TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHEENVUORO

NUORSUOMALAISESSA SANOMALEHTIMIESYHDISTYKSESSÄ

03.10.1997

MEDIAN YHTEISKUNNALLISESTA ROOLISTA

Bosniassa on viime päivinä tehty mediahistoriaa. Bosnian serbien televisiota, joka on aktiivisesti vastustanut Daytonin rauhansopimusta sekä kehottanut väestöä SFOR-joukkojen vastaiseen toimintaan, on nyt SFOR:in joukkojen toimesta estetty jatkamasta tällaista toimintaa.

Kansainvälinen yhteisö on katsonut, että sananvapautta on käytetty räikeään ja vastuuttomaan propagandatoimintaan. Tällaiset puuttumiset ovat hyvin poikkeuksellisia ja niiden tulee tietenkin olla sellaisia. Kysymys tiedotusvälineiden vastuusta ja sananvapauden hyväksyttävistä rajoista on muutenkin ollut viime aikoina esillä prinsessa Dianan traagisen kuoleman yhteydessä. On kysytty, onko viestimien väitetty oikeus tietää kaikki mahdollinen kaikesta mahdollisesta oikeus, joka menee kaikkien muiden oikeuksien edelle.

Joukkoviestimien - etenkin keskeisten tiedotusvälineiden - yhteiskunnallinen rooli myös Suomessa on asia, jota meidän tulisi voida tarkastella yhtä ennakkoluulottomasti kuin minkä tahansa yhteiskunnallisen instituution merkitystä.

Media ei tietenkään toimi irrallaan muusta yhteiskunnasta. Pidän kiinnostavina niitä valtio-oppineiden arvioita, joiden mukaan läntisten demokratioiden uudenlaisia vaikuttajatekijöitä, kuten markkinavoimia, joukkoviestimiä, etujärjestöjä ja uusia kansalaisliikkeitä tulisi arvioida uudistuvan poliittisen prosessin osana.

Näin pääsisimme myös askeleen eteenpäin keskusteltaessa vaikkapa markkinavoimien tai tiedotusvälineiden vastuusta. En tarjoa nyt muuta kuin kehotuksen henkiseen avaramielisyyteen, siihen nuorsuomalaiseen ajatteluun, jota Päivälehden perustajat pitivät ohjenuoranaan 1880-luvulla.

Suomessa tähän on erityinen tarve. Sekä joukkoviestimien että politiikan arvostus kansalaisten piirissä on meillä huolestuttavan heikkoa. Erään selvityksen mukaan 23 ammattia koskevassa vertailussa häntäpään muodostivat toimittajat, upseerit, ministerit, myyntiedustajat ja viimeisenä kansanedustajat. Toimittajat ja poliitikot eivät siis ole niinkään eri veneissä.

Tämä lista on pysynyt samankaltaisena viimeiset parikymmentä vuotta. Suurin romahdus on tapahtunut 1980-luvulta lähtien: poliitikkojen, ministerien ja kansanedustajien kohdalla putoaminen listan kärkipäästä aivan sen pohjalle.

Nämäkin tutkimustulokset osoittavat, että mielestäni on paikallaan käydä perusteellista keskustelua demokratian kannalta keskeisten yhteiskunnallisten instituutioidemme tilasta ja asemasta. Etenkin on arvioitava joukkoviestimien ja politiikan alueita, niiden suhdetta. Kansalaisten luottamus yhteiskunnan valtaa käyttäviin instituutioihin on eräs toimivan demokratian edellytys. Täydellinen luottamuksen puute vie ensin pohjan välttämättömien instituutioiden toiminnalta ja lopulta tuhoaa itse demokratian.

Journalismin ehkäpä tärkein perustavoite on välittää merkittävät päivän tapahtumat ja niiden taustat kansalaisten yhteiseen tilaan nimeltä julkisuus. Kahdella sanalla sanottuna kyseessä on kansalaisyhteiskunnan palvelu.

Eräs taannoin lukemani tutkimus kertoi, että vain muutama prosentti suomalaisista haluaa osallistua puoluetyöhön. Osallistumishalu kohdistui mm. hyväntekeväisyysjärjestöihin, liikuntajärjestöihin sekä erilaisiin epäpoliittisiin, mutta yhteiskunnallisesti kantaa ottaviin kansalaisliikeisiin. Mutta miten nämä liikkeet saavat tilaa julkisuudessa? Kuuluuko niiden ääni?

Suomessa on viime kuukausina koettu eläinaktivistien tihutöitä. Tällainen toiminta ei ole hyväksyttävää. On silti syytä kysyä, miksi tällaisia purkauksia tapahtuu? Toimivassa demokratiassa ei ole tarvetta turvautua terrorismiin tai muihin ulkoparlamentaarisiin toimiin eivätkä äärimmäisyysliikkeet houkuttele suomalaisia. On oletettavaa, joskaan ei varmaa, että näiden eläinaktivistien motiivina on eläinten suojelu. Siitä, onko heidän teoillaan päästy tähän tavoitteeseen, voinemme olla vain yhtä mieltä: kaukana siitä. Mutta onko mahdollista, että eläinaktivistien tihutöiden taustalla on puuttuva julkisuus ja demokraattisen järjestelmän kyvyttömyys tarjota heille asiallisia ja hyväksyttäviä vaikutuskeinoja? On kysyttävä, voiko olla mahdollista, että heidän kriittisiä ääniään ei ole haluttu julkisuuteen?

Vapaaseen tiedonvälitykseen luonnollisesti kuuluu, että medialla ei voi olla erityistä muodollista, lainsäädäntöön perustuvaa vastuuta kansalaisyhteiskunnan piiristä kumpuavien huolien esille ottamiseen tai ottamatta jättämiseen. Tämä koskee myös politiikkaa yleensä, mutta yhteisten asioiden ajamiseen sitoutuneilla politiikoilla tähän on moraalinen velvoite.

On kuitenkin huomattava, että viestimien tarjoamasta julkisuudesta on tullut itse asiassa poliittisia toimijoita yhteen sitovaa todellisuutta tai tilaa. Poliittinen suuntaus lehdistössä on puolestaan ollut puoluepoliittiseen sitoutumattomuuteen.

Keskeisissä tiedotusvälineissä toimittajien asema on muodostunut yhteiskunnallisesti yhä merkityksellisemmäksi. Tietenkin tiedotusvälineiden vastuun ja aseman määräävät myös omistajat. Mutta toimittajille on silti langennut erityinen tehtävä. Heidän asemansa perustuu niin sanottuun portinvartijan rooliin. Toimittajat valitsevat yhä useammin ne asiat, jotka otetaan julkiseen keskusteluun. Ilman julkisuutta taas ei tänään voi mielekkäästi hoitaa yhteisiä asioita. Eri tutkimukset viittaavat nimittäin siihen, että tällainen toimittajien portinvartijan rooli on kasvamassa muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kustannuksella. Lyhyesti: toimittajat valintoineen ja mielipiteineen määräävät yhä suuremmasta osasta päivittäistä yhteiskunnallista julkisuutta.

Joukkoviestimien tehtäväksi on muotoutunut ei vain mielipiteiden esille nostaminen, tai niistä vaikeneminen, vaan myös kansalaisten mielialojen laajempi seuranta ja analysointi. Viestimet tilaavat ja tekevät itse jatkuvasti mielipidetutkimuksia. Viestimet toimivat yhteiskunnan tuntosarvina. Mitä ne kysyvät, muodostuu usein päivän uutisaiheiksi. Ja paljon jää varmaan myös kysymättä.

Yhteiskunnallisten instituutioiden uskottavuutta vahvistaa niiden läpinäkyvyys, päätöksenteon avoimuus ja päättäjien kyky suoraan vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa: kyky vastaanottaa ja antaa palautetta ratkaisuista, jotka kansalaisia kiinnostavat. Suomalaiset haluavat politiikan olevan reilua ja avointa. He kaipaavat asiakeskustelua.

Erään selvityksen mukaan poliittiset toimittajat alkoivat 1980-luvulla keskeisissä tiedotusvälineissä kyseenalaistaa koko poliittisen päätöksenteon. Vallalle tuli suoranainen kyynisyys. Tätä ilmiötä on selitetty eräänlaisena vastareaktiona 1970-luvun ylipolitisoitumiselle. Samalla kansalaisten vieraantuminen perinteisestä politiikasta on kuitenkin jatkunut. Oma osansa on myös sillä, että viestimien toimintamotiivi on monesta syystä kehittynyt kaupallisuuden suuntaan.

Tärkeää tietenkin on, että toimittajakunta keskuudessaan arvioi tilannetta. Sama koskee poliittisia päättäjiä. Tietoyhteiskunnan digitaalinen ylitarjonta tuskin on poistamassa päiväjärjestyksestä kysymystä viestinnän sisällöstä ja arvopäämääristä, pikemminkin päinvastoin. Sirpaloitumiskehityksen vastapainona viestintäkenttä on jakautumassa leireihin, mutta tämän kehityksen vaikutusta emme vielä tiedä.

Juuri nyt on paikallaan pohtia median yhteiskunnallista merkitystä ja arvopäämääriä laajemmin ja perusteellisemmin. Demokratian ja kansalaisten tiedonsaannin kannalta olisi huolestuttavaa, jos viestinnän sisältö ja päämäärät koettaisiin merkityksettömiksi tai alisteisiksi kaupallisille näkökohdille. Vapaan tiedonvälityksen periaatteesta, josta emme voi tinkiä, seuraa loogisesti, että vastuu viestinnän sisällöstä ja kestävistä päämääristä kuuluu ensisijaisesti medialle ja sen piirissä työskenteleville. Suurten onnettomuuksien kuvaaminen voi tapahtua ahdistusta ja hämmennystä herättävällä tavalla tai tavalla, joka auttaa selviytymään - viittaan vaikka Estonian onnettomuuteen.

Tiedotusvälineillä on ollut ja tulee olemaan avainrooli poliittisten instituutioiden läpinäkyvyyden turvaamisessa. Tiedän, että tasavallan presidentti istuu lasikaapissa suomalaisessa julkisuudessa. Esitän kuitenkin, että lisäisimme läpinäkyvyyttä myös viestimissä. Toimittajat ovat muodostuneet yhteiskunnallisiksi toimijoiksi tavalla, jossa heitä voidaan verrata perinteisiin poliittisiin toimijoihin: kansanedustajiin, ministereihin ja etujärjestöjen edustajiin. Toimittajilla on omat sympatiansa ja antipatiansa. Näillä asenteilla on vaikutusta siihen, miten portteja availlaan ja suljetaan. Portinvartijoilla on siten suuri vastuu.

Omat suositukseni joukkoviestimien läpinäkyvyyden lisäämiseksi ovat seuraavat:

1. Tiedotusvälineet julkistaisivat julkista keskustelua silmällä pitäen omat eettiset ja toiminnalliset periaatteensa selkeämmin;

2. Tiedotusvälineet pyrkisivät johdonmukaisesti seuraamaan, miten niiden omat eettiset ja toiminnalliset periaatteet käytännössä toteutuvat;

3. Toimittajien henkilökohtaista vastuuta journalistisista valinnoista pyrittäisiin lisäämään; ja

4. Tiedotusvälineiden keskinäistä keskustelua ja kritiikkiä lisättäisiin. Tämä viime kädessä toimisi tiedotusvälineiden uskottavuuden lisäämiseksi kansalaisten keskuudessa.

Lehdistö ja myöhemmin koko joukkotiedotuksen kenttä on ollut keskeinen, ratkaiseva tekijä Suomen itsenäistymisessä ja maan sisäisessä rakennustyössä. Nykyaikaisessa informaatioyhteiskunnassa viestimien erityinen asema yhteiskunnallisena valtainstituutiona on jatkuvasti muotoutumassa. Siitäkin syystä keskustelu median asemasta on erityisen perusteltua.