TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE

HARVARDIN YLIOPISTOSSA 15.10.1997

KOHTI UUDEN VUOSISADAN MAAILMANLAAJUISTA KANSAINVÄLISTÄ JÄRJESTELMÄÄ

Sallikaa minun aluksi todeta kuinka otettu olen siitä, että saan puhua tämän arvovaltaisen yleisön edessä. Harvard on Yhdysvaltain akateemisen ja henkisen perinteen esikuva. Suomalaisena olen aina ollut ylpeä siitä, että suomalaiset astuivat maihin näille rannoille jo 360 vuotta sitten. Me tulimme ensimmäisten joukossa. Me pidämme itseämme amerikkalaisen perinteen kehittymisen osana. Mutta täällä Harvardissa minua on muistutettu siitä kumoamattomasta tosiasiasta, että kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat asumaan Delawaren laakson vaatimattomaan siirtokuntaan, tämä hieno laitos oli jo perustettu, joskin vain muutamia vuosia aikaisemmin. Noista ajoista lähtien Harvard on aina pitänyt yllä korkeinta vaatimustasoa. On todella suuri kunnia puhua täällä.

Saavuin tänne Strasbourgista, Ranskasta, missä pidettiin Euroopan neuvoston huippukokous. Useimmat Euroopan valtionpäämiehet olivat läsnä. Yhdysvallat osallistui tarkkailijana. Kokouksessa hyväksyttiin asiakirja, johon sisältyi uusia toimenpiteitä ihmisoikeuksien alueella. Se kiinnitti myös huomiota uusiin ja yhteisiin huolenaiheisiin: rikollisuuteen, lahjontaan ja lasten hyväksikäyttöön.

Onkin niin, että ensi vuosisadan turvallisuuspolitiikassa on otettava huomioon myös kansalaisyhteiskunnan huolet ja ongelmat valtioiden välisen politiikan ohella.

Saanen huomauttaa toisestakin historiallisesta tosiasiasta. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 350 vuotta vuonna 1648 solmitusta Westfalenin rauhasta.

Tuo rauha loi järjestelmän, jossa kansallisvaltioiden oli määrä toimia keskenään rauhanomaisesti. Valitettavasti järjestelmä epäonnistui. Se ei kyennyt estämään kilpailua Euroopan poliittisesta ja taloudellisesta herruudesta. Tuloksen tunnemme. Vasta kylmän sodan jälkeen on syntynyt todelliset edellytykset muokata yhteistyölle ja yhdentymiselle rakentuvaa kansainvälistä järjestelmää, jossa sotilaallinen kilpailu asteittain heikkenee.

On syntymässä uusi järjestelmä, jossa Aasia on ottava oman paikkansa. Yhdysvallat on ainoa toimija, jonka strateginen rooli on todellisesti maailmanlaajuinen. Sen on täytettävä oma tehtävänsä rauhan ja vakauden ylläpitäjänä yhdessä Euroopan, Aasian ja Tyynenmeren alueen sekä Latinalaisen Amerikan kanssa.

Puhun tänään globalisaatiosta ja sen vaikutuksista. Seuraten Stanley Hoffmanin, suuren Ranskan tuntijan ja Harvardin professorin viitoittamaa tietä, jaan aiheeni kolmeen teemaan.

Käsittelen ensiksi globalisaatiota ja keskinäistä riippuvuutta.

Toiseksi käsittelen globalisaation vaikutuksia Eurooppaan ja rakenteisiin.

Ja kolmanneksi käsittelen niitä uusia toimia ja aloitteita, joihin kansainvälisen yhteisön on sitouduttava, jotta se voisi hallita giobalisaatiota.

Joku ehkä nyt kysyy, mitä erinomaista viisautta Suomella on tarjottavana tähän valtavaan asiakokonaisuuteen.

Jokin aika sitten Business Weekissä ilmestyi artikkeli, jossa käsiteltiin pientä suomalaista elektroniikka-alan yritystä, joka oli juuri perustanut tytäryrityksen Silicon Valley'iin. Miksi päätitte tulla tänne, haastattelija kysyi. Siksi, että liiketoiminnan on oltava siellä missä markkinatkin, toimitusjohtaja vastasi. Kun pieni joukko nerokkaita insinöörejä tekee keksinnön Silicon Valley'ssä sijaitsevassa autotallissa ja avaavat sen oven, kaikki potentiaaliset asiakkaat ovat sen oven edessä. Mutta mitä suomalaisilla insinööreillä on oven edessä: Metri lunta!

Tottahan tämä oli. Ja siellä se lumi on edelleenkin, mutta kyllä jotain on opittukin. Yritys oli nimeltään NOKIA, sen tuote oli matkapuhelin - ja loppu onkin historiaa.

Globalisaatio on edennyt jättiaskelin kylmän sodan jälkeen. Se sulkee sisäänsä taloudelliset keskinäissuhteet, ideat ja informaatioteknologian, kulttuurin ja työvoiman. Etäisyys lakkaa olemasta ratkaiseva tekijä markkinaosuuksista kilpailtaessa.

Tuotannon, pääoman ja informaation maailmanlaajuinen siirtyminen on helpottunut ja sitä tapahtuu yhä enemmän. Informaatioteknologia on lisännyt tehokkuutta ja kilpailua valtavasti. Valitettavasti tämä kilpailu on myös laajalti johtanut työpaikkojen vähenemiseen ja työttömyyden kasvuun.

Tämä kaksinainen kehitys luo merkittäviä haasteita. Parantaako talouden globalisaatio ja tiedon vallankumous ihmisten arkipäivän elämää sekä kehittyneissä että kehitysmaissa?

Kaakkois-Aasiassa, Kiinassa ja Intiassa talouden kasvu on ollut kiivas. Vaurauden ovi on avautunut sadoille miljoonille ihmisille. Vaikka takaiskujakin on ollut, näiden maiden talouskasvun päättymiselle ei näy loppua.

Tietenkin voidaan epäillä, voidaanko tämä menestystarina toistaa muualla. Useat kehitysmaat väittävät, että niiden on keskityttävä kehitykseen sinänsä. Minun on tätä vaikea hyväksyä. Ei ole juurikaan todisteita siitä, etteikö vapaakaupan, hyvän hallintotavan ja ruohonjuuritason yrittäjyyden sopiva yhdistelmä toisi vaurautta maapallon joka kolkkaan.

Tämä avaa kiinnostavia näkymiä edellyttäen, että demokraattisen valtuutuksensa varassa toimivat hallitukset täyttävät tehtävänsä yhteistyössä liike-elämän kanssa. Jos niin ei käy, kuilu kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä sekä yhteiskuntien sisällä vain kasvaa.

Lisääntyvä taloudellinen riippuvuus synnyttää myös ongelmia, jotka on ratkaistava, jos mietimme jakaa globalisaation edut kaikille. Mitä tehdään ympäristöongelmille, joista Kaakkois-Aasian äskettäiset laajat metsäpalot ovat vain yksi esimerkki? Miten tyydytetään jatkuvasti kasvavan väestön ravinnon ja energian tarve? Entä mitä eroille, joita esiintyy tiedon ja teknologian lähteille pääsystä ja niiden saatavuudesta?

Suuri osa maapallon väestöstä kärsii yhä poliittisten, kulttuuristen ja taloudellisten mahdollisuuksien puutteesta. Kärsimyksen määrä ei vähene niin kuin toivoisimme. Kehitys, jos sillä ymmärretään sitä, että teemme kaikkea enemmän, teemme kaiken paremmin, koulutamme yhä lisää ihmisiä ja sähköistämme viimeisetkin kylät, ei sittenkään ehkä ole ainoa ratkaisu. Kehitystä on arvioitava myös yksilön näkökulmasta, ja suhteutettava se todellisuuteen, etenkin paikalliseen todellisuuteen.

Yksinkertaisia vastauksia ei tietenkään ole olemassa.

Jokainen tajuaa, että talous ja teknologia kutistavat maailmaa. Mutta asialla ovat muutkin voimat kuin matkapuhelimet ja Internet, vieläkin vahvemmat voimat kuin vain markkinavoimat ja kestävä taloudellinen kehitys. Näillä voimilla on poliittinen ulottuvuus, jota emme saa ylenkatsoa. Globalisaation on mahdollistettava nykyistä tehokkaampi osallistuminen, jos mielimme taata sen, että sen hedelmät jakautuvat tasaisemmin eri väestöryhmille ja kansakunnille.

Aivan ensiksi meidän on kehitettävä kansainvälistä yhteistyötä ja arvioitava uudelleen kansainvälisen yhteisön keskinäistä vuoropuhelua, sen neuvottelu- ja päätöksentekokoneistoja. Uusi rakenne, tai kansainvälisen yhteistyön järjestelmä, johon meidän tulee pyrkiä, voisi olla monitasoinen. Nyt on enemmän tilaa sekä alueellisille että maailmanlaajuisille järjestelmille. Päätöksenteolle on luotava uudet standardit, normit ja menettelytavat. Tällaisista laajasti sitovista normatiivisista järjestelyistä on jo esimerkkejä aseidenriisuntaneuvottelujen, ympäristönsuojelun ja WTO:n kautta tapahtuvan maailmankaupan vapauttamisen alueilla.

Toiseksi meidän tulee kehittää läheisempää yhteispeliä talouden ja politiikan alueellisten toimijoiden kesken. Näihin kuuluvat Euroopan unioni, NAFTA ja ASEAN. Kauppasodat eivät hyödytä ketään. Ja tietenkin on äärimmäisen tärkeää vahvistaa Atlantin yli ulottuvaa yhteistyötä Euroopan unionin ja Yhdysvaltain välillä. Sen uusiin mahdollisuuksiin tulee paneutua tarmokkaasti.

Kolmanneksi meidän on tajuttava, että nykyiset kansainväliset järjestöt heijastavat maailmaa, jota ei suurelta osin ole enää olemassa.

YK kaipaa uudistamista ja sen toiminta tehostamista, tästä voimme kaikki olla yhtä mieltä. Uudistaminen on kaikkien jäsenmaiden, niin pienten kuin suurtenkin etujen mukaista. Vain YK:ssa voidaan käsitellä todella globaalisia kysymyksiä: kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, yhteiskunnallisesta jälkeenjääneisyydestä aiheutuvia uusia turvallisuusuhkia, ympäristön pilaantumista, ihmisoikeuksia, köyhyyttä ja hallitsematonta väestönkasvua.

YK:lla on maailmanlaajuinen toimivalta ja toimintaoikeus. Ne tekevät siitä ainutlaatuisen. Älkäämme haaskatko niitä. Minua rohkaisee se, että Yhdysvallat pyrkii osoittamaan YK:lle sen taloudellisen panoksen, jonka se oikeudellisesti on sille velkaa.

Yhtä tärkeätä kuin YK:n uudistaminen on Maailman kauppajärjestön, WTO:n, uudistus. Venäjän ja Kiinan saaminen WTO:n jäseniksi ei ole yksin niiden omien etujen mukaista, se hyödyttää meitä kaikkia.

Olen tyytyväinen siitä, että pyrkimystä tuoda kehitysmaat moninkeskeisen kauppajärjestelmän piiriin tuetaan yhä enemmän. "Kauppaa kehitysavun sijaan" on tänä päivänä aivan yhtä ajankohtainen iskulause kuin aina ennenkin. Tämä merkitsee kuitenkin sitä, että me kehittyneissä maissa avaamme näille maille pääsyn omille markkinoillemme ja tuemme heidän kykyään käydä kauppaa. Protektionismilla ei ole tulevaisuutta keskinäisen riippuvuuden maailmassa.

Yksi globalisaation hallinnan keskeisimmistä haasteista on kykymme sopeutua maailmaan, jossa pääomat liikkuvat vapaasti.

Suurimman mullistuksen kansainvälisillä rahamarkkinoilla aiheuttaa siirtyminen yhteiseen eurooppalaiseen valuuttaan. Sen tarkoituksen on lujittaa rahatalouden vakautta Euroopassa ja toimia suojana valuuttakeinottelua vastaan. On arvioitu, että yhteisen eurooppalaisen valuutan käyttöönotto aiheuttaa merkittävän siirtymän dollaripohjaisista europohjaisiin sijoituksiin. Ellei siirtymäkautta hallita oikein, seurauksena on epävakautta ja hajontaa, joka voi vakavasti haitata koko kansainvälisen valuuttajärjestelmän toimintaa. Siten on selvää, että yhteistyötä EU:n, Yhdysvaltain ja myös IMF:n kesken tarvitaan kipeästi.

Globalisaatioon liittyy myös olennaisia etiikan, koulutuksen, perhesuunnittelun ja yhteiskunnallisen tasa-arvon ongelmia. Ja kun niitä käsitellään, meidän on tajuttava, ettei tämä yhteinen maailmanlaajuinen perhe kunnioita samoja arvoja - ei ainakaan vielä.

Haluan sanoa muutaman sanan siitä mikä on alueellisten järjestöjen osuus globalisaation hallinnassa.

Euroopan taloudellisen ja poliittisen yhdentymisen ydinjärjestö on eittämättä EU. Yksinkertaisesti ilmaistuna: globalisaation myötä kansallisvaltioiden asema on heikentynyt. EU pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen moni tavoin: rakenteellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti.

Euroopan unionin historiallinen merkitys on siinä, että se kiteyttää pysyvästi rauhan, vakauden ja vaurauden yhteiset arvot Euroopassa. Nyt järjestö on merkittävän laajentumisen edessä.

Olen jo edellä lyhyesti viitannut Euroopan neuvoston toimivaltaan ihmisoikeuksiin ja kansalaisyhteiskuntaan liittyvissä kysymyksissä.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) täyttää yleisen alueellisen järjestön paikan. Sitä jäsenvaltioiden tulisi käyttää paikallisen ongelmiensa rauhanomaiseen ratkaisemiseen ennen kuin ongelmat viedään YK:n turvallisuusneuvoston käsiteltäviksi.

Mutta toki me ymmärrämme, että ETYJ:in historiallinen merkitys on ollut siinä, että se auttoi purkamaan kylmän sodan jakolinjat Euroopassa. ETYJ:n uusi tärkeä tehtävä liittyy ristiriitojen ennalta ehkäisyyn. Bosniassa sen vastuulla on ollut siviilipuolen taivuttaminen täyttämään Daytonin sopimuksesta aiheutuvat velvoitteensa.

Euroopan nykyisen järjestelmän vakavin haaste ei ole sodan estäminen vaan rauhan lujittaminen.

NATO on uudistamassa itseään olennaisella tavalla kummankin haasteen suhteen.

Ensimmäisen haasteen osalta sisäinen uudistus ja laajeneminen ovat käynnissä.

Toisen suhteen NATOn tärkein tehtävä on rauhan rakentaminen Bosniaan. Kyseessä on käytännössä NATOn operaatio, joka tapahtuu yhdessä liittokunnan ulkopuolisten kumppaneiden kanssa. SFOR:ia tullaan epäilemättä käyttämään mallina silloin, kun poliittisia rauhanpyrkimyksiä on tarpeen tukea sotilaallisella voimalla. Äskettäin perustetussa Euro-Atlanttisessa Kumppanuusneuvostossa (EAPC) voidaan hyvin neuvotella NATOn johtamista operaatioista silloin, kun sekä jäsenmaat että liittokunnan ulkopuoliset maat ovat tulossa mukaan. Käyttäkäämme sitä tähän nykyistä useammin. NATOn rauhankumppanuusohjelma luo käytännön edellytyksiä näille toimille.

Haluaisin esitellä teille myös ajatuksiani eräästä toisesta alueellisesta hankkeesta.

Puhun pohjoisesta Euroopasta.

Näissä asioissa Suomi voi nojata historialliseen kokemukseen.

Vuonna 1878 suomalainen tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskjöld purjehti Euroopan arktisen rajan ympäri Aasiaan löytäen näin Koillisväylän. Hän ensimmäisenä globalisoi meidän alueemme saattamalla Euroopan ja Aasian toistensa yhteyteen pohjoisen kautta.

Tämä ei toki ole ainut syy, jonka vuoksi Suomi pitää Pohjois-Eurooppaa tärkeänä alueena globaalisessa mielessä.

Jo jonkin aikaa on poliittisessa kielenkäytössä liikkunut käsite "pohjoinen ulottuvuus". Suomen kannalta kyseessä on alueellisesti mittava käsite. Maantieteellisesti siihen kuuluu lännessä Islanti ja idässä Koillis-Venäjä, pohjoisessa Jäämeri ja etelässä Itämeren etelärannikko. Itämeren rantavaltioiden ohella siihen ovat napapiirin kautta yhteydessä kaikki pohjoismaat, Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Kanada.

Suomi on käynnistänyt hankkeen saadakseen EU:ssa aikaan yhtenäisen pohjoisen ulottuvuuden politiikan. Sen päätavoitteena on rauha ja vakaus, jonka kaikki alueen kansakunnat voivat jakaa vaurauden ja turvallisuuden oloissa. Pohjoisen ulottuvuuden kehittäminen, siihen liittyvine laajoine yhteyksineen ja mahdollisuuksineen, tekisi myös EU:sta tehokkaamman globaalisen toimijan.

Tarkoituksemme on tuoda esille niitä pidemmän aikavälin etuja, joita pohjoinen ulottuvuus tarjoaa koko EU:lle. Kyse on luonnonvaroiltaan rikkaasta alueesta, joilla sijaitsevat eräät maailman suurimmista, strategisesti merkittävimmistä luonnonkaasu- ja raakaöljyvarannoista. Myös kaupankäynnin kehittämiselle on mahdollisuuksia. Kun kaupan esteet poistetaan, Itämeren valtioiden keskinäisen kaupankäynnin arvioidaan kasvavan kymmenkertaiseksi vuoteen 2010 mennessä.

Pohjoisessa on sekä suuria mahdollisuuksia että valtavia ongelmia. Alueelta löytyvät eräät maailman pahimmista ympäristön saastuttajista ja myös eräät vakavimmista uhista ydinturvallisuudelle. Erot elintason, terveydenhoidon, yhteiskunnallisten olojen ja lakiin perustuvan järjestyksen osalta ovat valtavat. Kansalaisyhteiskuntaa uhkaa kasvava järjestäytynyt rikollisuus, huumekauppa niiden joukossa.

Me emme etsi uusia järjestelyjä pohjoisen ulottuvuuden politiikan rahoittamiseksi. Hallitukset, kahdenväliset avustusjärjestelyt, kansainväliset rahoituslaitokset ja EU:n eri ohjelmat osallistuvat kukin osaltaan tähän yhteistyöhön. Me korostamme vain sitä, että ponnistukset tulee tehdä koordinoidusti suurimman mahdollisen hyödyn saavuttamiseksi - toimenpiteille on luotava kiireellisyysjärjestys ja niille on löydettävä rahat.

Pohjoinen ulottuvuus ei ole ainutlaatuinen haaste vain Euroopalle vaan koko pohjoiselle napapiirille. Siksi Suomi hakee aloitteelleen tukea kaikilta kumppaneiltaan.

Suomalaisena ja eurooppalaisena haluan korostaa, kuinka tärkeätä on, että Eurooppa ja Yhdysvallat toimivat yhdessä edistääkseen kaikkea sitä, mikä meitä yhdistää globaalistuvassa maailmassa.

Keskinäiset siteemme ovat luonnolliset. Atlantin yli käyvät talouden virrat sitovat yhteiskuntamme toisiinsa. Yhdessä EU ja USA muodostavat maailman suurimman kauppa- ja investointialueen.

Mutta suhteissamme on vielä jotain syvällisempää kuin vain kovat talouden tosiasiat. Tässä maassa, ja luultavasti myös tämän yleisön joukossa, useimpien juuret juontavat vanhalle mantereelle. Kulttuurimme perintä yhdistää meidät. Vapauden, oikeuden ja demokratian ihanteet ovat elähdyttäneet meitä parin vuosisadan ajan. Nämä alunperin eurooppalaiset aatteet toteutettiin ensi kertaa käytännössä silloin vastikään itsenäistyneissä Yhdysvalloissa. Transatlanttiset yhteydet sekä tieteen, teknologian, median, viihteen ja taiteiden aloilla tapahtuva ideoiden vaihto ovat syvällisesti vaikuttaneet yhteiskuntiemme kehitykseen.

Tällä vuosisadalla Euroopan ja Yhdysvaltain historialliset kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa vahvemmin kuin koskaan. Kahdesti on Amerikkaa pyydetty auttamaan eurooppalaisia sodassa. Viisikymmentä vuotta sitten kenraali Marshallin suunnitelma loi perustan Euroopan taloudelliselle yhdentymiselle. Yhdysvaltain NATOn kautta tapahtunut sotilaallinen läsnäolo Euroopassa ylläpiti kylmän sodan aikana tasapainon Euroopassa. Vaikka Suomi oli puolueeton, mekin hyödyimme tuosta Yhdysvaltain läsnäolosta.

Jugoslavian sisällissodan jälkitilanne on jälleen kerran osoittanut, kuinka tärkeä sija Yhdysvalloilla on Euroopan turvallisuudessa. On hienoa, että Suomi ja Yhdysvallat toimivat läheisessä yhteistyössä rauhan säilyttämiseksi Bosniassa.

Minusta Yhdysvaltain jatkuva osallistuminen Euroopan turvallisuuden takaamiseen on elintärkeä asia. Sanon tämän Suomen virallisena kantana, mutta saman yhteisen eurooppalaisen edun ilmaisuna. Euroopasta ei kuitenkaan ole Yhdysvalloille kumppaniksi, ellei se pidä omaa taloaan järjestyksessä. Kummankin tavoitteena on oltava, että Eurooppa kantaa nykyistä suuremman vastuun omasta turvallisuudestaan.

Mikään ei ehkä yhtä hyvin ilmaise yhteisiä etujamme kuin pyrkimys Venäjän sitomiseksi maailmanlaajuiseen taloudelliseen kanssakäymiseen. Näyttää siitä, että uudistajien ja vanhoillisten on vaikea löytää yhteistä tavoitetta Venäjän tulevaisuuden suhteen. Demokraattiset rakenteet ovat olemassa, mutta hauraina. Taloudellisesti pohja on ehkä jo saavutettu. Venäläisten itsensä on nyt saatava aikaan lainsäädäntö, joka edesauttaa investointeja. Tarvitaan aikaa ja ulkopuolista apua. Selvää kuitenkin on, että jos Venäjä kääntyy sisäänpäin, sen asema maailmassa ei vahvistu vaan heikkenee. Siksi on välttämätöntä, että Euroopan ja Yhdysvaltain on ponnisteltava määrätietoisesti tämän euraasialaisen vallan sitomiseksi kansainväliseen yhteistyöhön - tätä edellyttää kestävä rauha ja vakaus, joka hyödyttää meitä kaikkia.

Kansainvälisten oikeusnormien ja -periaatteiden vahvistaminen, poliittinen vakaus ja sotilaallinen turvallisuus, luontoystävällinen ja sosiaalisesti kestävä kehitys - näiden asioiden edistäminen on Euroopan ja Yhdysvaltain yhteisten etujen mukaista.

Vauras ja vahva Yhdysvallat on Euroopalle kannuste. Kummankin osapuolen tulee saada osansa yhteistyön hyödyistä ja kantaa osansa sen velvoitteista.

Vakaan käsitykseni mukaan kehittyvä transatlanttinen side ei erota meitä muista maailman alueista, vaan pikemminkin tukee ja täydentää suhdettamme niihin. Euroopan ja Yhdysvaltain läheinen yhteistyö on terveemmän kansainvälisen järjestelmän edellytys. Se mitä yhdessä paikassa tapahtuu, vaikuttaa toisessa, ja päinvastoin. Maailmanlaajuista vuoropuhelua tarvitaan, ja tarvitaan kipeästi. Yhdessä luomme maailman, jossa kaikkien on parempi elää.

Kiitos.