TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI
SUOMEN LÄHETYSSEURAN 140-VUOTISJUHLASSA 17.1.1999

"KRISTINUSKON JA LÄHETYSTYÖN ROOLI KANSALLISEN EHEYDEN RAKENTAJANA —
MITÄ NAMIBIA OPETTAA"

Kansallinen eheys on jokaisen valtion menestyksen edellytys. Se takaa, että kansalaiset kokevat kuuluvansa samaan maahan poliittisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustasta riippumatta. Erityisen tärkeätä kansallisen eheyden vaaliminen on silloin, kun kansakunta kohtaa suuria muutoksia tai konflikteja. Eheyttä tarvitaan, kun rakennetaan rauhanomaista elämää väkivaltaisen yhteenoton jälkeen. Oman maamme historia on tästä hyvä esimerkki.

Eheyttä on useissa maissa rakennettu takaamalla kansalaisille tasavertainen ja demokraattinen osallistuminen, turvaamalla vähemmistöjen asema ja etsimällä oikeudenmukaisia ratkaisuja ihmisten toimeentuloon. Työ ei ole helppoa. Syvien, kansakuntaa jakavien ristiriitojen selvittäminen vaatii vuosikymmenten työn.

Kansallista eheyttä rakennettaessa joudutaan myös pohtimaan niitä arvoja, joille yhteiskunta perustuu. Vaikka modernit valtiot tähtäävät siihen, että ne ovat uskonnollisesti neutraaleja, kansan enemmistön omaksumat uskonnolliset arvot ovat keskeisiä koko yhteiskunnan elämälle. Usein ihmiset löytävät uskonnosta vastaukset elämän suuriin kysymyksiin, kuten syntymään ja kuolemaan, ihmisen arvoon ja yhteiselämän tarkoitukseen.

Uskonto voi olla myös hajottava tekijä. Uskonnon ja kristinuskon nimissä on myös revitty ja taisteltu. Maanosamme historia on tulvillaan uskonsotia ja uskonnon varjolla käytyjä sotia. Lähihistoriassa Pohjois-Irlannin ja Balkanin ongelmat ovat liittyneet myös uskonnollisiin ristiriitoihin.

Läntisissä demokratioissa kristinuskon merkitys koko maanosamme arvojen muovaajana on keskeinen. Eurooppalaisten enemmistö tunnustaa kristinuskoa ja kristilliset arvot heijastuvat edelleen elämänmuotoomme monin eri tavoin. YK:n ihmisoikeuksien julistukseen on sisällytetty perustavana oikeutena uskonnonvapaus, jonka toteutumista valtioiden edellytetään vaalivan ja edistävän. Uskonnonvapaus sisältää oikeuden valita uskontonsa, julistaa ja levittää sitä, vaihtaa uskontoa sekä harjoittaa sitä yksin ja yhteisöllisesti. Uskonnonvapaus sisältää näin myös oikeuden lähetystyöhön.

Kristinuskon historia Euroopassa ja myös meillä on samalla kristillisen lähetystyön historiaa. Lähetystyö toi kristinuskon niin Eurooppaan kuin myös omaan maahamme.

Suomalaisen lähetystyön historia on tärkeä osa Suomen historiaa. Suomen Lähetysseuran perustaminen ajoittui viime vuosisadan kansallisen heräämisen vuosikymmeniin. Lähetysseuran perustamiskokouksessa vuonna 1859 paikalla oli kansallisen historiamme merkkihenkilöitä, kuten Elias Lönnrot ja Sakari Topelius.

Taloudellisesti köyhässä Suomen suuriruhtinaskunnassa lähetystyö tarjosi kanavan kansainväliselle avautumiselle ja vastuulle, herätysliikkeiden ja tavallisen kansan tukemana. Se oli ja on samaan aikaan sekä syvästi kristillistä että myös erittäin yhteiskunnallista toimintaa.


Kirkkojen merkitys korostuu silloin, kun ne julistavat ja myös toimivat julistuksensa mukaan. Suomen Lähetysseuran toiminta on ollut laajassa mielessä ihmisen parasta etsivää, ei vain pelastuksen sanomaa saarnaavaa, vaan myös ihmisarvoisen elämän perusteiden rakentamista toimialueillaan. Lähetysseuran voimakas toiminta Namibian vapautuskehityksen tukijana sekä henkisesti että aineellisesti ja Lähetysseuran voimakkaat kannanotot apartheidin vastaisessa kampanjassa täällä Suomessa ovat muistissamme. Ne olivat aikanaan kannanottoja, jotka jakoivat mielipiteitä kirkon sisälläkin, mutta ne olivat kristillisestä etiikasta ja ihmisoikeuksien perusteista lähteviä kannanottoja, jotka kiitollisuudella muistetaan.

Lähetysseuran työ on Namibiassa ollut aivan sen alkuajoista lähtien sovittelua. Heimopäälliköt tukeutuivat lähetystyöntekijöihin siirtomaaisäntien uhkaa vastaan. Martti Rautanen sovitteli sekä Ovambo-kuninkaiden kesken että näiden ja saksalaisten siirtomaaisäntien välillä. Hän luovi niin taitavasti, että pohjoisessa säästyttiin siltä saksalaisten kukistamispolitiikalta, joka Namibian keski- ja eteläosissa aiheutti noin 80.000 hereron ja naman kuoleman, heidän laidunmaidensa joutumisen valkoisten siirtolaisten käsiin ja eloonjääneiden elinolojen kurjistumisen. Järjestyi aikaa opetukseen, terveydenhuoltoon ja inhimillisen perusrakenteen kehittämiseen ihmisarvoista elämää varten.

Oli tärkeää, että ihmiset pääsivät aikaisempaa enemmän päättämään itse omasta elämästään oman kielen, koulutuksen ja omien opettajien välityksellä. Lähetystyöntekijät korostivat heimoidentiteetin ja äidinkielen merkitystä. Niinpä esim. sukulaiskielet ndonga ja kwanyama saivat kukin omat raamattunsa ja kirjakielensä. Samalla kuitenkin rakennettiin yhteyttä heimojen välillä. Jo lähetystyön alkuvuosikymmeninä loppuivat heimojen väliset ryöstö- ja sotaretket, osaksi toki yhteisen ulkoisen uhan edessä.

Namibian kirkkojen piirissä rakennettiin kansallista yhtenäisyyttä myös aikana, jolloin Etelä-Afrikan harjoittaman apartheidpolitiikan mukaisesti maa jaettiin nimellisesti itsenäisiin kotimaihin ja jolloin kaupunkeihin rakennettiin kullekin väestöryhmälle oma asuinalueensa.

Itsenäisen Namibian keskeisestä hallinto- ja virkakoneistosta suuri osa on tässäkin salissa istuvien Lähetysseuran pappien, opettajien ja terveysalan työntekijöiden sekä rakentajien entisiä oppilaita. Vapaus ja itsenäisyys kylvettiin nuoriin ihmisiin koulutuksen ja opetuksen kautta. Vapaustaistelun aikana sekä maan sisällä että pakolaisuudessa moni nuori ihminen kiitollisuudella muisti heitä, joiden kanssa yhteiselle tielle aikoinaan lähti.

Sain henkilökohtaisesti kokea Suomen Lähetysseuran työn hedelmiä toimiessani vuodesta 1977 alkaen ensin YK:n Namibia-komissaarin tehtävässä ja sittemmin YK:n pääsihteerin erityisedustajana. Meidän oli helppo kommunikoida namibialaisten kanssa. Oli vaivatonta aloittaa keskustelu afrikkalaiseen tyyliin vastaamalla ensialkuun kysymyksiin kuten, "mitä Marja Väisälälle kuuluu, miten Kirsti ja Mikko Ihamäki voivat ja missä Lahja Lehtonen tai Ulla Nenonen mahtavat nyt olla". Itse saatoin kysellä, miten on piispa Leonard Aualan ja piispatar Aina Aualan vointi, mitä piispa Kleopas Dumenille kuuluu ja miten Nickey Iyambo voi.

Kirkkojen rooli oli tärkeä poliittisesti, mutta myös henkisesti kansakuntaa vahvistavana sen murrosvaiheissa. Kirkot pitivät yllä kansan moraalista selkärankaa. Ne myös monin tavoin valoivat uskoa ja rohkaisivat namibialaisia kotimaassa ja kaukana maan rajojen ulkopuolella. Kirkot näkyivät myös keskeisillä paikoilla: YK:ssa, Luterilaisessa maailmanliitossa, Kirkkojen maailmanneuvostossa ja yksittäisten hallitusten vieraina. Tieto kulki myös maan sisällä. Sensuuri ja vaino eivät pystynyt sulkemaan vaikutuskanavia.

Kun YK:n päätöslauselmaa 435 toimeenpantiin yhdeksän vuotta sitten maaliskuusta 1989 maan itsenäistymiseen maaliskuussa vuonna 1990 kirkkojen rooli oli olennainen. Ne tukivat ja seurasivat UNTAGin joukkojen toimia kaikkialla, ne seurasivat poliittisten puolueiden toimia, ne olivat vastaanottamassa ja huoltamassa namibialaisten paluuta kotimaahan pitkän vapaustaistelun jälkeen. Kirkot majoittivat ja ruokkivat sekä sovittelivat perheiden yhdistymistä.

Kirkko oli myös minulle YK:n pääsihteerin erityisedustajana tärkeä yhteistyöelin. Piispa Kleopas Dumenin kanssa sulkeuduimme Ovambolla saunaan keskustelemaan kirkon ja sen jäsenten suhtautumisesta itsenäisyysprosessin eri vaihtoehtoihin, kun muualla emme saaneet rauhassa neuvotella ilman kolmansia osapuolia. Siinä saunomisen ohessa tärkeät asiat tulivat sovituiksi. Suomen Lähetysseuralle tiedotettiin siinä samalla olennaisimmat asiat siitä, missä mentiin.


Namibia on Suomelle maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta erityisen läheinen maa. Olemme iloisia siitä, että Namibia on nyt täysivaltainen kansakunta muiden kansakuntien joukossa. Namibia aloitti juuri kolmivuotiskautensa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä. Meillä on Namibiaan monipuoliset, monitasoiset ja mutkattomat suhteet. Näiden suhteiden kehittäminen jatkuu ja olemme kiitollisia tämän yhteistyön perustajille ja 140-vuotiselle lähetystyölle, jota Suomen Lähetysseura on Namibiassa harjoittanut.

Lähetysseura ei olisi mitään ilman sen työntekijöitä ja näiden perheenjäseniä. Monet ovat ne suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen kansainvälisessä toiminnassa työskentelevät matkalaukkulapset, joiden nuoruudesta monta vuotta kului Namibiassa ja muilla lähetyskentillä. Moni heistä on mukana kehittämässä tänä päivänä kansainvälisiä suhteitamme. Lähetysompeluseuroissa kautta maan voidaan iloita siitä, että 140 vuotta täyttävä Suomen Lähetysseura on edelleen elävä ja toimintakykyinen ja että sen työ on kantanut hedelmää ja tuonut rikkautta myös meidän elämäämme.


Mitä sitten Namibia opettaa lähetystyön ja kristinuskon roolista kansallisen eheyden rakentajana? Luonnollisesti namibialaiset itse parhaiten arvioivat tämän. Meidän suomalaisten on ehkä mahdollista arvioida kehitystä oman perinteemme ja kokemustemme valossa.

Suomalainen lähetystyö ja kristinuskon tulkinta ovat tulleet Namibiassa tunnetuiksi siitä, etteivät ne kytkeytyneet siirtomaavaltaan. Julistus ja sosiaalinen palvelu sekä kasvatustyö kytkeytyivät saumattomasti toisiinsa. Suomalaisella lähetysasemalla oli kirkon lisäksi poikien ja tyttöjen koulu sekä klinikka. Opetuksen piiriin ulotettiin kaikki. Kun Etelä-Afrikan opetuspolitiikka sulki lahjakkaat namibialaisnuoret korkeamman opetuksen ulkopuolelle, erityisesti Oshigambon oppikoulun merkitys on ollut keskeinen kansakunnan rakentamisessa. Oppikoulussa opetettiin kaikkia aineita ja luotiin mahdollisuus saada korkeampaa opetusta. Samalla kasvatettiin kansakunnan johtajia.

Vaikuttaa siltä kuin suomalaiset lähetystyöntekijät Namibiassa olisivat ottaneet omasta kansanvaltaan tähdänneestä perinteestämme samat ainekset, joilla suomalaista itsenäisyyttä rakennettiin, ja soveltaneet niitä omassa toiminnassaan. Kristinusko antoi perusteet jokaisen ihmisen tasa-arvoisesta kohtelusta. Se tuomitsi apartheid-politiikan. Se loi myös oikeudenmukaisuuden ja rauhanomaisen elämän tavoitteet. Käytännössä kansansivistys ja terveydenhoito loivat edellytyksiä kansanvaltaiselle yhteisölliselle elämälle ja demokratialle.

Viime vuosikymmeninä on käyty myös kriittistä keskustelua lähetystyön ja kirkkojen toiminnasta. Jälkeenpäin on arvosteltu myös sitä, että tiettyinä aikoina pyrittiin yhteistyöhön Etelä-Afrikan laittoman hallinnon kanssa. On kuitenkin tärkeätä muistaa, että toimintaa ei voida arvioida irrallaan vallinneista olosuhteista, vaan se heijastaa myös ympäröivää yhteiskuntaa. Olen aina arvostanut sitä, että lähetystyöntekijät kaikista vaikeuksista kuten kirjapainojen räjäyttämisistä huolimatta ovat olleet määrätietoisesti läsnä namibialaisten arjessa. He vaaransivat usein oman henkensä ja toimintansa suojellessaan paikallista väestöä laittoman hallinnon mielivallalta. Näin on kestävällä tavalla vahvistettu kansakunnan eheyttä.


Namibia on nyt itsenäinen valtio, joka monista vaikeuksistaan huolimatta on rohkaiseva esimerkki eteläisessä Afrikassa. Keskeistä on maan rauhanomainen kehitys ja pyrkimys sovintoon ja kansalliseen eheyteen.

Namibia on ollut demokratian esimerkkinä Afrikassa. Maassa on poliittisen ilmaisun vapaus ja maa on poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti suhteellisen vakaalla tiellä aikana, jolloin yleismaailmallinen lama, epävakaus ja henkisen arvomaailman horjuminen tuntuvat myös tässä maanosassa. Jatkuva epävakaus ja sota Angolassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa tuntuvat myös Namibiassa. Kansainvälisen yhteisön ja kirkkojen täytyisi siksi tehostaa toimintaansa rauhan aikaansaamiseksi tällä alueella.

Namibian itsenäistyttyä korostettiin kansallisen eheyden rakentamisen perustana sovinnon merkitystä. Kirkot voivat oikeutetusti sanoa, että sovinto ja sovitus on kirkon keskeistä terminologiaa. Vaikka kirkko korostaa sovintoa eli sovitusta Jumalan ja ihmisen välillä, niin kirkko myös yhdessä maallisen valtiovallan kanssa korostaa ihmisten, väestöryhmien, rotujen ja kansojen välistä sovintoa.

Juuri sovinnossa ja sovituksessa kiteytyy parhaiten se sanoma, joka kristinuskolla ja lähetystyöllä on annettavanaan kansakunnille, kun ne etsivät sisäistä eheyttä.