TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI ALLIANSSI RY:N
TILAISUUDESSA 7.10.1998
Olen iloinen voidessani tervehtiä tätä Allianssi ry:n
tilaisuutta. Nuorten äänen on kuuluttava.
Itsenäistymisen jälkeinen Suomi tarvitsi nuorisoa, joka
sisäistäisi nuoren kansakunnan ihanteellisuuden ja
tulevaisuuden uskon vaikean kansalaissodan jälkeen. Tuossa
vaikeassa tilanteessa nuorten panos kansakunnan eheyttämisessä
oli ratkaiseva. Nuorisotyö kasvoi vapaaehtoisuuden pohjalta.
Työn taloudellinen pohja oli kuitenkin hyvin kapea.
Tilanne muuttui sotien jälkeen. Vuonna 1944 nuorisotyö tuli
yhdeksi julkisen hallinnon tehtäväksi. Jo vuonna 1945
opetusministeriö kehotti kuntia osoittamaan käyttövaroja
nuorisotyölle.
Kun valtio tai kunta antaa rahaa, se myös edellyttää sille
jonkinlaista vastinetta. Nuorisotyö ymmärsi hallinnon
vaatimuksen niin, että halutut arvot, perinteet ja ihanteet
olisi siirrettävä uudelle sukupolvelle. Alettiin rakentaa
erityisiä nuorisolle tarkoitettuja tiloja. Perinteet ja ihanteet
välitettiin muodossa, joka nykyisin voi vaikuttaa hieman
naiivilta, mutta työ tuotti silloin taitavien ja innostuneiden
ohjaajien myötä toivotun tuloksen.
Ihanteellisuuteen pohjautuvan nuorisotyön rinnalle tuli
1970-luvulla selvästi ammatillisempi ja nuoren suoraan kohtaava
tapa työskennellä. Työn vaatimukset ovat yhä samat kuin
tuolloin: työn tulee olla pitkäjännitteistä ja jatkuvaa,
jotta se olisi uskottavaa ja nuorten luottamuksen arvoista.
Vaatimukset ovat tänään entiset, mutta ympäristö muuttuu
nopeasti. Elämämme on teknistynyt, kansainvälistynyt ja
kaupallistunut. Myös nuorisotyön on seurattava ja
hyödynnettävä uutta tekniikkaa, osallistuttava yhä
voimakkaammin kansainväliseen yhteistyöhön ja kotoutettava
maahanmuuttajat. Mutta kyse ei ole vain passiivisesta
seuraamisesta, järjestäytyneestä kanavapujottelusta, vaan
oma-aloitteisesta ja vaativasta työstä.
Uusista vaatimuksista voidaan selvitä. Siihen tarvitaan kotien,
koulujen, kunnallisen nuorisotyön, kirkon nuorisotyön ja
järjestöjen ahkeruutta ja yhteistyötä. Vaikka työssä ei
liikuteltaisikaan suuria rahasummia, työn tulokset saattavat
olla koko yhteiskunnan kannalta hyvin arvokkaita. Esimerkki
tällaisesta ns. kolmannen sektorin työstä on
vapaaehtoistyöntekijöiden toimiminen sovittelutehtävissä
nuoren rikokseen syyllistyneen ja asianomistajan välillä.
Tätä uutta kumppanuutta vapaaehtoisten ja ammattilaisten
välillä on toki ollut aikaisemminkin, mutta uskon, että uusia
tapoja ja toimintamuotoja löydetään jatkossa lisää.
Me varttuneemmat suomalaiset voimme olla ylpeitä nuorisostamme.
Suomalaiset nuoret ovat maailmanlaajuisesti verraten
kielitaitoisia ja uutta tekniikkaa luontevasti hyödyntäviä.
Vaikka joskus kuulee toisin väitettävän, hyvän nuorisotyön
ansiosta Suomessa ei ole yhtä paljon nuorten ongelmia kuin
monissa muissa Euroopan maissa. Tähän tulokseen on tultu
kansainvälisissä tutkimuksissa. Voi hyvällä syyllä sanoa,
että suuri ansio tästä lankeaa nuorten parissa tehdylle, usein
hyvin arkiselle työlle.
Suomalaiset vanhemmat ovat olleet kiitettävästi mukana
nuorisotyössä. Näin on etenkin silloin, kun nuori kiinnostuu
tietotekniikasta, urheilusta ja yleisestikin osaamiseen ja
itsensä kehittämiseen liittyvistä harrastuksista. Ne nuoret,
joita vanhemmat eivät ehdi tai jaksa ohjata näihin
harrastuksiin ja joita nuorisotyökään ei tässä vaiheessa
tavoita, ovat vaarassa syrjäytyä harrastuspiirien luomasta
kasvuympäristöstä.
On toki muistettava, että nuorta ei ole syytä hahmottaa vain
hyvän harrastuksensa kautta. Vanhempien ja yhteisön haaste ja
velvollisuus on kohdella nuorta juuri omana itsenään eikä vain
hyvänä jalkapalloilijana tahi tekniikan osaajana. Ihminen ei
ole vain yhdistelmä ominaisuuksia vaan kokonaisuus.
Nuorisotyötä tekevien olisikin aika ajoin mietittävä, keiden
kanssa he ovat tekemisissä: Mitä on olla nuori? Ovatko nuoret
nyky-Suomessa muutakin kuin kuluttajia tai koulun penkillä
istujia?
Tuntuu siltä, että nykyaika kaihtaa nuoruuden määrittelyä.
Nuoruus on ihanne ja tavoite. Kun kaikessa pyritään
nuorekkuuteen, lapsuuden ja aikuisuuden välissä elävät
pakotetaan nuoriksi aikuisiksi. Nuoruuden käsite on
tarpeettomasti venynyt. Tällöin alkuperäinen nuorisotyö
vesittyy ja kohderyhmää ei tavoiteta.
Julkisuus ja myös vanhemmat tuntuvat paneutuvan nuorten
ongelmiin vain silloin, kun se aiheuttaa vahinkoa varttuneemmalle
väestölle. Kun vanhemmat ihmiset joutuvat nuorten rikollisuuden
kohteiksi, otsikot saattavat olla suuria. Sen sijaan suurin osa
nuorten väkivallasta eli se osa, joka kohdistuu toisiin nuoriin,
jää ilmeisesti vähemmälle huomiolle.
Nuorten keskinäinen väkivalta ja varkaudet eivät useinkaan
tule edes poliisin tietoon ja silloinkaan syyllisyyttä ei ehkä
tutkita samalla asteikolla kuin jos se kohdistuisi muihin kuin
nuoriin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että yhteiskunta on
keskittynyt suojelemaan jo elämänsä vakiinnuttanutta
kansanosaa, ei nuoria.
Nuorten vanhemmat ovat tästä nuorten suojaamattomuudesta myös
vastuussa. Hehän lopettavat jostain käsittämättömästä
syystä nuoren suojaamisen persoonana ala-asteen loppuessa, 12-
vuotiaana ja keskittyvät hänen opintojensa ja
liikunnallis-taiteellisen puolensa suojeluun. Tämän huomaa
helposti siitä, että koulujen nuorempien vuosiluokkien täydet
vanhempainillat muuttuvat harvalukuisiksi juuri silloin, kun
nuori tarvitsisi epävarmuuteensa tukea, eli
1213-vuotiaiden kohdalla.
Se, mitä nämä varhaisnuoret kaipaisivat, olisi jokin kattava
järjestelmä, joka edes hetkeksi yhdistäisi ulkoisesti
erilaiset mutta perusolemukseltaan samanlaiset nuoret.
Esimerkiksi rippikoululeiri on menestystarina sinne
halutaan mennä niin innokkaasti, että kirkkoon liitytään
juuri sen takia.
Ehkä olisi syytä harkita ala-asteen jälkeistä koulun,
nuorisotyön ammattilaisten ja vapaaehtoisten yhdessä
toteuttamaa "tunnetapaamista", joka kestäisi muutaman
päivän. Se olisi tarkasti ohjattu mutta aina vapaamuotoinen
tapaaminen, johon liittyisi eettisiä keskusteluja, jotka
käsittelisivät kaikkea sitä, mitä nuori elämässään
kohtaa.
Tämä tapaamismuoto olisi myös maahanmuuttajanuorelle
erinomainen mahdollisuus tavata laajempi joukko suomalaisia
nuoria iässä, jossa suhtautumistapoja toisiin vasta haetaan.
Kasvatusalan ammattilaisethan sanovat, että nuori tulisi
tavoittaa juuri tässä vaiheessa, jotta hänen kehitykseensä
vaikuttavat tekijät voitaisiin tunnistaa.
Olen iloinen, että nuorisotyössä ei orjallisesti seurata
kaupallisen kilpailun raadollisimpia ilmiöitä. Rohkeus
eettisesti kestävään ja lain kunnioitukseen nojaavaan
vastarintaan on kunnioitettavaa. Kodin lisäksi nuorella on
oltava ja on paikka, jossa hän voi rauhassa kerätä itsensä ja
viihtyä tarvitsematta kilpailla kaikkien ja kaiken kanssa. Oman
elämän hallinta ja sosiaaliset ja yhteiskunnalliset taidot
kehittyvät vain rauhassa ja hiljalleen.
Nuorisoa syytetään nykyisin siitä, että yhteiskunnalliset
asiat eivät ole heille tärkeitä. Olen eri mieltä. Nuoret
oivaltavat tänään aikaisempia sukupolvia paremmin, että
olemme kaikki samassa veneessä ikään, asemaan ja
etniseen taustaan katsomatta. On totta, että perinteiset
poliittiset osallistumistavat eivät kiinnosta. Silloin on
kuitenkin kohdistettava suurennuslasi politiikan sisältöön ja
tekotapoihin, ei nuoriin.
Eräs arvostettu yhteiskuntatieteilijä toteaa tuoreessa
tutkimuksessaan:
"Kansalaisten luottamus yhteiskunnan valtaa käyttäviin instituutioihin on eräs demokratian toimintaedellytys. Täydellinen luottamuksen puute vie pohjan instituutioiden toiminnalta. Ehdoton ja yksimielinen luottamus ja kritiikin puute mahdollistaa mielivallan."
Nuorisotyö on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle
yhteiskunnalle, jos se pystyy edes muutaman tuuman verran
kaventamaan kyynisyyden valtakuntaa ja kasvattamaan keskinäistä
luottamusta. Meidän suomalaisten niin nuorten kuin
varttuneempien olisi opittava, että pelkkä keskinäinen
kilpailu ei vie maailmaa eteenpäin. Tarvitaan myös
vastuunkantoa ja yhteisvastuullisuutta. Siitä te tänne
kokoontuneet nuoret ja nuorten kanssa työskentelevät olette
rohkaiseva esimerkki.
Toivotan työllenne menestystä.