On suuri ilo saada esiintyä näin arvovaltaiselle chileläiselle yleisölle. Esitelmäni aiheeksi olen valinnut rauhan ja turvallisuuden kysymysten sekä kansainvälisen yhteistyön tarkastelun suomalaisesta näkökulmasta. Suomen ja Chilen kahdenvälisten suhteiden kehittäminen tulee esiin valtiovierailuni aikana monella tavalla sekä poliittisella että taloudellisella alalla. Etsimme yhdessä keinoja lisätä keskinäistä kanssakäymistämme.

Suomi ja Chile ovat pieniä valtioita, jotka uskovat yhteistyön voimaan ja hakevat kansainvälistä yhteistyötä ja kumppanuutta niin politiikan kuin kaupankin aloilla. Toisaalta tiedän, että chileläiset ovat suomalaisten tavoin isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen, oman arvonsa tunteva kansa. Chileläiset niinkuin me suomalaisetkin uskomme kuitenkin ennenkaikkea dialogiin, mielipiteiden vaihtoon ja ongelmien ratkaisemiseen yhteistuumin. Tästä varmasti johtuu, että YK- ja muissakin yhteyksissä Chile on ollut valmis tukemaan Suomen ehdokkaita ja ehdotuksia ja Suomi puolestaan Chileä.

Suomella on jo pitkäaikaiset hyvät suhteet Chileen. Chile tunnusti vuonna 1919 kaksi vuotta aikaisemmin itsenäistyneen Suomen. Diplomaattiset suhteet maidemme välille solmittiin 1930-luvulla. Vuosina 1973-90 Suomi toimi yhdessä muiden demokraattisten valtioiden ja Chilen demokraattisten voimien kanssa siviilihallinnon palauttamisen hyväksi. Suomalaisilla kansanedustajilla ja ministereillä, poliitikoilla, ammattiyhdistysliikkeellä sekä kansalaisjärjestöväellä on yli kahdenkymmenen vuoden ajalta suhteet chileläisiin. Erityisesti tällä vuosikymmenellä taloudelliset suhteemme ovat kokeneet erittäin dynaamisen kehityksen.

Suomen tultua Euroopan unionin jäseneksi tammikuussa 1995 antoi unionin yhteistyö Chilen ja Latinalaisen Amerikan valtioiden kanssa uuden pohjan kahdenvälisenkin yhteistyön laajentamiselle. Jo 1990-luvun alusta lähtien EU pyrki luomaan uusia välineitä yhteistyönsä asteittaiseksi lisäämiseksi Euroopan ja Etelä-Amerikan kesken. Ensimmäinen saavutus oli vuonna 1994 hyväksytty Perusasiakirja Euroopan unionin suhteista Latinalaisen Amerikan ja Karibian valtioihin. EU:n huippukokouksen joulukuussa 1995 hyväksymät suuntaviivat yhteistyölle Latinalaisen Amerikan valtioiden kanssa vuosina 1996-2000 avasivat tien alueiden keskeisen yhteistyön kehittämiselle. Samassa kuussa EU ja Mercado Común del Sur, MERCOSUR, allekirjoittivat yhteistyön puitesopimuksen. Heti sen jälkeen käynnistettiin yhteisellä julistuksella vuoropuhelu EU:n ja Chilen välillä sopimuksesta kohden taloudellista ja poliittista liittosuhdetta. Sopimus on nyttemmin allekirjoitettu ja Suomi on sen ensimmäisenä ratifioinut.

Suomen ja EU:n , Chilen ja Latinalaisen Amerikan valtioiden yhteistyön luonnollinen perusta on yhteinen kulttuuritausta ja yhteiset arvot, joihin sisältyy käsitys yksilön asemasta ja yhteiskuntajärjestyksestä. Uskoakseni hyväksytte myös Suomen tärkeinä pitämät periaatteet yhteistyövaraisesta turvallisuudesta, johon sisältyy keskinäisen luottamuksen rakentaminen ja riitojen rauhanomainen ratkaiseminen.

Kun puhun teille siitä, miten näen nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä rauhan ja turvallisuuden kysymykset, puhun luonnollisesti suomalaisesta ja eurooppalaisesta näkökulmasta. Kansainvälinen urani on kuitenkin liittynyt enemmän muun maailman kuin Euroopan asioihin. Meitä yhdistävät tänään globaalit turvallisuushuolet.

Kylmän sodan päättyminen on vaikuttanut siihen, mitä me ymmärrämme rauhalla ja turvallisuudella. Euroopassa vallitsi kylmän sodan aikana kaiken tuhoavan suursodan, ydinasevaltojen yhteenoton uhka, mutta tosiasiassa maanosa sai elää yli neljä vuosikymmentä jota kuinkin rauhan tilassa. On traagista ja paradoksaalista, että itäisen pakkovallan romahtaessa ja sotilasliittojen vastakkainasettelun lauetessa sota palasi Euroopan maaperälle. Tarkoitan luonnollisesti entisen Jugoslavian konfliktia. Myös Neuvostoliiton hajoaminen johti verisiin selkkauksiin Keski-Aasiassa ja Kaukasuksen alueella

Niitä tavallaan enteili Afganistanin sota, joka vieläkin heijastuu entisen Neuvostoliiton eteläosien epävakauteen ja islamilaisten voimien liikehdintään.

Paitsi että ihmiset kärsivät etnisten puhdistusten ja pakolaisuuden uhreina, myös sellaiset tekniset turvallisuusuhat kuten esim. ydinvoimaloiden ja ydinaseiden turvallisuusriskit kasvoivat epäjärjestyksen myötä. Ympäristön tuhoutuminen ja siihen liittyvät vaarat tiedostettiin uudella tavalla, kun itäisessä Euroopassa vallalla ollut piittaamattomuus tuli kaikkien nähtäväksi. Uusi Eurooppa joutui uudenlaisen epävarmuuden tilaan, joka pakotti näkemään turvallisuuden laajemmasta näkökulmasta.

Laajan turvallisuuden käsitteen toi Euroopan diplomatiaan jo Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK), jonka pohjalle syntyneelle poliittiselle prosessille perustan loi Helsingin huippukokouksessa vuonna 1975 allekirjoitettu päätösasiakirja. Sotilaallista turvallisuutta ja luottamusta lisäävät toimet, taloudellinen yhteistyö sekä ihmisoikeuksien ja ihmisten välisten yhteyksien edistäminen muodostivat ETYK-prosessissa yhden kokonaisuuden.

Tänään voimme sanoa, että tämä lähestymistapa oli tulkintaeroistaan huolimatta osaltaan murentamassa Euroopan kahtiajakoa. Pariisissa vuonna 1990 hyväksytty "Uuden Euroopan peruskirja" kiteytti uuden arvoyhteisön periaatteet. ETYK ETY-järjestöksi muuttuneena on nykyisellään ennen muuta konflikteja ennalta ehkäisevän toiminnan väline samoin kuin konfliktien jälkeisen vakiinnuttamisen väline. Vaikka ETYK:in voimat eivät riittäneet ehkäisemään kaikkia Euroopan murrosvaiheen konflikteja, ETY-järjestöllä nähdään olevan edelleen tärkeä rooli Euroopan yhteisen turvallisuusalueen kehittelijänä.

Epävarmuus ja epäjärjestys valtiollisine hajaantumisilmiöineen ei toki ole koko Euroopan kuva 1990-luvulta, vaan samaan aikaan Euroopan yhteisö, nykyinen unioni, on ottanut huomattavia askelia yhdentymisen tiellä ollen esimerkki nimenomaan vakaasta kehityksestä ja aidosta turvallisuusalueesta. Euroopan ja EU:n suuri haaste onkin, miten unioni pystyy projisoimaan tätä omaa vakauttaan myös itäiseen Eurooppaan samaten kuin Euroopan eteläpuoliselle Välimeren alueelle, joka on unionin toinen suuri huolen kohde.

Olemme Suomessa kuvanneet EU:ta rauhan projektiksi.Vaikka unionin jäsenyys ei anna mitään sotilaallisia turvatakuita, Suomessa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että liityttyämme unioniin vuoden 1995 alusta kansallinen turvallisuutemme on vahvistunut. Euroopan integraation ytimenä ovat juuri sellaiset yhteistyön muodot, jotka rakentavat osanottajamaiden keskinäisen riippuvuuden ja yhteistyön perusteita. Enää ei voida kuvitella, että unionimaiden välisiä erimielisyyksiä yritettäisiin ratkoa voimakeinoin tai edes yksipuolisin toimin.

Yhteistyövaraisuus ja yhteisvastuullisuus ovat EU:n toiminnan lähtökohdat. Sitä kehitetään vähittäin yhä kattavammaksi niin, että EU:sta muodostuu eräänlainen "Euroopan ääni" maailmanpolitiikassa.

Kylmän sodan päättyminen 1989-91 loi Suomen kaltaiselle eurooppalaiselle valtiolle uusia yhteistyömahdollisuuksia. Perinteinen puolueettomuuspolitiikka oli tähdännyt suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysyttäytymiseen. Euroopan unionin asema erilaisen yhteistyön edistäjänä on muodostunut Euroopan kehityksen avainasiaksi. Unioni murtaa jakolinjoja ja vahvistaa vakautta. Syntyy "uusi Eurooppa".

Euroopassa jatkuu monitasoinen murros vielä vuosia. Yhtäältä Euroopan unioni luo laajentuessaan perustaa hyvinvoinnille, siis turvallisuuden keskeisimmälle lähtökohdalle. Toisaalta poliittisella yhteistyöllä pyritään sotilaallinen turvallisuus järjestämään niin, että paluuta kylmään sotaan ei enää koskaan tapahtuisi. Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit tapaavat tässä tarkoituksessa Suomen pääkaupungissa Helsingissä 20.-21. kuluvaa maaliskuuta.

Suomi on ollut sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Nykyisessä asetelmassa olemme kuitenkin voineet lisätä yhteistyötä sekä NATO:n johtamissa kriisinhallintaoperaatioissa että NATO:n rauhankumppanuusohjelmassa. Tätä tietä etenemme tavoitteena jakamaton maanosa, yhteinen eurooppalainen turvallisuusalue.

Me panemme suurta painoa sille, että talousvaikeuksissa oleva Venäjä löytää luontevan ja sille sopivan paikan tässä järjestelyssä. Venäjä on resursseiltaan ja kooltaan maailmanvalta, jonka yhteistyövalmius on tärkeää kaikkien kannalta. Euroopalla on tässä kuitenkin erityisen suuri tehtävä. Viime vaiheessa kysymys on Euroopan unionin ja Venäjän suhteen kehittämisestä aiempaa monipuolisemmaksi ja tiiviimmäksi. Venäjän naapurina Suomelle on tässä kysymys historiallisesta mahdollisuudesta.

Latinalaisen Amerikan valtiot ovat läpikäyneet monenlaisia keskinäisiä suhteiden kehitysvaiheita. Vaikka täällä on myös sodittu, olette välttäneet lähes kaiken tuhoavat maailmansodat. Euroopassa maanosan yhdentymisellä pyritään pysyvästi patoamaan konfliktit ja viemään pohja uudelta suursodalta. Tässä Euroopan unioni uudenlaisena valtioiden yhteisön on avainasemassa.

Unionin tavoitteena on luoda lähivuosina yhteinen talous- ja rahaliitto (EMU), johon kuuluisi yhtenäinen raha, euro. Yritykset ja pankit ovat valmistautumassa siirtymään euroon. Kaikissa oloissa vakaan talouden tavoittelu - mikä on EMU:n perustelu - on välttämätöntä, jotta Eurooppa selviäisi kovenevassa taloudellisessa kilpailussa.

Kyse on siten ns. laajennetusta rauhanturvaamisesta, johon osallistuvilla joukoilla on kyky voimakkaampaan ja aktiivisempaan sotilaalliseen toimintaan kuin perinteisillä YK:n rauhanturvajoukoilla. YK:n puutteellisista johto- ja esikuntatason valmiuksista johtuen tällaisen operaation toteuttajaksi ja johtajaksi sopii sotilasliitto, kuten NATO, jolla on kaikki tarpeelliset sotilastekniset valmiudet. Mutta poliittisesti on olennaista, että operaatioon voivat osallistua myös liittokunnan ulkopuoliset valtiot niin kuin nyt Venäjää myöten on Bosniassa tapahtunut.

NATOn rauhankumppanuusohjelman (PfP) puitteissa tämän tyyppistä yhteistoimintaa on päästy suunnittelemaan ja harjoittelemaan piirissä, johon kuuluvat käytännössä kaikki valtiot, jotka ovat mukana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä (ETYJ). Suomi on mukana niin PfP-toiminnassa kuin IFOR/SFOR-joukossakin.

YK:n rauhanturvaamistehtävistähän meillä on pitkä kokemus. On siten luontevaa, että olemme mukana uudenlaisissakin toiminnoissa. Varsinaiseen rauhaanpakottamiseen, jossa jokin esim. YK:n turvallisuusneuvoston vahvistaman sopimuspohjan torjuva osapuoli pakotetaan sotilaallisin keinoin haluttuun ratkaisuun - kuten tapahtui Persianlahdella - emme kuitenkaan halua osallistua.

Mutta demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat myös tae kansakunnan sisäisen turvallisuuden ja rauhan toteutumisesta. Ristiriidoille on silloin vakiintuneet poliittiset käsittelytavat eikä eriävien mielenilmausten esittäjien tarvitse pelätä vapautensa puolesta.

Luulen, että ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista puhuessani käsittelen asioita, joiden merkityksen chileläiset tuntevat hyvin omasta kokemuksestaan. Samalla haluan tuoda julki iloni koko Latinalaisen Amerikan demokratisoitumisprosessista, joka on ollut eräs viime vuosien merkittävimpiä kansainvälisiä kehitysilmiöitä.

Keski-Amerikka oli pitkään suurta kärsimystä aiheuttaneiden konfliktien aluetta. Nicaraguassa on nyt päästy demokraattisten vallanvaihdosten tielle ja viimeksi Guatemalaan toivottavasti syntyi kestävä rauhantila. Se mitä Perussa koettiin äskettäin, on toivon mukaan ainutkertaiseksi jäävä poikkeus myönteisen kehityksen trendistä. Ulkomaisiin diplomaatteihin kohdistuva terrori eikä terrori ylipäänsä voi olla hyväksyttävissä minkäänlaisten päämäärien ajamisen keinoksi.

Latinalaisessa Amerikassa on viime vuosina otettu edistysaskelia myös taloudellisen integraation tiellä. Alueellinen kauppavaihto on usein terveemmällä pohjalla kuin perinteiset pohjois-etelä-suhteet. MERCOSUR:ista on muodostunut merkittävä dialogipartneri EU:lle. Eurooppa tarjoaa runsaasti kokemusta integraation kehityspoluista. Kulttuurisesti ja kielellisesti Latinalaisella Amerikalla luulisi olevan erinomaisia edellytyksiä yhdentymiseen, joskin kaukaa, kuten Suomesta, katsoen monet kansalliset eroavuudet ja erityispiirteet luonnollisesti pyrkivät hämärtymään.

Yksi pohjois-eteläsuhteissa tärkeänä pitämämme seikka on todellakin ns. etelä-etelä-yhteyksien rakentaminen. EU korostaa tätä suhteissaan Välimeren etelärannan maihin. On tärkeää, etteivät ne vain kukin erikseen katso pohjoiseen, vaan pyrkivät keskinäistenkin taloussuhteittensa edistämiseen.

Latinalaisen Amerikan puolella pohjoinen tarkoittaa ennen muuta Yhdysvaltoja. On olemassa NAFTA, joka kiinnostaa Chileäkin. Mutta varmasti täälläkin on ensiarvoista, että samalla vahvistetaan MERCOSUR:ia ja muita alueellisia yhteistyörakenteita. Chilellä on myös Tyynen meren rantavaltioiden horisontti. Sehän on maailmantalouden dynaamisin kasvualue, joten maailmankarttaa voidaan katsoa myös niin, että Chilellä on mitä mainioin globaalinen yhteysverkko.

En kuitenkaan tullut pitämään tätä puhetta Latinalaisen Amerikan asiantuntijana enkä antamaan teille ohjeita, vaan tulin esittelemään suomalaista ja eurooppalaista näkökulmaa kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen.

Yhdistyneistä Kansakunnista minulla on myös laaja kokemus. Peruskirjan mukaan nimenomaan YK:n turvallisuusneuvostolla on vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilymisestä. Sen pysyvien jäsenten yhteisymmärrys on avainasemassa kansainvälisen kriisinhallinnan onnistumiselle.

YK tarvitsee sekä lisää resursseja että tehokkaampia toimintatapoja. Vastuunkantajia turvallisuusneuvoston päätöksentekotasolla tarvitaan enemmän, sellaisia joilla on voimavaroja ottaa vastuuta ja seisoa päätöstensä takana. Tästä syystä on oikein, että sellaiset maat kuten Saksa ja Japani eivät jää vain maksumiehiksi, vaan saavat oikeutetun paikkansa myös päättäjinä. Tietysti turvallisuusneuvoston uudistamisessa on muistettava myös maantieteellinen tasapaino.

YK tarvitsee reformeja muillakin sektoreilla. Pohjoismaat ovat jokin aika sitten esitelleet pääsihteerille omia näkemyksiään YK:n talous- ja sosiaalisektorin uudistamiseksi. Toiminnallisesta päällekkäisyydestä ja YK-elinten epäselvästä työnjaosta on päästävä eroon, hallintoa on virtaviivaistettava.

Kun globaalitasolla puhumme turvallisuudesta laajana käsitteenä, YK on avainasemassa, muutoinkin kuin rauhanturvatehtävien valtuuttajana ja organisoijana. Juuri sosiaali- ja taloussektorillaan YK tekee maailmanlaajasti sellaista työtä, jolla luodaan perusedellytyksiä turvallisemman maailman rakentamiseksi. Tällä vuosikymmenellä pidetyt YK:n suuret konferenssit aikamme polttavista globaalikysymyksistä ovat toimineet kansainvälisen mielipiteen herättäjinä ja kytkeneet näiden kysymysten käsittelyyn mukaan suuren joukon kansalaisjärjestöjä. Osallistuin Kööpenhaminassa maaliskuussa 1995 pidettyyn Sosiaalisen kehityksen huippukokoukseen (WSSD), jonka toteuttamisessa Chilellä ja sen YK-suurlähettiläs Somavialla oli keskeinen asema.

Ympäristön kestokyvyn ja taloudellisen toiminnan hallittu yhdistäminen kestävän kehityksen käsitteeksi on eräs tärkeimpiä oivalluksia ihmiskunnan pitkän aikavälin turvallisuuden kannalta. Ennustetun kaltaiset ilmaston muutokset voivat kohta alkavalla uudella vuosituhannella johtaa arvaamattomiin mullistuksiin maapallon viljely- ja elinolosuhteissa. Ne voivat olla suurten konfliktien siemen. Elokuvissa ja tieteiskirjallisuudessa olemme nähneet lohduttomia visioita rappiosta ja väkivallasta, johon kestävän kehityksen romahtaminen voi johtaa. Nyt tarvittaisiin poliittista tahtoa ajatella useita sukupolvia eteenpäin.

Olemme pian astumassa uudelle vuosituhannelle. Ihmiskuntaa yhdistää huoli maapallon selviytymisestä. Nyt meitä ei uhkaa suursota, vaan väestön kasvu, elintarvikkeiden niukkuus, kulkutaudit ja ekologiset katastrofit.

Meidän on vahvistettava kaikin tavoin maailmanlaajuista yhteistyötä. Edellytykset tälle ovat parantuneet, koska demokratia on edennyt jokaisella mantereella, myös täällä Latinalaisessa Amerikassa.