SUOMENNOS
TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI 6.11.1998
RUOTSALAISUUDEN PÄIVÄN 90-VUOTISJUHLATILAISUUDESSA
Kaksikielisyys koko kansan etu
On sangen mielenkiintoista todeta, että Ruotsalaisuuden
päivää alettiin viettää suurin piirtein samoihin aikoihin
kuin suomenkieliselle kansan enemmistölle annettiin
valtiopäivälaitoksen uudistuksella sen lukumääräistä
suuruutta paremmin vastaava asema. Suomenruotsalaisten
verkostojen luomisessa oli monessa suhteessa kysymys
puolustustaistelusta, johon läheskään kaikki ruotsinkieliset
eivät kuitenkaan ottaneet osaa. Fennomaanisen liikkeen, jossa
ruotsinkielisten osuus oli vahva, tarkoitus oli antaa suomen
kielelle sen laillinen asema yhteiskunnassa.
Voi tuntua paradoksaaliselta, että juuri tämä päivä,
marraskuun 6., valittiin juhlapäiväksi, kun ajatellaan sen
historiallisia konnotaatioita. Lützenin taistelu ja Kustaa II
Aadolfin kuolema vuonna 1632 eivät ratkaisseet Ruotsin
suurvalta-asemaa Euroopassa, mutta olivat askel sille tielle,
joka Kaarle XII:n sotaseikkailujen ja 18081809 käydyn
sodan kautta vähitellen loi perustan Suomen erilliselle
identiteetille ja siten suomenkielisen enemmistön hegemonialle.
Menneiden 90 vuoden aikana on tapahtunut paljon. Ruotsin kielen
asema toisena kansalliskielenä on lakipohjainen, ja erästä
tutkijaa lainaten voidaan sanoa, että sekä maan suomenkieliset
että ruotsinkieliset ovat samannäköisiä, heillä on sama
uskonto sekä samalla tavalla sosiaalisesti vaihteleva
elämäntapa. Solidaarisuus olemassa olevaa Suomea kohtaan tuli
ilmi sotiemme aikana, mutta aiheutti jälkeenpäin joitakin
ristiriitatilanteita, kun väitettiin, että ainoastaan
ruotsinkielisten olisi viljeltävä "ruotsalaista
maata".
Se, että ruotsin kielen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ei
uhkaa mikään, voi joskus antaa suomenkieliselle aihetta
ihmetellä, miksi puolustustaistelu yhä jatkuu ruotsinkielisen
väestönosan laajasta autonomiasta huolimatta, dramaattisesta
sosiaalisesta muutoksesta huolimatta - viimeksi mainittua mm.
kuvastaa se seikka, että ruotsalais-suomalaisten avioliittojen
määrä on suurempi kuin ruotsalais-ruotsalaisten avioliittojen
määrä ja huolimatta siitä, että mielenkiinto ruotsin
kielen opetusta kohtaan on kasvanut huomattavasti ainakin
päiväkodeissa ja ala-asteilla syntyneistä ongelmista
päätellen.
Poliittisesti suomenruotsalainen vähemmistö on ollut
edustettuna useimmissa sodan jälkeisen ajan hallituksissa.
Sillä on siten ollut vaikutusvaltaa ja se on ollut mukana
kantamassa yhteistä vastuuta. Olisi outoa, ellei tämän
osallistumisen kautta olisi valvottu ruotsinkielisiä etuja.
Toisaalta on täysin ymmärrettävää, että tämä lopputulos
voi ärsyttää monia vähemmän menestyksellisiä
kanssakilpailijoita.
Täysin marginaalinen suomalaisuuden liike, joka välillä saa
suhteettoman suurta julkisuutta, jää kokonaan sosiaalisten,
taloudellisten ja poliittisten tosiasioiden sekä Suomen
päättäjien kesken vallitsevan konsensuksen varjoon.
Yhteisymmärrys vallitsee siitä, että huolimatta
osallistumisestamme Eurooppaan jaamme myös toisen geopoliittisen
ulottuvuuden, johon kuuluvat paitsi Ruotsi ja muut pohjoismaat
luonnollisesti myös Baltia ja itäiset naapuruussuhteemme.
Ruotsinkielisellä taholla on joskus oltu huolissaan siitä,
että kaksikielisyys voi johtaa "puolikielisyyteen",
mutta on suomenruotsalaisten perheiden, joko
"seka-avioliitossa" olevien tai täysin
ruotsinkielisten, asia kannustaa nuoria lukemaan kirjoja, sen
sijaan että ainoastaan lukevat sarjakuvalehtiä tai katselevat
videoita ja televisiota. Kielellisen köyhyyden poistaminen,
olipa sitten kyse ruotsista tai suomesta, ei voi olla vain koulun
asia.
Yksikielisesti ruotsinkielisiä ratkaisuja voidaan perustella
joillakin aloilla, mutta kun on kysymys korkeatasoisemmasta
tutkimustoiminnasta tai kieleen sitoutumattomasta taiteen
harjoittamisesta, tänä päivänä rakennetaan laajempia
verkostoja, jotka usein edellyttävät muiden eurooppalaisten
kielten taitoa ja tekevät yksikielisyyden mahdottomaksi, olipa
sitten kyse ruotsista tai suomesta.
Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on kuitenkin puolusteltavissa,
että valtiovalta huolehtii siitä, että hoitosektorilla ja
erityisesti vanhustenhuollossa, on ruotsinkielistä
henkilökuntaa. Mutta yksikieliset ratkaisut eivät aina johda
toivottuun tulokseen yhteiskunnassa, jossa tietoisuus julkisten
voimavarojen rajallisuudesta on voimistunut.
Ruotsinkieliseen vähemmistöön lukeutuu merkittäviä tieteen
ja kulttuurin edustajia, mikä on osoitus heikentymättömästä
elinvoimasta. Maassa, jossa 94 prosentilla väestöstä on
äidinkielenään suomi, on kuitenkin varsin luonnollista, että
puhtaasti ruotsinkielisten äänenkannattajien määrä ajan
mittaan vähenee, mutta tämä merkitsee vain suurempaa ja
hedelmällisempää vuorovaikutusta näiden kahden kielen
välillä.
Suomenkielisellä taholla on välillä ollut vallalla
harhakuvitelma, joka perustui kuvaan kahdesta ruotsinkielisestä
helsinkiläisestä hienostorouvasta, jotka kovalla äänellä
keskustelevat raitiovaunussa. Todellisuus on muuttunut,
keskusteluja tullaan käymään monellakin kielellä hieman
useamman kansallisuuden Suomessa, missä ruotsinkielisillä on
oikeuksia, joita he itse voivat vaalia parhaimmalla tavalla
yhteiskunnassa, joka jo pitkään on elänyt ja tulee elämään
suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vuorovaikutuksessa.
Tämä ei estä sitä, että suomenkielisten taholta ja
tukea on myös saatu monen suomenruotsalaisen taholta on
pidetty erikoisena sitä, että Ruotsin ruotsinsuomalaisilla on
ollut huomattavasti suurempia vaikeuksia saada äänensä
kuuluviin yrittäessään saada kielitaustansa hyväksytyksi.
Kun on kysymys suomenruotsalaisista verkostoista, joista
Kansankäräjät on yksi, niiden on itse osoitettava elinvoimansa
yhteiskunnassa, jonka monenlaiset sosiaaliset ongelmat eivät
johdu kieliryhmästä eivätkä ole ratkaistavissa sillä
perusteella.
Työssään Kansankäräjät on aktiivisesti pyrkinyt nostamaan
kaksikielisyyttä esiin. On hyvä ymmärtää, että
kaksikielisyys ei ole ainoastaan suomenruotsalaisten, vaan koko
kansan etu. Toivotan Kansankäräjille menestystä sen
tärkeässä työssä.