TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHEENVUORO ISÄNMAALLISESSA VIRSILAULUILLASSA YLISTARON KIRKOSSA 13.9.1997

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu tavallisten ihmisten työn, velvollisuudentunnon ja elämänuskon varaan. Sinnikäs yrittäminen, omantunnon äänen noudattaminen ja kansakunnan olemassaolon uhrautuva puolustaminen vaaran aikoina ovat luoneet sen pohjan, mille tänään tätä maata rakennamme. Vaikka ihmisten kyky selviytyä omilla ponnistuksillaan on tärkeää, elämä ei rakennu vain sen varaan. Nykyaikana jotkut ovat korostaneet yksityisen ihmisen merkitystä oman onnensa seppänä niin äärimmilleen, että he katsovat ihmisen itsensä olevan loppuun asti vastuussa omasta onnestaan tai onnettomuudestaan.

Tällöin unohtuu kuitenkin jokin toinen puoli siitä perinnöstä, joka suojaa ja ylläpitää elämää kaikkina aikoina. Kristillisessä perinteessä sitä nimitetään armoksi, joka on Jumalan edellytyksetöntä rakkautta luomaansa elämää kohtaan riippumatta tuon elämän laadusta, hyvyydestä ja selviytymiskyvystä.

Täällä pohjanmaalla on aina veisattu väkevästi armosta, jonka ulkopuolelle ei jää yksikään ihminen hätänsä, syyllisyytensä ja avuttomuutensa keskellä. Kaikki tällä alueella vaikuttavat hengelliset perinneliikkeet ovat opettaneet kannattajansa veisaamaan syvimmät elämäntuntonsa ja kaipauksensa. Virsilaulu on ollut kuin väkevä virta, joka on kannatellut ihmisiä kehdosta hautaan. Samalla laulujen tekstit ovat painaneet ihmisten mieliin, ettei kukaan elä täällä vain omassa varassaan tai itseään varten. Äsken kuulemamme Lapuan nuorisokuoron laulu on konkreettinen osoitus siitä, että tämä vahva perinne elää myös nuorison keskuudessa. Sukupolvet vaihtuvat ja maailma muuttuu, mutta ihmiselämän ydintunnot säilyvät hämmästyttävän samanlaisina.

Elämällä on oma moraalilakinsa, vaikka joskus tuntuukin siltä, että vääryys voittaa ja häikäilemättömyydellä voidaan edetä pitkälle. Pohjimmiltaan hyvä ei kuitenkaan koskaan synny pahasta eikä pahalla voida luoda hyvää. Ennemmin tai myöhemmin ihmiset joutuvat kasvotusten omien virheittensä, laiminlyöntiensä ja rikkomustensa kanssa. Yhteiskuntaakin on rakennettava tämän moraalisen lainalaisuuden varaan. Loppujen lopuksi ihmiset niittävät sitä, mitä he kylvävät.

Kuitenkaan elämän salaisuus ei ratkea vain moraalisella yhtälöllä, missä hyvä palkitaan ja paha rangaistaan. Kristinuskon syvin kysymys on, mitä tapahtuu ihmiselle, joka kokee painavana syyllisyytensä, avuttomuutensa ja kelvottomuutensa. Kuka voi antaa ihmiselle anteeksi sen, mitä hänen on itselleen niin vaikea anteeksi antaa?

Ydinasia armossa on se, että itsensä tuominnut ja ehkä ympäristönsäkin ylenkatsoma ihminen tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi kaikesta huolimatta. Se ei tapahdu selityksiä keksimällä tai vaatimuksia esittämällä, vaan rakkaus itse tekee kohteensa arvokkaaksi. Se murtaa syyllisyyden ja epätoivon noidankehän.

Tämän päivän julkisuus toimii usein hyvin mustavalkoisesti. Se jakaa helposti ihmiset sankareihin ja konniin. Sille eilispäivän sankarit ovat tämän päivän roistoja ja päinvastoin. Viime viikkojen tunnekuohu ja keskustelut prinsessa Dianan traagisen kuoleman ympärillä ovat liittyneet paljolti juuri tuohon ilmiöön. Hauraan ihmisen ympärille luodaan unelmanomainen satu, joka muuttuukin hirvittäväksi painajaiseksi. Jäljelle jäävät kaipauksen lisäksi kauhu, suuttumus ja syyllisyys.

Mustavalkoisessa asenteessa on jotakin hyvin armotonta. Ihminen noteerataan päivittäin oman markkina- ja julkisuusarvonsa mukaan. Kuitenkin kaikissa ihmisissä elää rinnakkain mahdollisuus hyvään ja pahaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta ei myöskään arvoton. Armollista olisi nähdä ihminen oman elämäntarinansa kokonaisuudessa ja antaa hänelle mahdollisuus säilyttää ihmisyytensä ja arvonsa. Pintajulkisuus kertoo vain hyvin vähän ihmisen todellisesta kamppailusta ja hänen sisäisestä todellisuudestaan.

Yhteiskunnan tasolla armollisuus tarkoittaa sitä, ettei ihmisiä hylätä yksinäisyyteen ja toivottomuuteen heidän elämänsä vaikeissa kohdissa. Jokaisella kansalaisella on oikeus perusturvaan, yhteisönsä tukeen ja uudestaan aloittamiseen. Lainsäädännön keinot ovat tässä suhteessa hyvin rajalliset. Ihmisiä ei voi pakottaa välittämään tai rakastamaan. Yhteiskunnan armollisuus on ratkaisevasti sen varassa, kuinka elävänä kansalaisten keskuudessa säilyy kokemus elämän arvosta, yhteisöllisyydestä ja heikkojen tukemisen merkityksestä. Kirkon keskeinen tehtävä on pitää yllä ja kasvattaa tätä tietoisuutta yhteiskunnassamme. Yksikään ihminen ei saa olla pelkkä väline toisten ihmisten hyötymistarkoituksiin.

Kaiken tämän pohjalla on tietoisuus siitä, että elämä ei ole loppuun asti meidän hallittavissamme. Emme voi pohjimmiltaan ymmärtää elämän salaisuutta emmekä tehdä maailmasta paratiisia. Elämän rajallisuus säilyy ja jokainen kohtaa jonakin päivänä kärsimyksen. Vaikka tämä saattaa ahdistaa, siinä on myös jotakin hyvin armollista. Kukaan ei ole luonut itseään eikä kenenkään tarvitse elää vain omassa varassaan. Jumalallakin on varjonsa, joka lankeaa raskaana ihmisen päälle, mutta hän ei jätä koskaan. Kärsivän vierellä pysyvä ihminen voi olla lähimmäiselleen esimerkki Jumalan uskollisuudesta osoittamalla, että tämä voi kulkea missä tahansa ahdistuksessa ja kokea kaikkia mahdollisia tunteita ilman, että ystävä väistyisi viereltä. Jumalaan turvautuminen on luottamusta siihen, että on olemassa rakkautta, joka ei laskelmoi eikä petä. Se on myös suomalaisen virsiperintömme syvin ja kestävin sisältö.

Ihmisessä elää unelma rauhasta, rikkoutumattomasta yhteydestä ja syvästä olemisen ymmärtämisestä, joka on enemmän kykyä nähdä kuin kykyä selittää. Paradoksaalisesti tämä unelma on usein kaikkein vahvin siellä, missä yksinäisyyden, syyllisyyden ja kuoleman varjo tuntuu raskaimmalta. Sitä unelmaa ei voi selittää rationaalisesti, koska se perustuu armoon - siihen, mitä ei voi käsittää, mutta jonka varassa voi elää ja kuolla.