TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI ALLIANSSI RY:N TILAISUUDESSA 7.10.1998

Olen iloinen voidessani tervehtiä tätä Allianssi ry:n tilaisuutta. Nuorten äänen on kuuluttava.

Itsenäistymisen jälkeinen Suomi tarvitsi nuorisoa, joka sisäistäisi nuoren kansakunnan ihanteellisuuden ja tulevaisuuden uskon vaikean kansalaissodan jälkeen. Tuossa vaikeassa tilanteessa nuorten panos kansakunnan eheyttämisessä oli ratkaiseva. Nuorisotyö kasvoi vapaaehtoisuuden pohjalta. Työn taloudellinen pohja oli kuitenkin hyvin kapea.

Tilanne muuttui sotien jälkeen. Vuonna 1944 nuorisotyö tuli yhdeksi julkisen hallinnon tehtäväksi. Jo vuonna 1945 opetusministeriö kehotti kuntia osoittamaan käyttövaroja nuorisotyölle.

Kun valtio tai kunta antaa rahaa, se myös edellyttää sille jonkinlaista vastinetta. Nuorisotyö ymmärsi hallinnon vaatimuksen niin, että halutut arvot, perinteet ja ihanteet olisi siirrettävä uudelle sukupolvelle. Alettiin rakentaa erityisiä nuorisolle tarkoitettuja tiloja. Perinteet ja ihanteet välitettiin muodossa, joka nykyisin voi vaikuttaa hieman naiivilta, mutta työ tuotti silloin taitavien ja innostuneiden ohjaajien myötä toivotun tuloksen.

Ihanteellisuuteen pohjautuvan nuorisotyön rinnalle tuli 1970-luvulla selvästi ammatillisempi ja nuoren suoraan kohtaava tapa työskennellä. Työn vaatimukset ovat yhä samat kuin tuolloin: työn tulee olla pitkäjännitteistä ja jatkuvaa, jotta se olisi uskottavaa ja nuorten luottamuksen arvoista.

Vaatimukset ovat tänään entiset, mutta ympäristö muuttuu nopeasti. Elämämme on teknistynyt, kansainvälistynyt ja kaupallistunut. Myös nuorisotyön on seurattava ja hyödynnettävä uutta tekniikkaa, osallistuttava yhä voimakkaammin kansainväliseen yhteistyöhön ja kotoutettava maahanmuuttajat. Mutta kyse ei ole vain passiivisesta seuraamisesta, järjestäytyneestä kanavapujottelusta, vaan oma-aloitteisesta ja vaativasta työstä.

Uusista vaatimuksista voidaan selvitä. Siihen tarvitaan kotien, koulujen, kunnallisen nuorisotyön, kirkon nuorisotyön ja järjestöjen ahkeruutta ja yhteistyötä. Vaikka työssä ei liikuteltaisikaan suuria rahasummia, työn tulokset saattavat olla koko yhteiskunnan kannalta hyvin arvokkaita. Esimerkki tällaisesta ns. kolmannen sektorin työstä on vapaaehtoistyöntekijöiden toimiminen sovittelutehtävissä nuoren rikokseen syyllistyneen ja asianomistajan välillä. Tätä uutta kumppanuutta vapaaehtoisten ja ammattilaisten välillä on toki ollut aikaisemminkin, mutta uskon, että uusia tapoja ja toimintamuotoja löydetään jatkossa lisää.

Me varttuneemmat suomalaiset voimme olla ylpeitä nuorisostamme. Suomalaiset nuoret ovat maailmanlaajuisesti verraten kielitaitoisia ja uutta tekniikkaa luontevasti hyödyntäviä. Vaikka joskus kuulee toisin väitettävän, hyvän nuorisotyön ansiosta Suomessa ei ole yhtä paljon nuorten ongelmia kuin monissa muissa Euroopan maissa. Tähän tulokseen on tultu kansainvälisissä tutkimuksissa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että suuri ansio tästä lankeaa nuorten parissa tehdylle, usein hyvin arkiselle työlle.

Suomalaiset vanhemmat ovat olleet kiitettävästi mukana nuorisotyössä. Näin on etenkin silloin, kun nuori kiinnostuu tietotekniikasta, urheilusta ja yleisestikin osaamiseen ja itsensä kehittämiseen liittyvistä harrastuksista. Ne nuoret, joita vanhemmat eivät ehdi tai jaksa ohjata näihin harrastuksiin ja joita nuorisotyökään ei tässä vaiheessa tavoita, ovat vaarassa syrjäytyä harrastuspiirien luomasta kasvuympäristöstä.

On toki muistettava, että nuorta ei ole syytä hahmottaa vain hyvän harrastuksensa kautta. Vanhempien ja yhteisön haaste ja velvollisuus on kohdella nuorta juuri omana itsenään eikä vain hyvänä jalkapalloilijana tahi tekniikan osaajana. Ihminen ei ole vain yhdistelmä ominaisuuksia vaan kokonaisuus.

Nuorisotyötä tekevien olisikin aika ajoin mietittävä, keiden kanssa he ovat tekemisissä: Mitä on olla nuori? Ovatko nuoret nyky-Suomessa muutakin kuin kuluttajia tai koulun penkillä istujia?

Tuntuu siltä, että nykyaika kaihtaa nuoruuden määrittelyä. Nuoruus on ihanne ja tavoite. Kun kaikessa pyritään nuorekkuuteen, lapsuuden ja aikuisuuden välissä elävät pakotetaan nuoriksi aikuisiksi. Nuoruuden käsite on tarpeettomasti venynyt. Tällöin alkuperäinen nuorisotyö vesittyy ja kohderyhmää ei tavoiteta.

Julkisuus ja myös vanhemmat tuntuvat paneutuvan nuorten ongelmiin vain silloin, kun se aiheuttaa vahinkoa varttuneemmalle väestölle. Kun vanhemmat ihmiset joutuvat nuorten rikollisuuden kohteiksi, otsikot saattavat olla suuria. Sen sijaan suurin osa nuorten väkivallasta eli se osa, joka kohdistuu toisiin nuoriin, jää ilmeisesti vähemmälle huomiolle.

Nuorten keskinäinen väkivalta ja varkaudet eivät useinkaan tule edes poliisin tietoon ja silloinkaan syyllisyyttä ei ehkä tutkita samalla asteikolla kuin jos se kohdistuisi muihin kuin nuoriin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että yhteiskunta on keskittynyt suojelemaan jo elämänsä vakiinnuttanutta kansanosaa, ei nuoria.

Nuorten vanhemmat ovat tästä nuorten suojaamattomuudesta myös vastuussa. Hehän lopettavat jostain käsittämättömästä syystä nuoren suojaamisen persoonana ala-asteen loppuessa, 12- vuotiaana ja keskittyvät hänen opintojensa ja liikunnallis-taiteellisen puolensa suojeluun. Tämän huomaa helposti siitä, että koulujen nuorempien vuosiluokkien täydet vanhempainillat muuttuvat harvalukuisiksi juuri silloin, kun nuori tarvitsisi epävarmuuteensa tukea, eli 12—13-vuotiaiden kohdalla.

Se, mitä nämä varhaisnuoret kaipaisivat, olisi jokin kattava järjestelmä, joka edes hetkeksi yhdistäisi ulkoisesti erilaiset mutta perusolemukseltaan samanlaiset nuoret. Esimerkiksi rippikoululeiri on menestystarina — sinne halutaan mennä niin innokkaasti, että kirkkoon liitytään juuri sen takia.

Ehkä olisi syytä harkita ala-asteen jälkeistä koulun, nuorisotyön ammattilaisten ja vapaaehtoisten yhdessä toteuttamaa "tunnetapaamista", joka kestäisi muutaman päivän. Se olisi tarkasti ohjattu mutta aina vapaamuotoinen tapaaminen, johon liittyisi eettisiä keskusteluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä, mitä nuori elämässään kohtaa.

Tämä tapaamismuoto olisi myös maahanmuuttajanuorelle erinomainen mahdollisuus tavata laajempi joukko suomalaisia nuoria iässä, jossa suhtautumistapoja toisiin vasta haetaan. Kasvatusalan ammattilaisethan sanovat, että nuori tulisi tavoittaa juuri tässä vaiheessa, jotta hänen kehitykseensä vaikuttavat tekijät voitaisiin tunnistaa.

Olen iloinen, että nuorisotyössä ei orjallisesti seurata kaupallisen kilpailun raadollisimpia ilmiöitä. Rohkeus eettisesti kestävään ja lain kunnioitukseen nojaavaan vastarintaan on kunnioitettavaa. Kodin lisäksi nuorella on oltava ja on paikka, jossa hän voi rauhassa kerätä itsensä ja viihtyä tarvitsematta kilpailla kaikkien ja kaiken kanssa. Oman elämän hallinta ja sosiaaliset ja yhteiskunnalliset taidot kehittyvät vain rauhassa ja hiljalleen.

Nuorisoa syytetään nykyisin siitä, että yhteiskunnalliset asiat eivät ole heille tärkeitä. Olen eri mieltä. Nuoret oivaltavat tänään aikaisempia sukupolvia paremmin, että olemme kaikki samassa veneessä — ikään, asemaan ja etniseen taustaan katsomatta. On totta, että perinteiset poliittiset osallistumistavat eivät kiinnosta. Silloin on kuitenkin kohdistettava suurennuslasi politiikan sisältöön ja tekotapoihin, ei nuoriin.

Eräs arvostettu yhteiskuntatieteilijä toteaa tuoreessa tutkimuksessaan:

"Kansalaisten luottamus yhteiskunnan valtaa käyttäviin instituutioihin on eräs demokratian toimintaedellytys. Täydellinen luottamuksen puute vie pohjan instituutioiden toiminnalta. Ehdoton ja yksimielinen luottamus ja kritiikin puute mahdollistaa mielivallan."

Nuorisotyö on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle, jos se pystyy edes muutaman tuuman verran kaventamaan kyynisyyden valtakuntaa ja kasvattamaan keskinäistä luottamusta. Meidän suomalaisten — niin nuorten kuin varttuneempien — olisi opittava, että pelkkä keskinäinen kilpailu ei vie maailmaa eteenpäin. Tarvitaan myös vastuunkantoa ja yhteisvastuullisuutta. Siitä te tänne kokoontuneet nuoret ja nuorten kanssa työskentelevät olette rohkaiseva esimerkki.

Toivotan työllenne menestystä.