisadan alun yhteiskuntateoreetikot korostivat, että proletariaatin diktatuuri pienen etujoukon avulla oli mahdollista siksi, että valtion kimppuun voitiin hyökätä ilman kansalaisyhteiskunnan pehmentävää vaikutusta. Juuri kansalaisyhteiskunnan kehittymättömyys, osin täydellinen puuttuminen, on ollut osasyynä siihen, että markkinatalous on siirtymätalouksien maissa kehittynyt usein kaikkien karkeimmissa muodoissaan. Se on hidastanut myös demokratian vakiintumista.

Selviytymisemme avainasiana näenkin kansalaisyhteiskunnan jatkuvan uudistumisen ja kehityksen. Se takaa kansalaisten aidon mukanaolon yhteiskunnassa. Liian moni suomalainen on tänään ovien takana jo kolkutteluun väsyneenä, enin osa korkeintaan porstuassa. Ovatko kansalaisten vaikuttamiskanavat aitoja ja kaksisuuntaisia keskusteluyhteyksiä vai onko kyse äänestysrituaaleista?

Historioitsija Jari Ehrnrooth on todennut, että Suomessa kansalaisoikeudet on mielletty kollektiivin jäsenen eikä yksilön oikeuksiksi, ja siksi meillä kansalainen ei ole ollut niinkään yksilö vaan ryhmän jäsen. Tämä on lyönyt leimansa kansalaisyhteiskuntaamme. Kollektivistinen malli on toiminut hyvin viittaamani kansallisen itsepuolustuksen ja konsensuksen aikana, mutta nyt tarvitsemme enemmän luovaa omatoimisuutta, yksilön moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Miten tähän on tultu? Ehrnroothin mukaan kollektivistinen kansalaisyhteiskunnan malli syntyi suurlakon 1905 jälkeisinä vuosina kun sääty-yhteiskunta hajotettiin ja luotiin käden käänteessä demokraattinen kansalaisyhteiskunta, jonka luoneet kansanliikkeet yhä ovat kansalaisyhteiskuntamme selkäranka ja eräänlainen ydinjatke. Näissä liikkeissä vaalittiin ihannekuvaa, joka pahimmoillaan edellytti oman henkilökohtaisen pyrkimyksen alistamista liikkeen eduille. Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kansalaisyhteiskunnan perustan muodostavat yksilöt, jotka ovat tietoisia oikeuksistaan olla toista mieltä. Tällainen uusi, sanoisinko solidaarinen yksilöllisyys kansalaisyhteiskunnassa antaa sille eloa. Se rohkaisee uuden kokeilua sekä laajentaa vastuullisten osallistujien piiriä yhteiskuntamme eri tasoille. Tässä yliopisto- ja koululaitoksellamme on suuri tehtävä.

Kansalaisyhteiskunnan elinvoimaisuuden kannalta on yksilöllisyyden vahvistumisen ohella keskeistä sen suhde ja riippumattomuus valtiosta. Kansalaisten omaehtoinen toiminta, oli sitten kyse yritystoiminnasta, hengellisestä etsimisestä tai yhteiskunnallisesta toiminnasta saattaa ajautua joko liian lähelle tai toisaalta etäälle valtiosta. Oman maamme yritystoiminta vahvan bilateraalikaupan vuosina tarjoaa esimerkin liian läheisestä kanssakäymisestä. Valtion toimin ylläpidettiin paitsi yritysten tilauskantaa myös niiden kannattavuutta. Innovatiivisuus ja todellinen markkinatuntemus katosivat kohtalokkain seurauksin. Olemme nähneet useissa länsimaissa myös päinvastaisia esimerkkejä, joissa kansalaisten valtiovihamieliset yhteenliittymät ovat pyrkineet haastamaan valtion, joskus jopa vahingoittamaan sitä.

Valtion, yksilön ja kansalaisten omaehtoisen toiminnan, kansalaisyhteiskunnan, välinen tasapaino on sitenehdoton edellytys minkä tahansa kansakunnan menestykselle maailmassa, jossa ei enää ole järjestelmien tai ideologioiden vastakkainasettelua. Erilaisista näkemyksistä, niiden vuorovaikutuksesta kasvaa myönteinen muutos. On kysyttävä miten turvaamme kansalaisten lisääntyvät ja muuttuvat osallistumistarpeet demokratiassamme. Lainaan edelleen Hoffmania: "Kaikilla tasoilla on kannustettava harkittua ja kiinteää yhteistyötä sekä yhteistä keskustelua arkielämän ja -työn ongelmista. On tavallaan tehtävä politiikasta jälleen kaikkien asia ".

Vahvistaako vai vääristääkö puoluetuki nykymuodossaan kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään, toteuttavatko eri tahot omimpia tehtäviään vai onko yhteiskunnallisen osallistumisen monimuotoisuudesta tullut itseisarvo vaikkei uutta annettavaa enää olisi?

Näinä päivinä kaikkien suomalaisten katseet kohdistuvat työmarkkinoiden sopimusjärjestelmään, näin tekevät niin työnantajat, työntekijät kuin ennen kaikkea työelämän ulkopuolelle jääneet. Aikanaan konsensus-malli loi meille paremmat edellytykset taistelussa taloudellisia kilpailijoitamme vastaan. Nyt koko järjestelmää tulee kehittää tavalla, joka loisi mahdollisuuksia uusien työpaikkojen syntyyn. Mikäli näin ei käy joutuu koko nykyisen järjestelmän oikeutus, ikävä kyllä, kyseenalaiseksi.

Ehkäpä suurin häiriö yhteiskunnassamme liittyykin taloudellisen yritystoiminnan ongelmiin. Niin tuotekehittelyn kuin markkinoinninkin aloilla jäimme jälkeen - rakensimme pohjalle, joka pitkälle luhistui. Vaikka Suomeen on syntynyt useita uusia suuria menestystarinoita tarvitsemme nyt ennen kaikkea pienyritystoimintaan ja perheyrityksiin panostamista.

Yksi suurimmista ongelmistamme on tämän talouden aluskasvuston, yrittäjäkulttuurin, tila. Ei ihme, että Suomessa arvioidaankin olevan tarvetta noin sadalletuhannelle pienelle yritykselle. Tulevaisuuden suuryritykset syntyvät nekin pienyritystoiminnasta. Viittaan vain tietotekniikan alan valtaviin saavutuksiin. Olemme lisäksi tilanteessa, jossa moni suomalainen tekee työtä yhteiskunnan näkyvien tunnusmerkkien ulkopuolella. Mielestäni siinä ei ole niinkään syynä halu kiertää veroja kuin kankeat ja vanhentuneet rajat yritystoiminnalle. Mikäli voimme luoda kestävät edellytykset uusien yritysten syntyyn voimme samalla vastata niiden suomalaisten kysymykseen, jotka tänä päivänä kysyvät oikeutetusti työskentelymahdollisuuksien perään.

Suomalainen yhteiskunta on koko itsenäisyytemme ajan pystynyt riittäviin korjaaviin toimiin erilaisten uhkien edessä. Historiamme on täynnä uutteraa ja määrätietoista työtä niin ulkopolitiikan kuin yhteiskunnan sisäisen kehittämisen saralla. Yhteiskuntarauhamme on usein luettu juron ja sisäänpäinkääntyneen kansanluoteemme ansioksi. Oma historiamme pakottaa meidät siinäkin rehellisyyteen. Olemme ratkoneet ongelmiamme myös väkivalloin veli veljeä vastaan.

Yhteiskuntarauha on ollut nopeasti reagoivan valtion ja kansalaisten erilaisten yhteenliittymien välisen aktiivisen yhteydenpidon ansiota.

Poliittisen järjestelmämme tehtävänä on tuoda suomalaisten ajatukset ja ihanteet mukaan yhteiseen päätöksentekoon, tuoda asiantuntemusta ja näkemystä, joskus kipeitäkin ratkaisumalleja kansallisten ongelmien ratkaisuun. Vaikeat vuodet ovat tehneet hyvää kansalaisten suhtautumiselle politiikkaan; politiikan teon ongelmat tiedostetaan eikä yksikään suomalainen odota helppoja ratkaisuja saati paluuta vanhoihin aikoihin.

Suomalaiset ovat yhä valmiimpia kohtaamaan ongelmat ja antamaan panoksensa niiden ratkaisemiseen. Nyt kysytään poliittisilta puolueilta ja eri järjestöiltä herkyyttä kuulla kansalaisia, ei yksin omaa jäsenkuntaansa, ja tehdä rohkeita - jopa radikaaleja ratkaisuja työttömyysongelman poistamiseksi. On aika tehdä tilaa solidaariseen yksilöllisyyteen nojautuvalle kansalaisyhteiskunnalle.

Kansainvälistyminen on osa ongelmiemme ratkaisua. Oulun alue on kansainvälisestikin rohkaiseva esimerkki hyvästä alueellisesta yhteistyöstä. On ollut pohjaa mistä ponnistaa maailmalle. Paitsi yritystoiminnassa myös kansalaisjärjestöjen kohdalla yhteyksiä on kyetty luomaan eri suuntiin. Kansalaisjärjestöjen osaaminen on yksi niistä vahvuuksista, joita Suomella on annettavana niin Euroopan unionille kuin entisille sosialistimaille, oli sitten kyse luonnonsuojelusta, kotiseutuyhteistyöstä tai toimimisesta kansainvälisissä järjestöissä.

Tänään kansallinen omaleimaisuus ei voi enää perustua uhoon tai pelkoihin, joita erilaiset viholliskuvat ruokkivat. Terve, kansallinen ja vahva omaleimaisuus kehittyvät kansainvälisestä yhteistoiminnasta. Kansainvälinen yhteistoiminta tarvitsee puolestaan perustakseen aidon kansallistunteen, sillä ei ole kansainvälistä ilman kansallista.

Tämä uusi ja kehittyvä ominaispiirteemme nojautuu vahvalle kulttuurikansalaisuuden käsitteelle. Siinä on tilaa niin Tuntemattoman sotilaan sankareille, kansainvälistymiselle kuin avoimelle ja rehelliselle keskustelulle Suomen, suomalaisuuden ja yhteisen maapallomme tulevaisuudesta.