Rouva Eeva Ahtisaarin avauspuheenvuoro 18.4.1997

European Forum for Child Welfare - konferenssissa

"On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa pyrkiä antamaan lapsilleen; juuret ja siivet."

(Hodding Carter)

Tämä amerikkalaisen kirjailijan ja toimittajan Hodding Carterin esittämä ajatus on jäänyt

puhuttelevana mieleeni. Näin sanoessaan Carter lienee ajatellut ennen kaikkea perhettä, lasten vanhempia ja sukua. Haluaisin laajentaa tuon ajatuksen koskemaan koko ihmisyhteisöä, koko maailmaa.

Vuosituhat vaihtuu kohta - ilmassa on jo suuren historiallisen murroksen tuntua. Vaikka positiiviset odotukset ovat korkealla, tuntuu siltä, että 1900-luvun viimeisiin vuosiin kuuluu pelon, epävarmuuden ,ja turvattomuuden kasvu. Tutkijat puhuvat "riskiyhteiskunnasta", jota leimaa yksilöllinen ja kollektiivinen paniikkimieliala, riskien ja katastrofien tiedostaminen.

Tänä vuonna lastensuojelun eurooppalaisen yhteistyöjärjestön "European Forum of Child Welfare" (EFCW) konferenssi järjestetään Helsingissä. Aiheeksi on valittu ajankohtainen teema, Exclusion and Other Risks Facing Children in Europe". Lastensuojelun ammattilaiset haluavat korostaa tällä teemallaan, että monista tämän vuosisadan aikana toteutetuista hyvistä uudistuksista huolimatta lapsen näkökulma ja lapsen etu unohtuu liian usein. Kansallisen näkökulman lisäksi tarvitaan yhteistä eurooppalaista linjanvetoa ja kattavaa vaikuttamista, tieto - taidon keräämistä ja yhteistyömuotojen kehittämistä.

Tänään on syytä kysyä, joudummeko hyväksymään epävarmuuden elämämme pysyväksi perustaksi. Carterin ajatusta kehittääkseni voi todeta, että tällä hetkellä liian monen lapsen ja nuoren siivet ovat vaarassa joutua leikatuksi. Tulevaisuuden näköalat ovat monesti apeita, jopa toivottomia. Vanhemmilla ja muilla läheisellä ihmisillä ei riitä tulevaisuudenuskoa ja kannustusta nuorille. Tilanne on paradoksaalinen; samalla kun elintaso on noussut, teknologia edistynyt ja hyvinvointi jakautunut entistä tasaisemmin, ovat henkinen hätä, turvattomuus ja syrjäytyminen lisääntyneet.

Aikamme ilmiöihin kuuluu, että sekä koti että koulu ovat menettäneet otettaan lapsiin. Virikkeitä tulee runsaasti muualta yhteiskunnasta. Media, populaarikulttuuri, musiikki, videot, tietokonepelit rakentavat lapsen maailmankuvaa. Mutta rinnalle ovat nousseet vaarallisemmat houkuttimet, kadun jengiytyminen, alkoholi ja huumeet. Lapsuus lyhenee entisestään, kun nuorisokulttuurin ote vahvistuu entistä nuorempien piirissä. Välinpitämättömyys lasten ajankäytöstä on koko yhteiskuntaamme leimaava piirre.

Murrosajan oireisiin kuuluu, että olemme jälleen kiinnostuneet kodin roolista, perheestä ja suvusta. Yhteiskunnallisen epävarmuuden lisääntyminen luo maaperää perheen ja suvun uudelle tulemiselle. Tarvitsemme tunnetta jatkuvuudesta ja turvallista yhteisöä, johon kiinnittyä. Viime kuukausien lapsiseksitapahtumat osoittavat, että vaara vaanii kaikkialla. Samalla on ilmennyt, että kriisistä on käynnistynyt uudenlainen poliittinen yhteistyökulttuuri, kollektiivinen halu parantaa lasten suojelua ja hyvinvointia

Unelma onnellisesta perheestä ja todellisuus ovat usein ristiriitaisia. Vaikka materiaalinen hyvinvointi on lisääntynyt kaikissa maissa, eurooppalaista perhekuvaa leimaavat lisääntyneet avioerot, perinteisen perhemuodon (ydinperhe) ja siihen sitoutuneiden roolien murtuminen. Yksinhuoltaja- ja uusperheet ovat tulleet jäädäkseen. Lisääntyvä kansainvälinen vuorovaikutus näkyy siinä, että avioliitot eri maita ja eri uskontokuntia edustavien kansalaisten välillä ovat lisääntyneet. Huoltokiistat, lapsikaappaukset ja -kidnappaukset ovat valitettavaa arkipäivää monissa maissa.

Perheiden toimeentuloon liittyvä epävarmuus heijastuu välittömästi lapsiin ja nuoriin. Lapsi on ketjun heikoin lenkki, joka oireilee ensimmäisenä. Työttömyys, velkaongelmat, jopa köyhyys aiheuttavat tänä päivänä suurta huolta liian monessa kodissa kaikkialla Euroopassa. Monet perheet ovat ahtaalla.

Arvioiden mukaan EU-maissa on 2,5 miljoonaa koditonta. Lapsia elää entistä enemmän kadulla, järjestäytyneen yhteiskunnan marginaalissa. Suurin osa on joutunut lähtemään kodistaan lastensuojelullisista syistä, vanhempien puutteellisen huolto- ja kasvatuskyvyn, perheväkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi.

Liian usein vanhempien työttömyys ja selviytymisen tuska varjostaa pienen ihmisen elämää. Uusköyhyys ei ole vain taloudellinen ongelma, vaan se aiheuttaa sosiaalista syrjäytymistä. Turvalliset rajat menevät rikki, lapsi eristäytyy, elämän mielekkyys katoaa ja ongelmat korostuvat. Elämännälän tilalle nousevat viha ja aggressiot. Perhe-elämän kuormittuneisuus, perheen yhteisen ajankäytön vähyys ja vuorovaikutussuhteen heikkous voivat olla ongelmia myös niissä perheissä, joissa molemmat vanhemmat tekevät kodin ulkopuolista työtä.

Vaikka tulevaisuuden näköalat vaikuttavat joskus apeilta, jopa toivottomilta, on meidän aikuisten ja vanhempien tehtävänä kannustaa ja kasvattaa, valaa nuoriin tulevaisuuden uskoa. Perhe, hyvä koti ja sukupolvien ketjuun kuuluminen voi parhaimmillaan raamittaa sellaista syvää rakkautta, hellyyttä, välittämistä ja yhdessäolon iloa, jota mikään laitos ei pysty tarjoamaan. Perheen voima on ollut sen kyvyssä mukautua niihin oloihin, joita yhteiskunta kulloinkin asettaa.

Perheen lisäksi tänään puhutaan laajennetusta vanhemmuudesta. Jokainen aikuisen malli on tärkeä. Lapsella on tarve liittyä ja kiinnittyä aikuiseen. Lapsi tarvitsee hyvää hoitoa, kasvatusta ja aikuisen välittämistä. Kasvun perusta on luottamus aikuiseen. Tästä maaperästä kasvaa luottamus tulevaisuuteen. Kuten nykylapsen kohdalla ilmenee, vastuu hyvästä kasvatuksesta kuuluu sekä perheille että yhteiskunnalle. Kodin, äidin ja isän työtä täydentävät lukuisat laitokset lastenneuvolasta päiväkotiin ja armeijaan.

Kun perheen rahkeet eivät kestä, tarvitaan lastensuojelua, yhteiskunnan aktiivista, pyyteetöntä ja puolueetonta puuttumista lasten asemaan. Lastensuojelutyö onnistuu parhaiten, jos auttajat pystyvät verkostoimaan lastensuojelutyöhön useita erilaisia tahoja, myös vapaaehtoisvoimia. Lastensuojelulla on Euroopan eri maissa hieman erilaiset perinteet. Eräissä maissa yksityistahojen (kirkon, hyväntekeväisyysjärjestöt) ja jopa yksityishenkilöiden ylläpitämä tai aikaansaama lastensuojelutoiminta on vahvaa. Toisissa maissa toiminta on valtio- ja kuntavetoista.

Useimmissa maissa kuljetaan kultaista keskitietä: lastensuojelutyöhön osallistuvat sekä julkinen sektori että yksityiset yhdistykset ja - liitot. Parhaimmillaan lastensuojelutyö on tempaissut mukaansa valtavan määrä innostuneita ihmisiä. Toiminnassa ovat olleet rinnakkain niin ammatti-ihmiset kuin innokkaat kansalaiset, naiset ja miehet. Työn painopisteet ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä. Vaikka työ ja haasteet eivät vähene, on yhteistyön avulla voitu ratkaisemaan suuriakin ongelmia ja rakentaa pysyvä kansallinen toimintastrategia.

Kuten historia osoittaa, on eurooppalaisen lastensuojelun tarve kasvanut kriisiaikoina, suuren muuttoliikkeen, kaupungistumisen, katovuosien, poliittisten tai sosiaalisten rakennemurrosten, laman, sodan, katastrofien tai suuronnettomuuksien jälkeen. Viime vuosikymmeninä on vahvistunut näkemys, jonka mukaan lastensuojelutyön ohjenuorana ovat lasten oikeudet. Toiminnan perustana on vuonna 1989 hyväksytty YK:n Lapsen oikeuksien sopimus. Tässä sopimuksessa lapsille tunnustettiin ensimmäistä kertaa monia aikuisille jo aiemmin kuuluneita yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joiden avulla turvataan lasten tasapainoinen ja turvallinen kasvu ja kehitys.

Tämän sopimuksen keskinen periaate on lapsen edun asettaminen etusijalle tehtäessä lapsia koskevia viranomaispäätöksiä, lakeja ja yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja. Uutta on entisestään voimistunut ajatus siitä, että lasta on myös kuultava häntä koskevissa ratkaisuissa. Tämä kaikki merkitsee sitä, että lapsiin liittyviä kysymyksiä on tutkittava entistä enemmän. Luotettava tutkimustieto voi parhaimmillaan edistää ja auttaa nuoria ja lapsia. Tutkimus antaa välineet hyvän kansallisen lapsipolitiikan toteuttamiseksi että eurooppalaisten suuntaviivojen määrittelemiseksi.

Lastensuojelutyö on viime vuosina herättänyt runsaasti kiinnostusta julkisessa sanassa niin täällä Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Esiin on noussut eräitä traagisia tapauksia, jotka tunteenomaisuudellaan ovat luoneet vahvaa, mutta yksipuolista kuvaa lastensuojelusta. Perheen ja suojelutyön intressit on asetettu vastakkain tavalla, joka haittaa lopputulosta, lapsen parasta.

Tarvitaan oikeaa ja rehellistä kuvaa lastensuojelusta. Kaikki vanhemmat eivät halua tehdä yhteistyötä. Mutta myös viranomaisten ylilyönnit tai selvä välinpitämättömyys ovat herkullinen kohde tiedotusvälineille. Lastensuojelun ja mediajulkisuuden välistä suhdetta on analysoitava entistä monipuolisemmin. Virheistä on opittava puolin ja toisin. Väärä mielikuvatehtailu voi haitata koko lastensuojelutyötä.

Lasten hyvinvointi on jokaiselle eurooppalaiselle kansakunnalle tulevaisuuden sanoma. Nykyiset arvomme pitää asettaa sen mukaiseen järjestykseen. Vaikka joutuisimme tinkimään monesta asiasta, on paremman tulevisuuden edellytyksenä se, että lasten ja nuorten elämisen perusta on kunnossa. Mikään taho yksin ei pysty turvaamaan lapsillemme juuria ja siipiä. Voimia yhdistämällä ja ennakkoluulottomasti yhteistyöhön tarttuen on paljon tehtävissä.

Uskon, että tämä eurooppalainen konferenssi rakentaa osaltaan yhteistyölle perustaa. Esitän "European Forum for Child Welfare" -konferenssille parhaan tervehdykseni. Toivotan teille menestyksekkäitä ja antoisia seminaaripäiviä täällä keväisessä Helsingissä.