ROUVA EEVA AHTISAAREN PUHE TAPASEURAN KOKOUKSESSA 21.4.1998

Suomalainen maailmalla - kulttuurit kohtaavat?

Kevään suuressa Topelius-huumassa on esiin nostettu jälleen Maamme-kirjan suuri merkitys suomalaisen itsetajunnan muokkaajana. On todettu, että Topelius ensimmäisenä kirjasi suomalaisuuden määritelmiksi sisukkuuden, ahkeruuden ja opinhaluisuuden. Velttous ja viinan kirot tosin vainosivat Suomen kansaa, joka "on juuri sellainen, miksi luonto ja nämä olot ovat sen tehneet: rosoinen, vanha puu kivikkoisessa maassa". Topelius kirjoittaa viimeisessä luvussa: "Mutta, katso, silloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt'ympärillä kehottaa ja sanoo: tee työtä!"

Osin Topeliuksenkin elähdyttämänä tänään pohditaan vilkkaammin kuin koskaan aikaisemmin suomalaisuutta ja kansallista omakuvaa. Suomalaisuuden määritelmä on eri aikoina vaihdellut. Olennaista on ollut, korostetaanko kulttuurien ja mentaliteettien samankaltaisuutta vai erilaisuutta. Muistamme varsin hyvin parin vuoden takaisen keskustelun siitä, ovatko suomalaiset eurokelpoisia. Olemme toistuvasti saaneet lukea yleisönosastoista ja lehtien palstoilta kelvottomasta pukeutumisestamme, huonoista käytöstavoistamme tai kielemme rappeutumisesta. Meitä on vaadittu omaksumaan muitten kulttuurien oletettuja ja parempia käyttäytymismalleja.

On selvää, että valtiollisen tilanteen muututtua eu-suomalaiset tarvitsevat uudentyyppisen minäkuvan. Minkälaisista aineksista tuo omakuva muodostuu? Kuinka pienen osan identiteetistämme loppujen lopuksi muodostaa puhtaasti kansallisesta maaperästä nouseva aines? Modernin suomalaisen ihmisen omakuvaa määrittää - niin uskon perhetausta ja sosiaalinen lähtökohta, ammatti, koulunkäynti, sukupolvi-identiteetti ja asuinpaikka. Suomalaiset ovat olleet pieni kansa. Vahvuutemme on ollut siinä, että olemme eri aikoina kyenneet yhdistämään niin paikallisia, kansallisia kuin ylikansallisiakin piirteitä kulttuuriimme.

Jokainen sukupolvi joutuu määrittelemään suhteensa kansallisuuteen ja sen edustamiin todellisiin tai kuviteltuihin arvoihin. Viimeksi Kalevalan päivän yhteydessä maamme valtalehden viikkoliitteessä tunnetut kansalaiset pohtivat suhdettaan suomalaisiin ilmiöihin, tapahtumiin tai asioihin. Esiin nousi yllättävän samansuuntaisia vastauksia. Suomalaisuus ilmeni Talvisodan hengessä, urheilusaavutuksissa, äidinkielen sävyissä, pakkasaamuissa, ruisleivässä, Sibeliuksen musiikissa, rantasaunan seremonioissa ja tunnelmassa, suomalaisessa hiljaisuudessa, metsän tai saariston kauneudessa, rehellisessä, mutta uhmakkaassa kansanluonteessa, reipasotteisessa alkoholinkäytössä.

Mistä käsitys suomalaisten huonosta tapojen hallitsemisesta juontaa juurensa? Taustalla on viime vuosikymmenten pitkä eristyneisyyden historia. Sotien jälkeen kuului asiaan korostaa maamme perifeerisyyttä ja kansanluonteemme erityisyyttä. Euroopan ja Suomen omakuvaan vaikutti syvällisesti kylmä järjestelmäsota kahden poliittisen blokin välissä. Syyllisyys ja historiattomuus vahvistuivat. Suomessa hylättiin omakuvaan kuulunut sivistys ja kulttuurin jatkuvuus sekä tapakulttuuri. Tilalle tuli - kuten Suomi-kuvasta muistamme - perifeerisyyden korostus, eristäytyneisyyden ja omituisten, metsäisten erityispiirteiden alleviivaus. Junttisuomalaiselle oli tuolloin erityisen suuri tilaus.

Vasta 1990-luvulla tilanne muuttui. Aikamme ilmiöihin kuuluu se, että kansallisvaltio ei enää sellaisenaan kelpaa kuvaamaan niitä prosesseja, joita maanosassamme par'aikaa käydään. Yleiseurooppalaisella kentällä jokainen kansakunta löytää historiallisen roolinsa, paikkansa ja identiteettinsä rakennepuut. Onko suomalaisuudelle enää kysyntää? Mitä tapahtuu paikalliskulttuureille, kotiseudulle, suvulle ja perheelle?

Tapakulttuurista puhuttaessa joudumme vääjäämättä määrittelemään kulttuurimme ja mentaliteettimme olemuksen. Suomalaisia tapoja on perinteisesti pidetty turmeltuneina ja huonoina. Murrosaikoina korostuu epävarmuus: itsetajuntaamme kalvaa epäily siitä, olemmeko itää vai länttä, juntteja vai salonkikelpoisia, juroja vai small talkin taitajia? Kansakunnan henkistä tilaa mitataan kyvyllä pärjätä kansainvälisillä kentillä.

Tapakulttuuria pohtiessamme on syytä pohtia suomalaista kulttuurikeskustelua. Kulttuuri on ollut meillä hyvin välineellistettyä ja rationaalista. Se on liittynyt oppineisuuteen, kansansivistämiseen ja lukutaidon omaksumiseen. Kulttuurin tehtävänä on ollut eheyttää kansakunta. Kulttuuri onkin sidoksissa instituutioihin ja taiteilijanerojen toimintaan, ei niinkään ihmisten väliseen kommunikointiin eli tapoihin. Kulttuuri meillä mielletään yhä samaksi kuin luova, esittävä taide ja sitä tukevat järjestelmät.

Euroopassa kulkee kulttuurien, kielellinen ja mentaalinen jako noin 50 leveyspiirin korkeudella. Raja noudattaa Rein-jokea. Se erottaa Pohjois-Euroopan etelästä ja germaaniset kansat latinalaisista kansoista. Pohjoispuolelle jäävät Britannian saarivaltakunta, Alankomaat, suuri osa Saksaa, Baltia ja koko Skandinavia. Pohjoispuolella on melko askeettinen ja moraalissaan puritaaninen ja työkeskeinen protestanttinen maailma. Tällä alueella korostetaan rationaalista tietoa ja tasa-arvoa. Etelä-Eurooppa on välimerellinen, katolinen, hierarkinen, verkostunut, autoritäärinen ja arvojärjestelmältään perhekeskeinen. Raja jakaa myös yksittäisiä maita, kuten Saksan ja Alankomaat, katoliseen etelään ja protestanttiseen pohjoiseen.

Pohjois- ja Etelä-Euroopan raja näkyy myös tapakulttuurissa. Tapakulttuuri meillä ymmärretään liiaksi ulkokohtaisina ominaisuuksina, käytösrituaaleina tai hassuina päälleliimattuina maneereina. Tapa- ja kulttuuritutkimus on meillä Pohjoismaissa ollut hyvin suuntautunutta pääasiassa talonpoikaisen rituaalien ja elämän ulkoisen rytmiikan ja juhlien kuvaamiseen. Kulttuurin mieltäminen samaksi kuin sivilisaatio, sivistys, laventaisi näkökulmaa. Kulttuuri laajentuisi koskemaan kaikkea inhimillistä toimintaa, kuten yksilöllistä elämäntapaa, vanhempien ja lasten välistä suhdetta, työntekoa, syömistä, kommunikaatiota, asumista, pukeutumista, käyttäytymistä sekä tunteiden ilmaisemista.

Sen jälkeen kun alussa mainittu Topelius esitti Porthan-juhlassa 1843 kuuluisan kysymyksensä "Onko Suomen kansalla historiaa?" on kysymys Suomen historian ja kulttuurin nuoruudesta ollut olennainen osa omakuvaamme. Nuoruus korostui itsenäisyyden saamisen jälkeen, kun suvereeni tasavalta syntyi. Muutama vuosi sitten järjestin Mäntyniemessä ensimmäisen ns. "Eevan istunnon", jossa aiheena oli kulttuurin tavat ja nykypäivän suomalaisuus. Kaikki osanottajat olivat yhtä mieltä siitä, että käsityksemme suomalaisuudesta ovat pitkälti riippuvaisia "poliittisesta tahdosta" eli siitä, mitä kulloinkin halutaan korostaa ja nostaa esille. Tärkeät muuttujat sijoitettiin akselille maaseutu-kaupunki ja kansallinen yhtenäisyys- yksilöllisyys.

Suomalaisen kulttuurin nuoruutta ylläpitävä seikka liittyi todellakin kansan ikärakenteeseen. Suomessa tultiin myöhemmin kuin monissa muissa Euroopan maissa suuren väestökasvun vaiheeseen. Nuoruus on kuitenkin aina suhteellinen käsite, vertailua johonkin vanhempaan. Sen korostamisessa unohtuu, että klassinen eurooppalaisuus on ollut suomalaisuuden henkinen ydin jo vuosisatojen ajan. Kysymys on siitä suomalaisuudesta, joka liittyi kristinuskoon, lukutaitoon, eurooppalaiseen filosofiseen ja oppineeseen traditioon, eurooppalaiseen moraalikäsitykseen kauniista ja hyvästä ja eurooppalaiseen oikeudelliseen ja poliittiseen traditioon.

Toinen tekijä liittyy myöhäisiin yhteiskunnallisiin murroksiin ja niiden aikaansaamiin suuriin muuttoliikkeisiin. Tämän muuttoliikkeen viimeisintä vaihetta eletään tällä hetkellä, kun tuhannet suomalaiset siirtyvät kohti kasvukeskuksia. Monet suomalaiset ovat tunteneet olevansa nuoria asuinpaikkakunnallaan tai sosiaalisessa asemassaan. Tulokkaiden ja "nousukkaiden" asema kulttuurissamme on korostunut vaikkapa vanhoihin paikkakuntalaisiin verrattuna.

Keski-Euroopassa, puhumattakaan esimerkiksi Arabimaiden ja Aasian kulttuureista, ammattien ja pysyvien osoitteiden periytyminen on huomattavasti tavallisempaa kuin meillä. Se antaa selkeämmän jatkuvuuden tunteen ja käyttäytymiselle raamit. Suomalaisella on ollut uudisraivaajan omakuva, kun vanhoissa yhteisöissä elämää säätelee vuosisatojen aikana hioutunut perinne. Kodissa opitaan, mikä on sopivaa kadulla, julkisessa tilassa, mikä taas on mahdollista paremmin perheen ja ystävien kesken. Sama koskee yhteiselämän monimutkaisia sääntöjä. Rajat eri yhteiskuntaryhmien ja -luokkien välillä ovat selvät. Monikerroksisuus, erilaisuuden hienovarainen hyväksyminen on syntynyt pitkäaikaisesta rinnakkaiselosta.

Eurooppalaisessa sosiaalisessa ilmastossa luokka-asema, suku- ja perhesiteet määrittävät ihmisen paikan ja muokkaavat tapakulttuuria. Euroopan sydänmailla liikutaan edelleen melko vähän sosiaalisessa kentässä ylös- tai alaspäin. Tutussa sosiaalisessa viiteryhmässä pysyminen antaa perusturvallisuuden ja raamittaa elämää. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on rakennettu unelmaa luokattomasta, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Eroja on tasoitettu niin verotuksen, koulutuksen ja erilaisten tukijärjestelmien avulla. Niitä on riisuttu kulttuurisin keinoin, muodin ja pukeutumisen, tapojen (kuten sinuttelun) ja rituaalien muutoksella.

Eurooppalaisen tapakulttuurin historiaa ei voi kirjoittaa ilman kaupunkien ja kaupunkikulttuurin vaikutuksen tuntemista. Niin pitkälle kuin kirjoitettuja lähteitä ihmisasutuksesta on olemassa, ovat kaupungit kuuluneet niihin olennaisesti. Se mitä kutsumme sivilisaatioksi, sivistykseksi, on pitkälti ollut kaupunkiasutuksen synnyttämää. Sana sivilisaatiokin tulee latinan sanasta civitas ja kaupunkielämän henkeä ilmaiseva käsite, urbanité, tarkoittaa juuri toinen toisen huomioonottamista ja hienotunteisuutta.

Muutama vuosi sitten erään mainostoimiston mielipidekyselyssä todettiin, että lähes 65 % suomalaisista on edelleen epävarmoja siitä, kuuluvatko he maaseudun vai kaupungin kulttuuripiiriin. Monet tutkijat, kuten folkloristi Satu Apo, ovat korostaneet, että agraari suomalaisuus on jalostanut esiin kulttuurimme arvokkaimmat ja moderneimmat piirteet. Näitä ovat rationaalisuus, suunnitelmallisuus ja työkuri. Näiden piirteiden avulla on noustu varsin nopeasti "savupirttiköyhyydestä" maailman johtavien hyvinvointivaltioiden joukkoon.

Kaupungistuminen Suomessa oli nopea, intensiivinen ja tehokas vaihe. Sen jälkivaikutusta sulatellaan yhä. Urbanisoitumiseen liittyi samanaikainen tapakulttuurin, moraalin ja yhteiskunta - ja sukupuolihierarkioiden murtuminen. Siihen liittyi myös amerikkalaisen elämäntavan leviäminen. Maaseudun verkostot ja elämisen malli, perhekuviot, työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen hakevat yhä muotoaan suomalaisessa kaupungissa. Erityisen hyvin se näkyy nuorison kohdalla. Nuoriso ei enää yksinomaan omaksu koulun kautta vallitsevan yhtenäiskulttuurin arvoja, jotka ovat ylläpitäneet kansallista yksituumaisuutta ja siihen perustuvaa ihmiskuvaa. Ikäryhmäsamaistuminen on tärkeämpää.

Mitä vaikutuksia yhteiskunnan murroksilla on ollut tapakulttuuriimme? En malta olla siteeraamatta WSOY:n 1945 julkaisemaa teosta Seuratavat, jossa

tulevaisuuden suuntaus jo näkyy: "Kuten tunnettua, on jo vanhastaan meidän maassamme esim. talonpoikaisväestön keskuudessa ollut tiettyjä seurustelutapoja, joiden noudattamista on pidetty tämän säätyluokan henkilöiden sivistystason merkkinä. Samoin on maamme opillisen sivistyneistön keskuudessa, niin pappis- kuin porvariston piirissä noudatettu tiettyjä seurustelumuotoja. Mutta tälläkin alalla on, kuten luonnollista, kehitys kulkenut eteenpäin ja mm. aikaansaanut sen, että eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien keskuudessa samat seurustelusäännöt ovat alkaneet tulla yhä enemmän käyttöön. Tämä johtuu lähinnä siitä, että luokkarajat ovat yhä suuremmassa määrässä hävinneet ja eri yhteiskuntapiireihin kuuluvat henkilöt ovat joutuneet seurustelemaan toistensa kanssa."

Ei ole sattumaa, että kevään 1998 hiljaisen kotimaisen filmitaivaan kirkkain tähti, ohjaaja Markku Pölösen elokuva Kuningasjätkä on houkutellut kymmeniätuhansia katsojia. Maaseudun nostalgia, tukkijätkien sosiaaliset verkostot, agraarimaailman suku- ja kaveripiiri nostaa esiin tuntoja, jotka selkeästi määrittelevät suomalaisuudesta olennaisen. Sama koskee Kalle Päätalon tuotantoa, jonka kymmenet tuhannet painokset kertovat monien suomalaisten samaistuneen Päätalon kirjojen metsätyöläisen ja maanviljelijöiden arkeen.

Suomalaisuuden todellinen maailma on hiljaisuudessa. Kuten semiootikko ja kielentutkija Pirjo Kukkonen on todennut, hiljaisuus, kuten kielellinen käyttäytyminenkin, selittyy sitä kulttuuritaustaa vasten, jossa kieli toimii. On hyvää ja huonoa hiljaisuutta. On luovuuden vaatimaa hiljaisuutta. On kulttuurisidonnaista hiljaisuutta; esimerkiksi suomalaiset, ruotsalaiset, eestiläiset ja japanilaiset ovat tutkimusten mukaan nk. hiljaisia kulttuureja, kun taas amerikkalaiset ja ranskalaiset edustavat nk. puhuvia kulttuureja.

Hiljaisuus on meillä perinteisesti viisaan ihmisen ominaispiirre. Kuten Kukkonen toteaa, meillä suomalaisilla on asioita, jotka haluamme ainoastaan tuntea, emmekä puhua niistä tai jakaa tunnetta toisten kanssa. Tällaisia asioita ovat luonto, sauna, maisemaelämys, yksinäisyys ja monet muut asiat, joita emme halua "puhua rikki". Suomalainen kohteliaisuus on usein luonteeltaan hiljaista ja passiivista. Siinä vältetään itsensä korostamista ja suoraa osoittelevuutta. Suomalainen kohteliaisuus on, kuten Turun kauppakorkeakoulun kielten laitoksen johtaja Pentti Widen toteaa, toisen rauhaan jättämistä. Tästä syystä vastapuoleen ei katsota suoraan, häntä ei puhutella suoraan ja hänen nimensä mainitsemista vältellään.

Kuten Widen korostaa, suomalainen yksilön hyveitä korostava arvomaailma ja eurooppalainen ihmissuhteita korostava näkökulma saattavat lyödä toisiaan korvalle. Uskon kuitenkin vakaasti, että kulttuurien kohdatessa, kun suomalainen liikkuu maailmalla, korostuu kykymme ja valmiutemme kohdata toisenlaisen kulttuuritaustan omaava ihminen. Uskon, että sellainen suomalainen pärjää maailmalla, joka lähtee ennakkoluulottomasti ja vailla ylemmyydentuntoa. Ennen kaikkea tarvitaan sydämen viisautta ja empatiaa.

Tulevaisuuden selviytyjät ovat persoonallisia ja kyvykkäitä liikkujia, jotka osaavat tunnustaa ihmisen arvon kulttuurista tai kansallisuudesta riippumatta. Näin todettiin jo vuonna 1945 Seuratavoissa ja sanoma on edelleen ajankohtainen: "Meilläkin on yhä enemmän alkanut saada tilaa vanhoissa sivistysmaissa vallalla oleva käsitys, että nuorukaista, joka on saanut tietopuolisen sivistyksen tahi hankkinut tietyn ammattitaidon, ei pidetä yksinomaan sen perusteella hyvin kasvatettuna ja tosi sivistyneenä, ellei hän käyttäytymisellään ja hyvillä tavoilla kykene osoittamaan olevansa valmistautunut myös yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen."