TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI
SUOMEN LÄHETYSSEURAN 140-VUOTISJUHLASSA 17.1.1999
"KRISTINUSKON JA LÄHETYSTYÖN ROOLI KANSALLISEN EHEYDEN
RAKENTAJANA
MITÄ NAMIBIA OPETTAA"
Kansallinen eheys on jokaisen valtion menestyksen edellytys.
Se takaa, että kansalaiset kokevat kuuluvansa samaan maahan
poliittisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustasta
riippumatta. Erityisen tärkeätä kansallisen eheyden vaaliminen
on silloin, kun kansakunta kohtaa suuria muutoksia tai
konflikteja. Eheyttä tarvitaan, kun rakennetaan rauhanomaista
elämää väkivaltaisen yhteenoton jälkeen. Oman maamme
historia on tästä hyvä esimerkki.
Eheyttä on useissa maissa rakennettu takaamalla kansalaisille
tasavertainen ja demokraattinen osallistuminen, turvaamalla
vähemmistöjen asema ja etsimällä oikeudenmukaisia ratkaisuja
ihmisten toimeentuloon. Työ ei ole helppoa. Syvien, kansakuntaa
jakavien ristiriitojen selvittäminen vaatii vuosikymmenten
työn.
Kansallista eheyttä rakennettaessa joudutaan myös pohtimaan
niitä arvoja, joille yhteiskunta perustuu. Vaikka modernit
valtiot tähtäävät siihen, että ne ovat uskonnollisesti
neutraaleja, kansan enemmistön omaksumat uskonnolliset arvot
ovat keskeisiä koko yhteiskunnan elämälle. Usein ihmiset
löytävät uskonnosta vastaukset elämän suuriin kysymyksiin,
kuten syntymään ja kuolemaan, ihmisen arvoon ja yhteiselämän
tarkoitukseen.
Uskonto voi olla myös hajottava tekijä. Uskonnon ja
kristinuskon nimissä on myös revitty ja taisteltu. Maanosamme
historia on tulvillaan uskonsotia ja uskonnon varjolla käytyjä
sotia. Lähihistoriassa Pohjois-Irlannin ja Balkanin ongelmat
ovat liittyneet myös uskonnollisiin ristiriitoihin.
Läntisissä demokratioissa kristinuskon merkitys koko maanosamme
arvojen muovaajana on keskeinen. Eurooppalaisten enemmistö
tunnustaa kristinuskoa ja kristilliset arvot heijastuvat edelleen
elämänmuotoomme monin eri tavoin. YK:n ihmisoikeuksien
julistukseen on sisällytetty perustavana oikeutena
uskonnonvapaus, jonka toteutumista valtioiden edellytetään
vaalivan ja edistävän. Uskonnonvapaus sisältää oikeuden
valita uskontonsa, julistaa ja levittää sitä, vaihtaa uskontoa
sekä harjoittaa sitä yksin ja yhteisöllisesti. Uskonnonvapaus
sisältää näin myös oikeuden lähetystyöhön.
Kristinuskon historia Euroopassa ja myös meillä on samalla
kristillisen lähetystyön historiaa. Lähetystyö toi
kristinuskon niin Eurooppaan kuin myös omaan maahamme.
Suomalaisen lähetystyön historia on tärkeä osa Suomen
historiaa. Suomen Lähetysseuran perustaminen ajoittui viime
vuosisadan kansallisen heräämisen vuosikymmeniin.
Lähetysseuran perustamiskokouksessa vuonna 1859 paikalla oli
kansallisen historiamme merkkihenkilöitä, kuten Elias Lönnrot
ja Sakari Topelius.
Taloudellisesti köyhässä Suomen suuriruhtinaskunnassa
lähetystyö tarjosi kanavan kansainväliselle avautumiselle ja
vastuulle, herätysliikkeiden ja tavallisen kansan tukemana. Se
oli ja on samaan aikaan sekä syvästi kristillistä että myös
erittäin yhteiskunnallista toimintaa.
Kirkkojen merkitys korostuu silloin, kun ne julistavat ja myös
toimivat julistuksensa mukaan. Suomen Lähetysseuran toiminta on
ollut laajassa mielessä ihmisen parasta etsivää, ei vain
pelastuksen sanomaa saarnaavaa, vaan myös ihmisarvoisen elämän
perusteiden rakentamista toimialueillaan. Lähetysseuran voimakas
toiminta Namibian vapautuskehityksen tukijana sekä henkisesti
että aineellisesti ja Lähetysseuran voimakkaat kannanotot
apartheidin vastaisessa kampanjassa täällä Suomessa ovat
muistissamme. Ne olivat aikanaan kannanottoja, jotka jakoivat
mielipiteitä kirkon sisälläkin, mutta ne olivat
kristillisestä etiikasta ja ihmisoikeuksien perusteista
lähteviä kannanottoja, jotka kiitollisuudella muistetaan.
Lähetysseuran työ on Namibiassa ollut aivan sen alkuajoista
lähtien sovittelua. Heimopäälliköt tukeutuivat
lähetystyöntekijöihin siirtomaaisäntien uhkaa vastaan. Martti
Rautanen sovitteli sekä Ovambo-kuninkaiden kesken että näiden
ja saksalaisten siirtomaaisäntien välillä. Hän luovi niin
taitavasti, että pohjoisessa säästyttiin siltä saksalaisten
kukistamispolitiikalta, joka Namibian keski- ja eteläosissa
aiheutti noin 80.000 hereron ja naman kuoleman, heidän
laidunmaidensa joutumisen valkoisten siirtolaisten käsiin ja
eloonjääneiden elinolojen kurjistumisen. Järjestyi aikaa
opetukseen, terveydenhuoltoon ja inhimillisen perusrakenteen
kehittämiseen ihmisarvoista elämää varten.
Oli tärkeää, että ihmiset pääsivät aikaisempaa enemmän
päättämään itse omasta elämästään oman kielen,
koulutuksen ja omien opettajien välityksellä.
Lähetystyöntekijät korostivat heimoidentiteetin ja
äidinkielen merkitystä. Niinpä esim. sukulaiskielet ndonga ja
kwanyama saivat kukin omat raamattunsa ja kirjakielensä. Samalla
kuitenkin rakennettiin yhteyttä heimojen välillä. Jo
lähetystyön alkuvuosikymmeninä loppuivat heimojen väliset
ryöstö- ja sotaretket, osaksi toki yhteisen ulkoisen uhan
edessä.
Namibian kirkkojen piirissä rakennettiin kansallista
yhtenäisyyttä myös aikana, jolloin Etelä-Afrikan harjoittaman
apartheidpolitiikan mukaisesti maa jaettiin nimellisesti
itsenäisiin kotimaihin ja jolloin kaupunkeihin rakennettiin
kullekin väestöryhmälle oma asuinalueensa.
Itsenäisen Namibian keskeisestä hallinto- ja virkakoneistosta
suuri osa on tässäkin salissa istuvien Lähetysseuran pappien,
opettajien ja terveysalan työntekijöiden sekä rakentajien
entisiä oppilaita. Vapaus ja itsenäisyys kylvettiin nuoriin
ihmisiin koulutuksen ja opetuksen kautta. Vapaustaistelun aikana
sekä maan sisällä että pakolaisuudessa moni nuori ihminen
kiitollisuudella muisti heitä, joiden kanssa yhteiselle tielle
aikoinaan lähti.
Sain henkilökohtaisesti kokea Suomen Lähetysseuran työn
hedelmiä toimiessani vuodesta 1977 alkaen ensin YK:n
Namibia-komissaarin tehtävässä ja sittemmin YK:n
pääsihteerin erityisedustajana. Meidän oli helppo kommunikoida
namibialaisten kanssa. Oli vaivatonta aloittaa keskustelu
afrikkalaiseen tyyliin vastaamalla ensialkuun kysymyksiin kuten,
"mitä Marja Väisälälle kuuluu, miten Kirsti ja Mikko
Ihamäki voivat ja missä Lahja Lehtonen tai Ulla Nenonen
mahtavat nyt olla". Itse saatoin kysellä, miten on piispa
Leonard Aualan ja piispatar Aina Aualan vointi, mitä piispa
Kleopas Dumenille kuuluu ja miten Nickey Iyambo voi.
Kirkkojen rooli oli tärkeä poliittisesti, mutta myös
henkisesti kansakuntaa vahvistavana sen murrosvaiheissa. Kirkot
pitivät yllä kansan moraalista selkärankaa. Ne myös monin
tavoin valoivat uskoa ja rohkaisivat namibialaisia kotimaassa ja
kaukana maan rajojen ulkopuolella. Kirkot näkyivät myös
keskeisillä paikoilla: YK:ssa, Luterilaisessa maailmanliitossa,
Kirkkojen maailmanneuvostossa ja yksittäisten hallitusten
vieraina. Tieto kulki myös maan sisällä. Sensuuri ja vaino
eivät pystynyt sulkemaan vaikutuskanavia.
Kun YK:n päätöslauselmaa 435 toimeenpantiin yhdeksän vuotta
sitten maaliskuusta 1989 maan itsenäistymiseen maaliskuussa
vuonna 1990 kirkkojen rooli oli olennainen. Ne tukivat ja
seurasivat UNTAGin joukkojen toimia kaikkialla, ne seurasivat
poliittisten puolueiden toimia, ne olivat vastaanottamassa ja
huoltamassa namibialaisten paluuta kotimaahan pitkän
vapaustaistelun jälkeen. Kirkot majoittivat ja ruokkivat sekä
sovittelivat perheiden yhdistymistä.
Kirkko oli myös minulle YK:n pääsihteerin erityisedustajana
tärkeä yhteistyöelin. Piispa Kleopas Dumenin kanssa
sulkeuduimme Ovambolla saunaan keskustelemaan kirkon ja sen
jäsenten suhtautumisesta itsenäisyysprosessin eri
vaihtoehtoihin, kun muualla emme saaneet rauhassa neuvotella
ilman kolmansia osapuolia. Siinä saunomisen ohessa tärkeät
asiat tulivat sovituiksi. Suomen Lähetysseuralle tiedotettiin
siinä samalla olennaisimmat asiat siitä, missä mentiin.
Namibia on Suomelle maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta
erityisen läheinen maa. Olemme iloisia siitä, että Namibia on
nyt täysivaltainen kansakunta muiden kansakuntien joukossa.
Namibia aloitti juuri kolmivuotiskautensa YK:n
turvallisuusneuvoston jäsenenä. Meillä on Namibiaan
monipuoliset, monitasoiset ja mutkattomat suhteet. Näiden
suhteiden kehittäminen jatkuu ja olemme kiitollisia tämän
yhteistyön perustajille ja 140-vuotiselle lähetystyölle, jota
Suomen Lähetysseura on Namibiassa harjoittanut.
Lähetysseura ei olisi mitään ilman sen työntekijöitä ja
näiden perheenjäseniä. Monet ovat ne suomalaisessa
yhteiskunnassa ja sen kansainvälisessä toiminnassa
työskentelevät matkalaukkulapset, joiden nuoruudesta monta
vuotta kului Namibiassa ja muilla lähetyskentillä. Moni heistä
on mukana kehittämässä tänä päivänä kansainvälisiä
suhteitamme. Lähetysompeluseuroissa kautta maan voidaan iloita
siitä, että 140 vuotta täyttävä Suomen Lähetysseura on
edelleen elävä ja toimintakykyinen ja että sen työ on
kantanut hedelmää ja tuonut rikkautta myös meidän
elämäämme.
Mitä sitten Namibia opettaa lähetystyön ja kristinuskon
roolista kansallisen eheyden rakentajana? Luonnollisesti
namibialaiset itse parhaiten arvioivat tämän. Meidän
suomalaisten on ehkä mahdollista arvioida kehitystä oman
perinteemme ja kokemustemme valossa.
Suomalainen lähetystyö ja kristinuskon tulkinta ovat tulleet
Namibiassa tunnetuiksi siitä, etteivät ne kytkeytyneet
siirtomaavaltaan. Julistus ja sosiaalinen palvelu sekä
kasvatustyö kytkeytyivät saumattomasti toisiinsa. Suomalaisella
lähetysasemalla oli kirkon lisäksi poikien ja tyttöjen koulu
sekä klinikka. Opetuksen piiriin ulotettiin kaikki. Kun
Etelä-Afrikan opetuspolitiikka sulki lahjakkaat
namibialaisnuoret korkeamman opetuksen ulkopuolelle, erityisesti
Oshigambon oppikoulun merkitys on ollut keskeinen kansakunnan
rakentamisessa. Oppikoulussa opetettiin kaikkia aineita ja
luotiin mahdollisuus saada korkeampaa opetusta. Samalla
kasvatettiin kansakunnan johtajia.
Vaikuttaa siltä kuin suomalaiset lähetystyöntekijät
Namibiassa olisivat ottaneet omasta kansanvaltaan tähdänneestä
perinteestämme samat ainekset, joilla suomalaista
itsenäisyyttä rakennettiin, ja soveltaneet niitä omassa
toiminnassaan. Kristinusko antoi perusteet jokaisen ihmisen
tasa-arvoisesta kohtelusta. Se tuomitsi apartheid-politiikan. Se
loi myös oikeudenmukaisuuden ja rauhanomaisen elämän
tavoitteet. Käytännössä kansansivistys ja terveydenhoito
loivat edellytyksiä kansanvaltaiselle yhteisölliselle
elämälle ja demokratialle.
Viime vuosikymmeninä on käyty myös kriittistä keskustelua
lähetystyön ja kirkkojen toiminnasta. Jälkeenpäin on
arvosteltu myös sitä, että tiettyinä aikoina pyrittiin
yhteistyöhön Etelä-Afrikan laittoman hallinnon kanssa. On
kuitenkin tärkeätä muistaa, että toimintaa ei voida arvioida
irrallaan vallinneista olosuhteista, vaan se heijastaa myös
ympäröivää yhteiskuntaa. Olen aina arvostanut sitä, että
lähetystyöntekijät kaikista vaikeuksista kuten kirjapainojen
räjäyttämisistä huolimatta ovat olleet määrätietoisesti
läsnä namibialaisten arjessa. He vaaransivat usein oman
henkensä ja toimintansa suojellessaan paikallista väestöä
laittoman hallinnon mielivallalta. Näin on kestävällä tavalla
vahvistettu kansakunnan eheyttä.
Namibia on nyt itsenäinen valtio, joka monista vaikeuksistaan
huolimatta on rohkaiseva esimerkki eteläisessä Afrikassa.
Keskeistä on maan rauhanomainen kehitys ja pyrkimys sovintoon ja
kansalliseen eheyteen.
Namibia on ollut demokratian esimerkkinä Afrikassa. Maassa on
poliittisen ilmaisun vapaus ja maa on poliittisesti,
yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti suhteellisen vakaalla
tiellä aikana, jolloin yleismaailmallinen lama, epävakaus ja
henkisen arvomaailman horjuminen tuntuvat myös tässä
maanosassa. Jatkuva epävakaus ja sota Angolassa ja Kongon
demokraattisessa tasavallassa tuntuvat myös Namibiassa.
Kansainvälisen yhteisön ja kirkkojen täytyisi siksi tehostaa
toimintaansa rauhan aikaansaamiseksi tällä alueella.
Namibian itsenäistyttyä korostettiin kansallisen eheyden
rakentamisen perustana sovinnon merkitystä. Kirkot voivat
oikeutetusti sanoa, että sovinto ja sovitus on kirkon keskeistä
terminologiaa. Vaikka kirkko korostaa sovintoa eli sovitusta
Jumalan ja ihmisen välillä, niin kirkko myös yhdessä
maallisen valtiovallan kanssa korostaa ihmisten, väestöryhmien,
rotujen ja kansojen välistä sovintoa.
Juuri sovinnossa ja sovituksessa kiteytyy parhaiten se sanoma,
joka kristinuskolla ja lähetystyöllä on annettavanaan
kansakunnille, kun ne etsivät sisäistä eheyttä.