TASAVALLAN PRESIDENTIN ESITELMÄ COMPLUTENSEN YLIOPISTOLLA MADRIDISSA 2.2.1999

Suomi Euroopan poliittisella näyttämöllä

Ensimmäiseksi haluan esittää kiitokseni Teille, Herra Rehtori ja Complutensen yliopistolle ystävällisestä kutsustanne. Annan suuren arvon sille, että minulla on ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehenä tilaisuus pitää esitelmä tässä arvovaltaisessa yliopistossa.

Suomen historia päättyvällä vuosisadalla on liittynyt kiinteästi Euroopan suuriin muutoksiin. Sata vuotta sitten Suomi oli Venäjän imperiumin suuriruhtinaskunta. Vuonna 1917 Suomi itsenäistyi maailmansodan murroksessa.

Suomesta tuli suurpolitiikan vaihtorahaa 1930-luvun lopulla kun Kolmas valtakunta ja Neuvostoliitto sopivat etupiireistään. Puolustauduimme 1939-1944 ja säilytimme itsenäisyytemme.

Kylmän sodan kaudella vältimme sekaantumista suurvaltojen kiistakysymyksiin ja harjoitimme puolueettomuuspolitiikkaa. Kysymys ei ollut kansainvälisen vastuun pakoilusta, vaan rakentavasta, realismiin perustuvasta osallistumisesta sellaiseen toimintaan, joka saattoi johtaa konkreettisiin tuloksiin. Niinpä Suomi on osallistunut YK:n rauhanturvatoimintaan jo Suezin 1957 kriisistä lähtien ja ollut aktiivinen kansainvälisissä järjestöissä.

Suomen rooli oli keskeinen ns. Helsinki-prosessissa, joka johti kesällä 1975 historialliseen huippukokoukseen ja Helsingin ETYKin päätösasiakirjan allekirjoittamiseen. ETYKillä oli huomattava vaikutus kylmän sodan päättymiseen ja Itä- ja Länsi-Euroopan välisen vastakkainasettelun poistumiseen. Madridin seurantakokouksen merkitys 1980-luvun alussa oli käänteentekevä tässä suhteessa. Nykyisin yhteistyöjärjestönä toimivalla ETYJ:llä on keskeinen asema konfliktien ennalta ehkäisyssä ja turvallisuusdialogissa Euroopassa, niin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä turvallisuuskysymyksissä.

Kylmän sodan päättyminen muutti perin pohjin Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön Neuvostoliiton hajottua. Suomesta tuli myös EU:n jäsen 1995. Viro, Latvia ja Liettua ovat saaneet takaisin itsenäisyytensä ja ne ovat vahvasti tulossa EU:n jäseniksi.

Haluaisin kerrata myös Suomen ja Espanjan suhteiden historiaa.

Ensimmäinen, tosin ohut valtiollinen kontakti Suomen ja Espanjan välillä oli, kun Espanjan hallitus vuonna 1896 lähetti tunnetun intellektuellin ja kirjailijan Angel Ganivetin konsuliksi silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin. Tältä ajalta hän julkaisi Espanjan kirjallisuuden klassikoihin nykyisin kuuluvan kirjan "Cartas Finlandesas ". Tuolloin Suomi kuitenkin kuului Espanjan ulkoasiainhallinnossa luonnollisesti Pietarissa olevan suurlähetystön toimipiiriin.

Varsinaiset diplomaattiset suhteet maidemme välillä solmittiin syyskuussa 1918, jatkona Espanjan Suomen itsenäisyystunnutukselle, jonka Espanja teki ensimmäisten joukossa tammikuussa 1918.

Maailmansotien välisenä aikana Suomen ja Espanjan kanssakäyminen liittyi lähinnä kauppaan. Suhteita voidaan luonnehtia poliittisesti moitteettomiksi, tosin etäisiksi. Suomalaiset seurasivat järkyttyneinä Espanjan sisällissotaa.

Toisen maailmansodan jälkeen suurlähettilästasolle viralliset suhteet nostettiin vuonna 1957. Siitä lähtien suhteemme ovat jatkuvasti laajentuneet. Kauppa on vilkastunut ja suomalainen teollisuus aloitti etabloitumisensa jo 1960-luvulla. Suomalaiset turistit "löysivät" Espanjan niin ikään samalla vuosikymmenellä ja Espanjasta onkin tullut suomalaisten eniten suosima matkailukohde Etelä-Euroopassa.

Korkeimmalle tasolle Suomen ja Espanjan suhteissa siirryttiin vuonna 1975, kun Hänen Majesteettinsa, kuningas Juan Carlos suoritti vielä ollessaan kruununprinssi virallisen vierailunsa Suomeen. Molemmat edeltäjäni presidentti Kekkonen ja presidentti Koivisto ovat vierailleet Espanjassa, kuten toistamiseen kuningas Juan Carlos vuonna 1989. Pääministeri- ja hallitustason kanssakäyminen on jatkuvasti aktivoitunut. Korostan myös vilkastuvaa taloudellista ja sivistyksellistä vuorovaikutusta maidemme välillä.

Suomen tulo EU:n jäseneksi tammikuussa 1995 on luonnollisesti lisännyt aivan olennaisesti maidemme välistä yhteistyötä. Kun tähän lisätään Suomen aktiivinen toiminta ja yhteistyö kansainvälisissä järjestöissä, voidaan nykyisin paremminkin kysyä, vieläkö löytyy alueita, jotka ovat suomalais-espanjalaisen yhteistyön ulkopuolella. Haluan tässä yhteydessä esittää kiitokset monille espanjalaisille kollegoilleni erinomaisesta yhteistyöstä kansainvälisen urani aikana.

Sekä Suomi että Espanja elävät Euroopan rajoilla, toinen pohjoisella, toinen eteläisellä. Kulttuurinen ja poliittinen Eurooppa on molempien maiden perspektiivistä helpompi mieltää moninaisuuksien Euroopaksi. EU:n lähtökohtina olevat eurooppalaiset identiteettimme voivat kohdata mielestäni toisiaan hyvinkin ymmärtävällä tavalla.

Suomen eurooppalaisessa identiteetissä on niin maantieteellisen sijaintimme kuin oman historiammekin tuoma pohjoismainen korostus.

Suomi on sopimusyhteiskunta. Kansalaiset osallistuvat laajasti päätöksentekoon heitä itseään koskevissa asioissa. Kansakuntana olemme yhtenäinen myös arvoyhteisönä. Meillä on rikkautena maan kaksi kieltä, suomi ja ruotsi. Kunnallisella itsehallinnolla on pitkä pohjoismainen perinne. Naisten työssäkäyntiaste kodin ulkopuolisissa töissä on korkeimpia maailmassa ja sukupuolten tosiasiallinen tasa-arvo on tätä kautta vahvistunut. Naisten osuus parlamentissa ja hallituksessa on vahva. Lainsäädäntö perustuu toimivaan monipuoluedemokratiaan. Siirtymä EU-aikaan on edennyt läpi koko yhteiskunnan. Otamme parhaillaan euron ensiaskelia.

Teollinen ja tuotannollinen innovointi on ymmärretty menestyksen avaintekijäksi ja tuotantoelämä yhteiskuntapolitiikan tukemana on ohjattu kannustamaan tutkimus- ja kehitystyötä. Sopimusyhteiskunta on saamassa lisäpiirteen, jonka johdosta on oikeutettua puhua myös tietoyhteiskunnasta. Tietotekninen vallankumous on muuttanut maamme voimakkaan verkostuneeksi ja ulkoisilta yhteyksiltään hyvin avoimeksi. Unioni sisämarkkina-alueena on pienelle Suomelle suuri suhteellinen etu innovaatioiden tuotannolliseksi realisoimiseksi tuottavassa mittakaavassa.

Barcelona-prosessi on tuonut Suomen ulkopolitiikkaan uudenlaisen eteläisen ulottuvuuden. Olemme hyvin sopeutuneet Välimeren asetelmaan. Vakauden edistäminen EU:n eteläisellä sivustalla (flank) on Suomen ja koko EU:n edun mukaista.

Vakautta voidaan edistää laajentamalla taloudellista yhteistyötä ja integraatioita. Välimeri-prosessissa Euro-Välimeri vapaakauppa-alueen perustaminen vuoteen 2010 mennessä on keskeinen ja haastava tavoite. Välimeren vakaussopimusta koskevissa neuvotteluissa on tapahtunut huomattavaa edistystä. Suomi on antanut aktiivisen tukensa EU:n Välimeren alueen jäsenmaiden pyrkimyksille edistää koko unionia hyödyntävää vakautta, taloudellista kehitystä sekä toimivia ja turvallisia rajoja etelässä. Suomi on myös panostanut ja panostaa voimakkaasti Välimeren ympäristöyhteistyöhön, josta on esimerkkinä kesällä 1997 Helsingissä järjestetty ministerikonferenssi.

Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyden myötä EU:n tilanne muuttui perusteellisesti pohjoisessa kun unioni sai yhteisen, lähes1300 kilometriä pitkän rajan Venäjän kanssa. Tulevan laajentumisen myötä Itämerestä muodostuu käytännössä unionin ensimmäinen sisämeri, mutta ennen kaikkea Venäjän merkitys unionille lähinaapurina kasvaa edelleen.

Venäjän merkitys unionille aliarvioidaan helposti. Kauppatilastojen näkökulmasta Venäjä on useimmille jäsenmaille kohtalaisen vaatimaton kumppani. Venäjän näkökulmasta katsottuna tilanne on kuitenkin toinen, noin 40 prosenttia Venäjän ulkomaankaupasta käydään unionin kanssa. Energiasektorilla, ja erityisesti maakaasutuottajana Venäjä on strategisen tärkeä unionin näkökulmasta. Unionin omien kaasuvarojen ehtyessä asteittain ja maakaasun kysynnän kasvaessa Venäjän strateginen merkitys energiasektorilla kasvaa. Vaikkakin Pohjois-Afrikan ja myös Kaspian alueen merkitys öljyn ja kaasun toimittajana on suuri EU:n Välimeren maille, niidenkin edun mukaista on pyrkiä energiaturvallisuutta vahvistavaan hajauttamiseen. Näin meillä on yhteinen intressi varmistaa unionin etuja energiasektorilla sekä etelässä että pohjoisessa.

Eristäytyvän tai eristetyn Venäjän merkitys Euroopalle kasvaisi - negatiivisessa mielessä. Kehitteillä olevan EU:n yhteisen Venäjä-strategian keskeisimpiä tavoitteita tulee olla Venäjän tiiviimpi kytkeminen Euroopan yhdentymisprosessiin.

Unionin yhteistyötarve Venäjän kanssa korostuu unionin ja Venäjän välisillä raja-alueilla. Osoituksena ongelmallisesta tämän päivän tilanteesta on Suomen ja Venäjän välisellä rajalla oleva elintasokuilu. Kuilun syvyydestä kertovat esimerkiksi palkkaerot: suomalainen opettaja tai sairaanhoitaja saa 50 kertaa venäläistä kollegaansa suuremman palkan ruplan arvon romahduksen jälkeen. Vaikkakin Venäjä on ensisijaisesti vastuussa omasta tilanteestaan, unioni voi pyrkiä edesauttamaan myönteisempää kehitystä laajentamalla yhteistyötä.

Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikka pyrkii määrittämään unionin yhteisiä intressejä Itämeren ja Barentsin meren alueella. Venäjä-strategia ja unionin pohjoinen ulottuvuus täydentävät toisiaan. On ollut myönteistä huomata, että Espanja ja muut Välimeren maat ovat tukeneet pohjoisen ulottuvuuden kehittämistä ja näin, samalla tavalla kuin Suomikin, nähneet unionia yhdistäviä etuja riippumatta ilmansuunnasta.

Pohjoinen ulottuvuus, tältä osin poiketen Barcelona-prosessista, joka tukeutuu MEDA-ohjelmaan, ei edellytä uusia instituutioita, budjetteja tai muita instrumentteja. Sen sijaan pohjoinen ulottuvuus edellyttää olemassaolevien resurssien tehokkaampaa käyttöä, toimintojen parempaa koordinointia sekä yhteistyötä kansainvälisten rahoituslaitosten ja yksityisen sektorin kanssa. Koska lähtökohtana on olla rasittamatta unionin budjettia uusilla määrärahavaatimuksilla, on sitä tähdellisempää, että olemassa olevia instrumentteja ja ohjelmia, mm. TACIS-ohjelma, voidaan käyttää tehokkaasti pohjoisen ulottuvuuden prioriteettihankkeiden toteuttamisessa. Tämä edellyttää kaikkien osapuolten yhdessä huolella valmistelemaa toimintasuunnitelmaa. Tässäkin asiassa luotamme Espanjan antamaan tukeen.

Eurosta on tulossa dollarin rinnalle johtava kansainvälinen valuutta. Samalla EU:n kansainvälinen asema selkiytyy. Yhteisen rahan myötä on myös Euroopan unionin vastuu kansainvälisen talouden kriisien ja ongelmien ratkaisemiseksi lisääntynyt. Keskeinen edellytys tämän haasteen vastaanottamiselle on se, että omat asiamme ovat järjestyksessä.

Viime syksyn tapahtumat osoittivat konkreettisesti, kuinka euroalueeseen osallistuminen tarjoaa pienelle maalle suojaa maailmanlaajuisten talouskriisien aiheuttamia häiriöitä vastaan. Onkin tärkeätä, että erityisesti talous- ja rahaliiton alkuvaiheessa omilla talouspoliittisilla toimillamme viestitämme päättäväisyyttämme tässä asiassa

Euroopan unionin asema kansainvälis-poliittisena toimijana on vahvistumassa. Tätä edesauttaa Amsterdamin sopimuksen voimaantulo. Mutta ennen muuta siihen pakottaa maanosamme yleinen kehitys. Unionin yhtenäistä ja vahvistuvaa panosta tarvitaan etenkin kriisien estämis- ja hallintatoimissa.

Euroopassa on edelleen monia kriisialueita. Entisen Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen on nousemassa yhdeksi vuosisatamme suurista tragedioista. Kansainvälinen yhteisö ei kyennyt estämään sisällissotaa Bosniassa. Kansainvälinen vakautusoperaatio - SFOR - on kuitenkin antanut toiveita siitä, että vaikeitakin kriisejä voidaan lopulta hoitaa laajassa yhteistyössä. Suomella on rauhanturvajoukkoja sekä Makedoniassa että Bosniassa.

Entisen Jugoslavian kriisi on saanut taas uuden ja vakavan käänteen Kosovon tapahtumien seurauksena. Ilman päättäväisiä toimia uhkaa uusi Balkanin sisällissota. Sen seuraukset voisivat olla arvaamattomat. Siviiliväestöön kohdistuva terrori järkyttää koko maailmaa. Kosovon alueen enemmistönä oleva albaaniväestö on aktivoitunut sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Daytonin rauhanprosessi ei ulotu luomaan ratkaisua Kosovon kysymykseen. Kansainvälinen yhteisö etsii kiihkeästi rauhanomaisia ratkaisuja pahenevaan kriisiin. Nyt olisi välttämätöntä, että Beogradin ja Kosovon albaaniosapuolen väliset neuvottelut poliittisesta ratkaisusta käynnistetään kontaktiryhmän ehdotuksen pohjalta ja kansainvälisen yhteisön johdolla. Kosovolaisille on taattava oikeus laajaan autonomiaan.

Euroopan unionin on yhdessä muun kansainvälisen yhteisön kanssa kannettava vastuunsa. Päävastuu on alueen valtaa pitävillä voimilla. Meidän on valmistauduttava vuosia kestävään ponnistukseen. Kylmän sodan viimeiset linnakkeet on purettava ja rauha rakennettava myös Balkanille. Jotta Länsi-Balkanin alueelle saataisiin vakiinnutettua demokratia, tarvitaan näiden maiden kansalaisille toivon näköala. Tässä kansainvälisellä yhteisöllä on keskeinen rooli. On sovittava niistä ehdoista, joiden vallitessa alueen maat tietävät varmuudella etenevänsä kansainvälisen yhteisön täysiksi jäseniksi.

EU:ssa Suomella ja Espanjalla on runsaasti yhteisiä etuja valvottavinaan. Turvallisuuden vahvistaminen ja hyvinvoinnin kehittäminen niin Itämeren kuin Välimeren alueella vaikuttavat meidän molempien maidemme asemaan. Maantieteellisestä välimatkastamme huolimatta olemme siirtymässä tulevalle vuosituhannelle entistä läheisempinä kumppaneina.