Suomalaisen käyttäytymistavan keskeisiä tunnusmerkkejä on vaatimattomuus. Se on ollut monesti vahvuutemme. Olemme pystyneet ilman ennakkoasenteita osallistumaan yhteistyöhön ja omaksumaan uusia vaikutteita. Meihin on voitu luottaa, ja silloin kun olemme käyttäneet puheenvuoroja, meitä on myös kuunneltu.

Joskus on kuitenkin syytä hetkeksi hillitä liikaa vaatimattomuutta, kun siihen on perusteltua syytä. Tarkasteltaessa teollisuusmaiden siirtymistä kohti jälkiteollista ja tietoyhteiskuntaa, voimme perustellusti sanoa, että maamme on yksi tämän kehityksen kärkimaista.

Suomen asemasta kehityksen kärjessä on useita merkkejä. Tekniseltä perusrakenteeltamme olemme maailman huippuluokkaa. Tekniikan hyödyntäjinä suomalaiset ovat saavuttaneet tason, jota maailmalla on alettu kutsua "pohjoiseksi ihmeeksi". Uuden tekniikan yritykset ovat luomassa taloudellemme uutta tukijalkaa perinteisten alojen rinnalle. Hallintomme on nopeasti omaksunut uudet mahdollisuudet. Panostukset koulutukseen ja tutkimukseen vahvistavat edelleen asemaamme.

Kehittyminen tietoyhteiskunnaksi ei ole kuitenkaan pelkkää tekniikkaa. Se on hyvin paljon muuta. Kyse on siitä, miten koko yhteiskuntamme — nuoret ja vanhat, menestyneet ja vähempiosaiset, yksilöt ja yhteisöt — pystyvät muokkaamaan mahdollisuuksista vahvuuksia sekä ratkaisemaan ongelmat, joita uudenlaiseen yhteiskuntaan siirtyminen väistämättä tuo mukanaan. Tietoyhteiskuntaan siirtymisen tulisi olla tärkeä osa työttömyyden ratkaisua.

Menestykseen meillä on kaikki mahdollisuudet. Tekniikan kehitys vähentää etäisyyksien merkitystä ja osittain jopa poistaa sen. Syrjäisyys tai keskeinen asema eivät enää riipu maantieteellisestä sijainnista. Tällaisessa kehityksessä pitkien välimatkojen pohjoinen maa voi olla suurimpia voittajia.

Suomen asemasta tietoliikenteen kehityksen kärjessä on perusteltua syytä olla ylpeä. Samalla kun menestys voi nostaa tervettä kansallista itsetuntoamme, se tuo meidät myös entistä tiiviimmin osaksi kansainvälistä yhteistyötä. Valtioiden rajat ylittävä yhteistoiminta on vasta kasvunsa alkuvaiheessa.

Paitsi mahdollisuuksia, kärkiasemamme suo meille myös oikeuksia. Tietoyhteiskuntaa koskevat kannanottomme kansainvälisessä yhteistoiminnassa saavat pelkkää väkilukuamme suuremman painon. Asema tuo meille kuitenkin myös velvollisuuksia. On meidän erityinen velvollisuutemme olla ensimmäisten joukossa ratkaisemassa niitä ongelmia — pieniä ja suuria — joita yhteiskunnallinen muutos ja murros tuovat mukanaan.

Asemamme ei ole suinkaan helppo, vaan siihen sisältyy monia vaikeuksia ja riskejä. Meidän on kohdattava muutos ja monet siihen liittyvät ilmiöt ensimmäisten joukossa, ilman ulkopuolista esimerkkiä. Sellaisessa tilanteessa on vaarana syyllistyä kollektiiviseen tyhmyyteen: kukaan ei huomaa muutoksen olennaisia piirteitä eikä siten osaa sanoa, mitä pitäisi tehdä. Harhakuvitelmiin emme saa antautua.

Kaiken teknisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen murroksen jälkeenkin olemme edelleen väkimäärältään pieni maa, jonka voimavarat eivät riitä yksin kaikkeen. Pienuus voi olla kuitenkin myös vahvuutemme. Se on pakottanut ja pakottaa meidät kansainvälistymään, etsimään yhteistyötä, ja se ohjaa meidät myös keskittymään olennaiseen.

Suomi on yhteiskunnallisessa murroksessaan kansainvälisesti merkittävässä asemassa. Olemme maa, jossa yhdistyvät sekä kehittynyt tekniikka, kehittyneet markkinat, valistuneet käyttäjät, valistunut hallinto että pohjoismainen oikeusvaltiokäsitys. Yhdistelmä on hedelmällinen edistyksellisen, tulevaisuuteen suuntautuneen sekä yksilön ja yhteiskunnan edut laaja-alaisesti huomioon ottavan politiikan luomiselle.

Emme luonnollisesti ole yksin muovaamassa pelisääntöjä tulevaisuutta varten, vaan teemme sen yhteistyössä muiden maiden kanssa. Tärkein yhteistyöfoorumimme tässä suhteessa on Euroopan unioni.

Euroopan unionin päätöksenteko- ja valmisteluelimet sijaitsevat keskisessä Euroopassa, joka ei ole vielä tietoyhteiskunnan kehityksessä yhtä pitkällä kuin Suomi ja muut pohjoismaat. Siksi esimerkiksi Euroopan komission sinänsä aktiivisessa toiminnassa heijastuvat toisinaan Keski-Euroopan julkisen keskustelun tunnot, jotka perustuvat vähäisempään kokemukseen uuden tekniikan käytännön soveltamisesta. Siksi meidän on tuotava voimakkaammin esille omia kokemuksiamme ja näkemyksiämme. Monet aiemmat pelot ovat osoittautuneet liioitelluiksi tai jopa aiheettomiksi, mutta samalla uudet kysymykset ovat nousseet merkittävämmiksi.

Keskeinen kysymys tietoyhteiskuntaan liittyvässä päätöksenteossa on se, miten kansalaisoikeuksien ja -vapauksien asema turvataan ja niitä vahvistetaan tekniikan ja yhteiskunnan muuttuessa. Sananvapaus ja yksilön suojaaminen ovat arvoja, joiden toteutuminen eivät saa vaarantua uuden tekniikan myötä.

Juuri yksityisyyden suoja on hyvä esimerkki uusista haasteista, joihin joudumme vastaamaan. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa ihmisistä käyttää hyväkseen tietoverkkoja arkielämässään. Me hoidamme ostoksemme, kirjeenvaihtomme, työmme, opiskelumme, vapaa-aikaamme, ehkä osan lääkärissä käynneistämmekin jatkossa usein tietoverkkojen välityksellä. Se on kehitystä, jolla on monta hyvää seurausta. Olisi kuitenkin valitettavaa, jos asiattomat tahot pääsisivät käsiksi siihen tietoon, joka meidän toimistamme tallettuu. Silloin olisi nimittäin mahdollista päätellä, mikä on taloudellinen asemamme, millaiset ovat poliittiset ja yhteiskunnalliset mielipiteemme, tai saada selville muita yksityisyytemme piiriin kuuluvia asioita.

Myös tietoyhteiskunnassa julkisen vallan tehtävä on tämänkaltaisissa asioissa turvata perusoikeuksien toteutuminen myös tietoyhteiskunnassa. Kyse ei ole paluusta sääntely-yhteiskuntaan vaan luovuuden ja yritteliäisyyden tueksi tarkoitettujen pelisääntöjen luomisesta.

Valtion on ymmärrettävä keskeiset tehtävänsä myös tietoyhteiskuntaan liittyvissä kansainvälisissä kysymyksissä. Koska tieto on luonteeltaan valtioiden rajat vapaasti ylittävää, myös pelisääntöjen täytyy olla kansainvälisesti hyväksyttyjä, jotta niillä olisi merkitystä. Sen sijaan lyhytnäköinen kaupan vapauden rajoittaminen on myös tulevaisuuden tietoyhteiskunnassa yhtä haitallista kuin nykyisinkin. Jos vapauteen puututaan, se on perusteltava erityisen hyvin.

Meidän ei siis ole syytä pitäytyä vain omien rajojemme sisällä, kun luomme pohjaa huomiselle. Suomen on oltava aloitteellisempi eurooppalaisessa politiikassa, joka tähtää tulevaisuuden tietoyhteiskunnan kehittämiseen. Suomi nousi liikkuvaan junaan päättäessään liittymisestään Euroopan unioniin. Nyt on syytä katsoa, missä asioissa meidän olisi siirryttävä veturiin. Tietoyhteiskunnan kehittäminen on yksi sellaisista kysymyksistä.

Tämä on myös eurooppalaiselle yhteistyölle näytön paikka. Kansalaisilla on perusteltu oikeus kysyä, mitkä ovat integraation konkreettiset saavutukset heidän omassa elämässään. Euroopan unioni ei saa olla tarkoituksettomien päätösten tuottaja, vaan sen pitää keskittyä asioihin, joita voidaan parhaiten ajaa yhteistyöllä.

Vakuuttava esimerkki integraation voimasta olisi, jos Eurooppa nyt onnistuisi kokoamaan voimansa ja siirtymään kehityksen kärkeen maanosana, joka yhdistää tekniikan, talouden, tasapainoisen yhteiskuntakehityksen ja yksilön oikeudet. Tällä hetkellä tekniikan tasossa muut maanosat ovat osin saavuttaneet etumatkaa, joten töitä on tehtävä. Euroopan vahvuus voisi olla kuitenkin sellaisen kehityksen edistäminen, joka ottaa huomioon tekniikan lisäksi myös muut tietoyhteiskunnan perusosat.

Suomella on hyvä pohja, josta voi lähteä tavoittelemaan taloudellista menestystä tulevaisuudessa. Taloudellinen menestys ei kuitenkaan seuraa automaattisesti teknistä osaamista. Viimeaikaisissa suomalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että monet huipputekniikan yrityksemme ovat alkaneet menestyä vasta sitten, kun ne ovat siirtyneet ulkomaiseen omistukseen. Ulkomaiset sijoitukset suomalaisyrityksiin ovat toki tervetulleita, mutta on syytä kysyä, miksi menestystä ei ole saavutettu kotoisin voimin. Onko meillä riittävästi johtamisosaamista? Luovutammeko paljon investointeja vaatineen tuotekehityksemme tulokset liian helposti ulkomaille hyödynnettäväksi? Luovummeko osasta työpaikkoja, jotka olisivat voineet syntyä Suomeen?

Keskeinen kysymys on se, kuinka hyvin ymmärrämme kansainvälisen talousjärjestelmän muutoksen ja kuinka hyvin osaamme itse toimia siinä. Oppimiskykymme on kovalla koetuksella, sillä suomalaiset yritykset ovat toden teolla kansainvälistyneet vasta 1980-luvulla. Ruotsissa sama kehitys vauhdittui jo sata vuotta aikaisemmin, ja tanskalaisilla oli yhteistyötä Itä-Aasiassa jo kolmesataa vuotta sitten. Hollantilaiset ja englantilaiset ovat toimineet merten takana vieläkin pitempään. On selvää, että sellaisessa seurassa kilpailu on kovaa.

Pelkkä historiallinen kokemuskaan ei silti auta. Kansainvälisen talouden rakenteiden muuttumisessa ei ole kyse vain tuotannon tai kaupan kasvusta. Koko tuotantojärjestelmä on muuttumassa maailmanlaajuiseksi, koska suorat sijoitukset lisääntyvät vielä kaupankäyntiäkin nopeammin ja yritykset yhdistyvät rajat ylittäviksi verkostoiksi. On syntymässä aito maailman talous, globaali markkina-alue.

Tämän kehityksen ymmärtäminen on keskeistä myös uusien, kestävien työpaikkojen luomisessa. Tällä hetkellä OECD-maissa tietoyhteiskuntaan liittyvät toimialat ovat ainoita, jotka luovat uusia työpaikkoja. Suomella on monipuolisen osaamisensa vuoksi poikkeukselliset mahdollisuudet hyödyntää tämä muutos ja luoda tietoyhteiskuntaan liittyvistä yrityksistä kansantaloutemme tärkein tukijalka, joka vetää puoleensa myös kansainvälisiä investoijia. Ehkä vielä jonkin aikaa meillä on etumatka, jota voimme käyttää hyväksi. 0n aika toimia.

Vaikka muutoksessa puhutaan suurista asioista, yksittäiset askeleet ovat pieniä, ihmisen mittakaavaan mahtuvia. Menestyvien suuryritysten rinnalle on Suomessa luotava rehevä pienyritysten verkko, eräänlaiset uudet henkisen työn käsityöläisyritykset. Näissä pienissä yrityksissä on suurin osa tulevaisuuden uusista työpaikoista.

Suomalaisten on panostettava myös johtamisosaamiseen aivan uudella tavalla, jotta se nousee kansainväliseen kärkeen. Johtaminen on tällöin ymmärrettävä nykyistä laaja-alaisemmin. Yritysjohtajat tarvitsevat toimintansa pohjaksi vankkaa kulttuurista yleissivistystä. Myös yrityskulttuureissa on kehittämisen varaa. Ikävä esimerkki tästä on se hitaus, jolla tohtoriksi valmistuneita palkataan yrityksiin. Syitä on etsittävä myös muualta kuin koulutuksen sisällöstä, jos yritykset eivät pysty hyödyntämään pisimmälle koulutettua työvoimaamme.

Suomalaisten on myös opittava kehittämään omaa karismaansa ja persoonallisuuttaan sekä uskallettava luottaa niihin kansainvälisissä yhteyksissä. On hiukan harhaanjohtavaa puhua kauppatieteistä kaupankäynnin perustana. Ehkä oikeampi käsite olisi kauppataide.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä uuden oppimisesta. Meidän on opittava hyödyntämään sitä kokemusta, joka pitkään työelämässä olleilla ja ehkä jo eläkkeelle siirtyneillä johtajilla ja asiantuntijoilla on. Näiden seniorikansalaisten saaminen mukaan aloitteleviin pienyrityksiin hallituksen jäseninä ja omistajina olisi todellinen voimavara. Tulevaisuuden tietoyhteiskunnassa tulee turvata sukupolvien parempi vuorovaikutus.

Valtiovallan olisi syytä tulla vastaan yksityishenkilöitä, jotka antamalla asiantuntemuksensa tai osan varallisuudestaan perustettavien pienyritysten käyttöön auttavat luomaan maahan uusia työpaikkoja. Olisi ennakkoluulottomasti pohdittava, miten tätä yhteiseksi hyväksi koituvaa toimintaa voitaisiin rohkaista.

Paljon on toki jo tehty. Kun valtio myy omistamiaan yrityksiä ja sijoittaa rahoja tutkimukseen ja tuotekehitykseen Tekesin ja Suomen Akatemian kautta, kyse on siitä, että valtio siirtää sijoituksensa fyysisestä pääomasta henkiseen pääomaan. Tähän suuntaan meidän olisi myös koko yhteiskunnassa kuljettava. Innovaatiota tarvitaan kaikilla elämänaloilla.

Muutos on tärkeimpiä mutta samalla myös vaikeimpia sanoja pohdittaessa kehittymistä tulevaisuuden tietoyhteiskunnaksi. Meneillään oleva siirtyminen tietoyhteiskuntaan muuttaa maailmaa nopeasti ja osin myös arvaamattomasti. Muutos ei rajoitu pelkästään teknisiin kysymyksiin. Päinvastoin, se koskee koko yhteiskuntaamme.

Suomella on itse asiassa runsaasti kokemusta suurista muutoksista. Ainakin viimeiset 130 vuotta olemme olleet keskellä yhtä länsimaiden nopeinta yhteiskunnallista murrosta. Ensin suurten nälkävuosien katastrofi pakotti vanhan maataloutemme uudistumaan. Sen jälkeen rautatiet mullistivat liikenneolomme. Teollisuutemme kehittyi, ja kansainvälinen kauppa voimistui. Itsenäistyminen katkaisi tiiviit taloudelliset siteemme Venäjään. Torpparikysymyksen ratkaiseminen uudisti maanomistusolomme. Selviytyminen toisesta maailmansodasta, siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen, jälleenrakennus ja sotakorvausteollisuuden luominen ovat jälkeenpäinkin tarkasteluna lähes uskomattomia suorituksia. Maastamuutto ja maaltamuutto ovat koetelleet sopeutumiskykyämme.

Sodan jälkeen vaurautemme on lisääntynyt useimpia länsimaita nopeammin ja olemme myös pystyneet jakamaan syntynyttä hyvää varsin tasapuolisesti. Edes tämän vuosikymmenen alun syvä lamammekaan — joka sekin oli dramaattisimpia rauhan ajan Euroopassa — ei ole hävittänyt saavutustemme olennaista ydintä.

Olemme siis yhteiskunnallisen muutoksen ja murroksen ammattilaisia. Se on meidän vahvuutemme, ja sitä taitoa meiltä tulevaisuudessa myös kysytään.

Tähän saakka suomalaisen yhteiskunnan nopea muutostahti on tarkoittanut sitä, että olemme saavuttaneet muiden maiden etumatkaa. Nyt edessä saattaa olla vaihe, jossa olemme joissakin asioissa kehityksen kärjessä.

Vaikka kehitys tuo kansallemme kokonaisuutena taloudellista menestystä, se ei riitä, jos vauraus jakaantuu epätasaisesti. Sen tähden yksi tulevaisuuden tietoyhteiskunnan keskeisimpiä — ja myös vaikeimpia — kysymyksiä on tehokkaan tulonmuodostuksen ja oikeudenmukaisen tulonjaon yhdistäminen. Tehokkuudella en tarkoita ympäristön kuormituksen lisäämistä tai luonnonvarojen lisääntyvää käyttöä. Päinvastoin, tehokkuus on juuri sitä, että taloudellinen kehitys on kestävää, myös luonnon kestokyvyn ja uusiutuvuuden huomioon ottavaa. Oikeudenmukaisuus taas on sitä, että työnteosta ja yrittämisestä palkitaan ja että myös yhteiskunnan heikompiosaisten hyvinvoinnista huolehditaan.

On valitettavasti nähtävissä merkkejä, että yhteiskunnan muuttuminen saattaa merkitä palkkaerojen kasvamista. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, jossa Euroopasta poiketen on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana syntynyt runsaasti uusia työpaikkoja, uudet työtehtävät ovat olleet keskimääräisesti paremmin palkattuja kuin olemassaolevat työt. Keskiarvo ei kuitenkaan kerro koko totuutta: työpaikat ovat useimmiten olleet joko erittäin hyväpalkkaisia tai sitten hädin tuskin minimitoimeentulon takaavia.

Tätä palkkaerojen kärjistymistä on selitetty sillä, että siirtyminen entistä enemmän ruumiillisesta työstä henkiseen työhön ja erityisosaamista vaativiin tehtäviin kasvattaa myös ihmisten välisiä tuottavuuseroja, mikä heijastuu työstä maksettaviin korvauksiin. Erojen kärjistymistä on siksi perusteltu sillä, että jos pienipalkkaisten työpaikkojen syntyminen estetään, estetään samalla kokonaan uusien työpaikkojen syntyminen.

Meidän on Suomessa syytä seurata tätä keskustelua erityisen tarkasti ja miettiä, mihin toimenpiteisiin meidän on syytä ryhtyä, jos työmarkkinoiden perusrakenteen muuttuminen näyttäisi johtavan pysyvään yhteiskunnallisten erojen kasvuun. Eriarvoistuminen on nykyisessä kehityksessä todellinen uhkakuva.

Eräiden arvioiden mukaan yksi suomalainen tekee nykyään vähemmän työtunteja elämänsä aikana kuin useimpien muiden länsimaiden asukkaat. Kouluttaudumme pitkään ja jäämme eläkkeelle aikaisin. Näiden työtuntien aikana saadaan aikaan kuitenkin taloudellisilla mittareilla yksi maailman korkeimmista elintasoista. Kansantaloutemme tuottaa tällä hetkellä yhtä paljon kuin ennen lamavuosia, vaikka satojatuhansia työpaikkoja on hävinnyt. Tämä on ollut mahdollista, koska työn tuottavuus on noussut yhdeksi maailman korkeimmista. Niistä, jotka ovat töissä, otetaan irti entistä enemmän.

Olemme siis liikkuneet ja liikkumassa hyvin nopeasti eteenpäin taloutemme rakennemuutoksessa. Toisaalta tämä uusiutumiskyky on pelastanut taloutemme: laman jälkeen esimerkiksi tämän ja ensi vuoden ennusteet näyttävät jälleen erittäin lupaavilta. Toisaalta kehityksellä on ollut myös kielteinen puolensa: emme ole onnistuneet luomaan riittävästi uusia työpaikkoja entisen työnsä menettäneille, ja kova työtahti uuvuttaa työssäkäyvät suomalaiset selvästi monia maita aikaisemmin. Emme ehkä ole osanneet muuttaa taloudellista menestystä elämisen laaduksi.

Voimme oppia ulkomaisista esimerkeistä, mutta emme pysty kopioimaan ratkaisuja. Emme siis voi emmekä halua sellaisenaan omaksua raakaa kapitalistista mallia, vaan meidän täytyy kehittää oma suomalainen ratkaisumme tietoyhteiskunnan haasteisiin. Siihen meidän on yhdistettävä paras osaamisemme: kyky nopeaan muutokseen ja pyrkimys oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Kun olen kantanut huolta saneerausjohtamisen yksipuolisista seuraamuksista, olen odottanut samalla avauksia rakentamisjohtajuuden suuntaan. Kun kansalaiset ovat aidosti huolissaan keskeisten palvelujensa saatavuudesta kaikkialla maassamme, palvelujen alasajon ja saneerauksen rinnalle tulisi rakentamisjohtajuuden tarjota vaihtoehtoja. En ole pannut merkille juurikaan tekoja, jotka olisivat johtaneet informaatioteknologiaa käyttävien palvelujen tarjontaan niille kansalaisille, jotka ovat jääneet paitsi postipalveluja. Tietoyhteiskunnalle syntyy lopultakin sisältö vain kansalaisten kautta. Minulle tietoyhteiskunta ja informaatioteknologiaa hyödyntävät tuotteet ja palvelut tarjoavat lisämahdollisuuksia siirryttäessä kohti aitoa vuorovaikutteista kansalaisyhteiskuntaa.

Koulutus on yksi parhaista tavoista reagoida muutokseen. Koulutus vahvistaa koko yhteiskuntaa, mutta erityisesti se parantaa työttömiksi joutuneiden mahdollisuutta palata työelämään. Siihen meidän pitää jatkossakin panostaa.

Vaikka talouden rakenteiden muutos lisäisikin paineita palkkaerojen kasvuun, se ei saa merkitä vastaavaa tuloerojen kasvua ja hyvinvoinnin epätasaisempaa jakautumista. Tämä edellyttää uutta ja ennakkoluulotonta ajattelua sosiaaliturvamme uudistamisessa. Heikompiosaisten aseman parantaminen, aktiivinen vastuunkanto ja yksilöiden sopeutumiskyvyn lisääminen ovat siinä keskeisiä periaatteita.

Tekniikan kehityksen tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin meidän pitää tarttua heti, kun se on mahdollista. Etäisyyksien merkityksen väheneminen ja osittainen poistuminen on meidän suuri mahdollisuutemme. Myös esimerkiksi mahdollisuus lisätä vammaisten tasavertaista osallistumista yhteiskuntamme rakentamiseen vapauttaa aivan uusia, arvokkaita voimavaroja.

Kun tarkastelemme tätä kokonaisuutta, huomaamme, että niin sanotun kolmannen sektorin työllistävä ja vapaaehtoisjärjestöjen merkityksen korostuminen eivät ole muusta yhteiskunnallisesta kehityksestä irrallisia kysymyksiä. Ne ovat osa juuri sitä puuttuvaa linkkiä, jota tulevaisuuden tietoyhteiskunnan rakentamisessa etsitään. Yksityisen pääoman ja julkisen pääoman rinnalla lähinnä vapaasta kansalaistoiminnasta kumpuava yhteisöpääoma on keskeinen yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Suomi ei ole vain kansalaistensa summa, se on jotain enemmän.

Suomen kehittyminen tietoyhteiskunnaksi vaikuttaa monella tavalla myös kulttuuriin, tapoihin ja viestintään. Etukäteen on vaikeata ennustaa sitä, miten ihmisten elämäntapa muuttuu esimerkiksi seuraavien kahden vuosikymmenen aikana. Emme siis voi varautua kaikkeen. On syytä kuitenkin kysyä, onko valtiovallalla kovin paljon perustetta kääntää kehityksen suuntaa, jos muutos perustuu ihmisten omiin tarpeisiin, toiveisiin ja valintoihin. Ihmisillä täytyy olla oikeus tehdä omaa elämäänsä koskevat valinnat.

Koska olemme pieni kielialue, seuraamme erityisen tarkasti, miten muutos kohtelee suomen kaltaisia kieliä. Usein esitetään pelkoja, joiden mukaan englanti saavuttaa kielenä ylivoimaisen aseman ja vähitellen peittää pienemmät kielet alleen.

Syyt pelkoon voi ymmärtää, mutta täysin siihen ei voi yhtyä. On realismia, että tarvitsemme vieraiden kielten taitoa asioidessamme maailmalla. Samalla on kuitenkin yhtä realistista todeta, että suomen kieli on tällä hetkellä elinvoimaisempi kuin ehkä koskaan. Meidän pitääkin kääntää tekniikan suomat mahdollisuudet eduksemme. Esimerkiksi ulkomailla työskentelevien suomalaisten palvelut voivat huomattavasti monipuolistua. Yleensäkin kielellisten vähemmistöjen asema voi merkittävästi parantua. Tämä on erityisen tärkeää Euroopan kaltaisessa, kielellisesti monimuotoisessa maanosassa.

Tulevaisuuden yhteiskunnassa yhä useammin maantieteellisesti toisistaan etäällä sijaitsevat pienryhmät hyödyntävät uusinta tekniikkaa yhteydenpidossaan. Tällä saattaa olla hyvin suuri merkitys koko yhteiskunnalle. Ihmiset rakentavat identiteettinsä jatkossa nykyistä enemmän muista tekijöistä kuin maantieteellisestä ympäristöstään. Heidän harrastuksensa, henkilökohtaiset kiinnostuksensa, yhteiskunnalliset mielipiteensä tai uskonnolliset vakaumuksensa saavat keskeisemmän aseman, vaikka he tällä hetkellä tuntisivat kuuluvansa vain pieneen vähemmistöön. Tietoyhteiskunnassa vähemmistöt saattavat olla tosiasiallinen enemmistö.

Tällä vähemmistöjen jopa maailmanlaajuisella yhteydenpidolla on paljon myönteisiä seurauksia. Se tukee kielellistä ja kulttuurista monipuolisuutta. Se myös estää enemmistöä tukahduttamasta vähemmistöjen mielipiteitä. Toisaalta se saattaa myös vahvistaa kielteisiä voimia, joita ympäröivään yhteiskuntaan vihamielisesti suhtautuvilla ryhmillä ehkä on. Vastaus tällaiseen uhkakuvaan ei kuitenkaan ole sensuuri, valvonta tai myös myönteisen kehityksen jarruttaminen, vaan perustaltaan terve yhteiskunta, jossa suvaitsevaisuus on keskeinen arvo.

Muutenkin meidän on syytä uudistaa asenteitamme ja toimintatapojamme uutta tilannetta vastaavaksi. Monista esimerkeistä on nähtävissä, että perinteinen ylhäältä käskemiseen ja hierarkioihin perustuva työskentely on väistymässä hajautuneemman ja vaikeammin ennakoitavan verkostomaisen toiminnan tieltä. Verkostomainen maailma ei ole ehkä helposti hahmotettava tai hallittava, mutta se on elinvoimainen ja uudistumiskykyinen.

Tällaisessa toimintaympäristössä kansallisvaltio joutuu vastaamaan aivan uudenlaisiin haasteisiin. Valta ja vastuu hajautuvat monimuotoiseksi verkostoksi, joka ei piittaa valtioiden rajoista. Vapaus lisääntyy, mutta samalla saattavat voimistua monet kielteiset ilmiöt. Valtioiden on tulevaisuudessa punnittava tarkasti omat tehtävänsä, oltava valmiita yhteistoimintaan ja pidettävä mielessä, ovatko kansalaiset lopulta olemassa valtioita vai valtiot kansalaisia varten.

Yliopistot, akateeminen tutkimus ja koulutus ovat keskeinen osa suomalaisen tietoyhteiskunnan kehittämistä. Kyse ei ole vain teknisen osaamisen järjestelmällisestä hankkimisesta ja omaksumisesta vaan paljon laaja-alaisemmasta toiminnasta.

Ihmiskunnan sivistyksen historia on ollut esteiden ylittämistä. Humanistiset tieteet ovat ylittäneet ihmismielen aikaisempia rajoja, luonnontieteet ovat taistelleet luonnon asettamia rajoituksia vastaan. Nyt kun uusi tekniikka on poistanut ja poistamassa yhä useampia fyysisistä rajoituksista, kehityksen suuntaa alkavat määrätä muut, aiemmin taustalla vaikuttaneet tekijät. Niin ristiriitaiselta kuin se saattaakin kuulostaa, tekniikka ei kehittyessään korostukaan entisestään ihmisten ja yhteiskuntien elämässä vaan sen suhteellinen asema saattaa jopa heikentyä.

Taustalta alkavat nousta esiin ihmisille todella merkitykselliset asiat: ympäröivä luonto, elinympäristö ja maisema, yhteisöt, toimiva ja turvallinen yhteiskunta, ihmisarvoinen elämä, onnen tavoittelu. Emme ole menossa kohti koneiden yhteiskuntaa vaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen aikakautta.

Tiede on tämän kehityksen keskeinen osa. Tiede toki palvelee teknistä ja taloudellista kehitystä, mutta se myös etsii yhdessä taiteiden kanssa totta, kaunista ja oikeaa. Siirryttäessä aineellisesta kasvusta aineettomaan kasvuun korostuu nimenomaan hengenviljely, kulttuuri, jonka tärkeimpiä instituutioita yliopistot ovat.

Luonnontieteet ovat toki olennainen osa akateemista maailmaa. Niiden ohella merkittävän sijan ansaitsevat tulevaisuudessa kuitenkin myös ihmistä ja ihmisyhteisöjä tarkastelevat tieteet. Ajattelun vapaus, valpas sivistyneisyys sekä riippumaton ja kriittinenkin yhteiskunnan ilmiöiden tarkastelu ovat terveen tietoyhteiskunnan pohja.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että yliopistojen olisi eristäydyttävä muusta yhteiskunnasta. Yhteistyö esimerkiksi yritysten kanssa on tulevaisuudessa luonnollinen osa akateemista elämää. Yritysten rooli korkeakouluissa tehtävän soveltavan tutkimuksen rahoittajana saattaa jatkossa olla aivan ratkaiseva.

Yliopistojen ja korkeakoulujen toiminnassa on ollut havaittavissa ennakkoluulottomuutta uusien yhteistyömallien kehittämisessä. Loputkin berliininmuurit on kuitenkin purettava sekä yliopistojen sisältä että ulkopuolelta. Yritykset, sekä Suomen Akatemian ja Tekesin kaltaiset tahot on entistä useammin otettava mukaan akateemiseen yhteistyöhön.

Tämä ei koske pelkästään teknisiä tai kaupallisia aloja. Poikkitieteellinen verkostoituminen on ulotettava kaikille alueille. Esimerkiksi vieraiden kulttuurien tuntemusta tarvittaisiin varmaan monissa suomalaisyrityksissä, jotka toimivat kaukana Suomesta.

Kun olemme nyt yliopistolla, emme siis kokoonnu muusta maailmasta eristäytyneessä norsunluutornissa. Yliopisto on vapaan akateemisen ajattelun foorumi, kriittisen näkemyksen tuottaja ja elävä osa koko suomalaista yhteiskuntaa.

Tietoyhteiskunta on suuri mahdollisuus, mutta se myös edellyttää meiltä poliittisilta päätöksentekijöiltä jatkuvaa valppautta ja tarpeen tullen rohkeita päätöksiä. Haluan kiinnittää huomiota neljään keskeiseen ongelmaan, jotka meidän täytyy ratkaista.

Ensinnäkin: Siirtyminen tietoyhteiskuntaan saattaa johtaa eriarvoistumiseen, koska kaikki ihmiset, kaikki alueet ja kaikki valtiot eivät pysty hyödyntämään sen mahdollisuuksia yhtä hyvin. Nopeassa muutoksessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että heikoimmassa asemassa olevien valmiuksia selvitä tulevaisuuden yhteiskunnassa vahvistetaan.

Toiseksi: Nopean muutoksen aikakausi asettaa erityisen suuria vaatimuksia ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien sopeutumiskyvylle. On pelättävissä, että joissakin tilanteissa tuo sopeutumiskyky kohtaa rajansa. Meidän on toimittava jo etukäteen, jotta muutos voidaan kohdata valmistautuneena ja jottei vaikeuksiin joutuneita ajeta kohtuuttomaan asemaan. Tämä on tärkeää jo pelkästään yhteiskunnallisen vakauden tähden.

Kolmanneksi: Yhteiskunnallinen kehitys vapauttaa uusia voimia, sekä myönteisiä että kielteisiä. Meidän on turvattava vapaan ja avoimen yhteiskunnan säilyminen niin, että ihmisillä on oikeus yksityisyyteen ja oman elämän hallintaan. Samalla meidän on kuitenkin varauduttava myös kielteisiin ilmiöihin. Myös kanssaihmisiin vihamielisesti suhtautuvat mielipiteet pystyvät ehkä leviämään entistä tehokkaammin. Suvaitsevaisuus ja heikompien suojeleminen vahvempia vastaan on tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpää.

Ja neljänneksi: Nopea ja yksipuolinen muutos saattaa lisätä yhteiskuntamme haavoittuvuutta. Tekniikka on tarkoitettu ihmisen rengiksi, ei isännäksi, eivätkä koneet voi korvata normaalia inhimillistä kanssakäymistä. Meidän on tarkoin huolehdittava yhteiskuntamme tasapainoisesta kehityksestä sekä kyvystä selviytyä myös kriisitilanteista.

Suomi on ehkä ensimmäisenä maana kehittymässä tietoyhteiskunnaksi. Tehtävä on kyllin haastava, eikä meillä ole esikuvaa, jota seurata. Suomalaisten on tunnettava tervettä ylpeyttä historiallisesta asemastaan tässä kehityksessä ja tunnustettava velvollisuutensa. Tasapainoinen kehittyminen tietoyhteiskunnaksi on sekä Suomen kansallinen hanke että meidän eurooppalainen, ehkä laajempikin tehtävämme.