TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI
MAAKUNTIEN MENESTYSSEMINAARISSA ESPOOSSA 19.4.1999
MAAKUNTIEN MENESTYS ON KOKO MAAN ETU
Euroopan nopeassa muutoksessa alueiden merkitys korostuu.
Suomen historialliset maa-kunnat sopeutuvat tähän. Niiden
merkitys kansakunnan elinvoimaisuuden yhtenä perustana jatkossa
jopa korostuu. Maakuntien yhteistyö- ja uudistumiskyvystä
riippuu paljon.
Sodanjälkeinen aika oli rajun rakennemuutoksen aikaa.
Asutustoiminta, jälleenrakennus ja sotakorvaukset löivät
vuosikymmeniksi leimansa suomalaiseen elinkeinorakenteeseen. Kyse
ei ollut kuitenkaan suunnittelemattomasta ajautumisesta. Valtion
rohkea panostus teollisuus-politiikkaan omien yritystensä
välityksellä ja avara korkeakoulupolitiikka loivat suurelle
osalle Suomea vahvat kehittymisen edellytykset.
Presidentti Urho Kekkonen kirjoitti pääministerikaudellaan
vuonna 1952 ilmestyneen polee-misen teoksen Onko maallamme
malttia vaurastua?. Kekkonen kantoi tuolloin syvää huolta
maamme tasapainottomasta kehittymisestä, jonka jalkoihin etenkin
pohjoinen Suomi mutta myös monet muut laajat maakuntien alueet
uhkasivat painua. Maanomistuksen sijasta pää-omasta oli tullut
tärkein vaurauden lähde. Tuottavien työpaikkojen ja
hyvinvoinnin kasvu uhkasi kasaantua vain Etelä-Suomeen,
lähinnä kasvaville teollisuusseuduille.
Kekkonen hahmotti teoksessaan pohjoisen Suomen luonnonvarojen ja
osaamisen valjas-tamista tarvittaessa valtion teollisuutta
perustamalla ja entistä vahvistamalla. Tällä tavoin valtio
samalla antoi yksityisille pääomamarkkinoille tärkeän
sanoman.
Juuri tämän linjan ansiota on se, että Suomeen syntyi
merkittävä valtiojohtoinen teollisuus ja entinen laajeni
mittavilla pääomapanostuksilla. Mikäli valtio ei olisi
määrätietoisesti inves-toinut teollisuuteensa, joka puolestaan
panosti myös pohjoisiin ja itäisiin maakuntiin, Suomen kuva
olisi tänään tuntuvasti vallitsevasta poikkeava. Tuolloin siis
panostettiin oikealla tavalla ajankohtaisiin innovaatioihin.
Toinen keskeinen tekijä Suomen sisäisen kehityksen tasapainon
turvaamisessa oli hajautettu korkeakoulupolitiikka. Sen merkitys
on alkanut näkyä selvemmin vasta tällä vuosi-kymmenellä, kun
osaaminen on alkanut tulla pääomaa tärkeämmäksi
menestystekijäksi. Suunta kuitenkin viitoitettiin 1950-, 60- ja
vielä 70-luvuilla, kun eduskunta päätti laajentaa
korkeakouluverkostoa. Niin saatiin nykyiset yliopistot
Tampereelle, Ouluun, Jyväskylään, Rovaniemelle, Vaasaan,
Kuopioon, Joensuuhun ja Lappeenrantaan, kun aiemmin
yliopisto-kaupungin status oli ainoastaan Helsingillä ja
Turulla.
Yliopistojen avulla lahjakkuusreservejä päästiin
hyödyntämään omalla alueella. Samaan aikaan syntyi eri
puolille maata runsaasti uusia työpaikkoja koulutetuille
ihmisille, kun yhteiskunnan perusrakennetta vahvistettiin.
Kasvava hallinto työllisti virkamiehiä, koulu-laitoksen
uudistaminen loi työpaikkoja opettajille ja voimakkaasti
kehittyvä terveydenhuolto tarvitsi runsaasti ammattiväkeä.
Vaikka sodanjälkeisinä vuosikymmeninä muuttovirta maalta
kaupunkeihin oli vuolas, maakuntiin syntyi työtilaisuuksia oman
alueen koulutetulle nuorisolle.
Tämän kaiken tuloksena mm. Oulu on noussut Suomen yhdeksi
johtavaksi teknologian ja innovatiivisuuden kaupungiksi, koko
pohjoisen Suomen suurkeskukseksi, joka patoaa pahimmat väestön
muuttovirrat satojen kilometrien alueella ja luo vakautta
ympäristöönsä. Tämä koskee kasvavassa määrin myös
Jyväskylää ja Tamperetta.
Jokaisella yliopistolla on myönteinen vaikutus lähialueeseensa.
Tämä tiedetään yliopisto-maakunnissa. Niinpä Itä-Suomen
ongelmat ja tulevat mahdollisuudet olisivat ilman yli-opistoja
todella tummanpuhuvat.
Lähes viisikymmentä vuotta sitten vastuunalaiset päättäjät
löysivät tien koko maan kehityksen turvaamiseen. Jokainen
hallitus ja eduskunta ovat reittiä osaltaan tarkistaneet.
Saavutukset ovat kiitettävät.
Miten on nyt? Uudenmaan väkiluku kasvoi noin 17 000 henkeä
vuonna 1998. Merkittävästi kasvoivat myös Varsinais-Suomi,
Pirkanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa. Keski-Suomikin ylsi hieman
kasvuun, mutta Satakunta, Etelä-Savo, Pohjois-Savo ja
Pohjois-Karjala menettivät asukkaitaan. Lapin menetys oli
suhteellisesti suurin. Muuttovirta on vuolas. Viime vuonna
neljännesmiljoona kansalaista muutti paikkakunnalta toiselle.
Tällä vauhdilla aktiivi-ikäiset suomalaiset pakkautuvat
pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvukeskuksiin. Näin raju
muutos tuottaa vaikeuksia väestöä luovuttavilla ja sitä
vastaanottavilla seuduilla. Samaan aikaan maakunnat ja pitäjät
kadottavat parasta elinvoimaansa. Niille alueille rakennettu
infrastruktuuri jää vajaakäyttöön, mikä on kansantalouden
kannalta suurta tuhlausta.
Maan sisäinen muuttoliike kuuluu kehitykseen. Hallitsematon
muuttoliike olisi kuitenkin jatkuvien tappioiden tie. Siksi
muuttoliikkeen hillintä on lähivuosien keskeinen haaste.
Jotta löydettäisiin oikeat keinot muuttoliikkeen hillintään,
pitää miettiä, mistä väestön liikkuvuus johtuu. Syyt
löytyvät talouden perusrakenteesta. 1950- ja 60-luvuilla
pääomat suuntasivat talouden kehitystä. Nyt johtoasema on
siirtynyt osaamiselle. Missä on osaamista, sinne keskittyy myös
työ ja toimeentulo.
Tällä hetkellä osaaminen keskittyy Suomessa muutamiin
pisteisiin. Jos osaamispääomaa mitataan tutkimus- ja
kehityspääomalla, puolet siitä on kasautunut
pääkaupunkiseudulle. Tampereen, Turun ja Oulun seuduilla on
kullakin noin kymmeneksen osuus. Koko muussa maassa on vain
viidennes Suomen osaamispääomasta. Paineet keskittymiseen ovat
siis todella voimakkaat.
Kaksikymmentäkolme kansallista vaikuttajaa vetosi tammikuun
alussa tasapainoisen alue-kehityksen puolesta. Heidän
mielestään suunnan muuttamiseksi tarvitaan vahva kansallinen
ponnistus sekä uusia, radikaaleja keinoja. Me tarvitsemme
yhteisen ja kestävän strategian Suomen tasapainoisen kehityksen
hyväksi, vaikuttajat sanovat.
Näiden vaikuttajien vetoomus vakuuttaa. Me tarvitsemme
myönteisen tulevaisuuden näkö-alan. Sitä tarvitsee koko Suomi
ja sitä tarvitsevat alueet. Vetoomukset ja seminaarit, kuten
valtioneuvoston tulevaisuusselontekoihin perustuneet
maakunnalliset tulevaisuusfoorumit viime syksynä, pitävät
tärkeää aihetta julkisessa keskustelussa.
Suomea voidaan kehittää henkisesti, taloudellisesti ja
alueellisesti tasapainoiseksi maaksi, mikäli siihen on
riittävä tahto. Voimme hyödyntää asutuskeskusten vireät
palvelut ja estää niiden ikävimmät piirteet. Suomen sisäisen
tasapainon vaalimiseen tarvitaan aito tahto ja jäntevä
näkemys, erilaiset rajat ylittävä yhteisymmärrys.
Kehittämisen yksi hidaste on se, että markkinataloudessa
millään taholla ei ole kehittämis-vastuun koordinointia. Eri
toimijat eivät löydä helposti yhteistä näkemystä siitä,
miten kon-kreettinen maakuntien myönteinen kehittäminen
toteutetaan.
Toisaalta ilman vireitä ja kehittyviä markkinoita ei
yritystoiminta kehity eikä osaaminen muutu työllisyydeksi.
Markkinat muodostavat tämän päivän tärkeimmän
työllisyysturvan.
Maakunnissa vieraillessani olen voinut nähdä hyvin erilaisia
maakuntia. On erilaista osaamista, on erilaisia ihmisiä, on
erilaisia ongelmia. Kunkin maakunnan täytyisi löytää oma
luonteva kehittämislinjansa, jonka pohjalta ponnistettaisiin.
Synkkä tilanne ei muutu valoisaksi vanhoilla eväillä.
Menneiden vuosikymmenten alue-politiikalla oli ansionsa, joihin
olen viitannut. Monia yrityksiä kasvoi sen tuella ja ne
vaikuttavat edelleen työtä tarjoten ympäristössään.
Nyt kysymys ei ole vain rahasta. On levitettävä osaamista
ympäri maata. Pääoma kyllä seuraa perässä.
Mitä siis on tehtävä?
Juuri työnsä päättäneen Lipposen ensimmäisen hallituksen
neuvottelema ratkaisu Euroopan unionin
rakennerahastouudistuksesta tarjoaa hyvän pohjan harjoittaa
tasapainoiseen alue-kehitykseen tähtäävää politiikkaa. Olen
ilolla pannut merkille, että myös uusi hallitus sitoutuu
ohjelmassaan uudenaikaiseen aluepolitiikkaan.
On siis panostettava entistä enemmän osaamisen vahvistamiseen
ja tutkimukseen sekä perus-palveluiden tason ja saatavuuden
turvaamiseen siten, että vaikutukset leviävät mahdolli-simman
tehokkaasti kaikille alueille.
Meillä on yhä maakuntakeskuksia ilman omaa yliopistoa.
Erityisesti niille ammattikorkea-koulutuksen laajentaminen ja
toiminta yhdessä yliopistojen ja osaamiskeskusten kanssa voi
olla todella merkityksellistä, yliopistojen jättämiä
puutteita poistavaa. Myös yhteydet yritys-elämään ovat
vahvistumassa. Yritykset sitoutuvat yliopistojen ja
ammattikorkeakoulujen kehittämiseen, kun niillä on varmuus
koulutuksen hyödyllisyydestä käytännön elämässä.
Myös tekniikan suomia mahdollisuuksia on ennakkoluulottomasti
käytettävä hyödyksi. Verkkoyliopiston avulla
opiskelumahdollisuus voidaan tarjota myös syrjäseuduille ja
aikuisille ilman paikkakunnan muuttoa.
Samalla tavoin on uudistettava myös peruskoulutusta. Korkeimpaan
tutkimukseen ja koulutukseen panostaminen on nostanut Suomen
monella alalla huippuosaamisen maaksi, mutta se ei riitä.
Verkkokoulun avulla voitaisiin turvata laadukas peruskoulutus
koko maassa ja siten pelastaa monia maaseudun pieniä kouluja.
On irtauduttava mustavalkoisesta vastakkainasettelusta. Meidän
on samaan aikaan kehitettävä huippuosaamista ja
peruskoulutusta, kasvukeskuksia ja syrjäseutuja. Keskuksia ja
syrjäseutuja ei pidä asettaa vastakkain, vaan ne pitää saada
toimimaan yhdessä. Haja-asutusalueilla on esimerkiksi matkailun
alalla monia vahvuuksia. Niiden hyödyntämisessä tarvitaan
myös kehittyviä maakuntakeskuksia. Keskusten ja periferian
yhteyttä voimistamalla voimme vaikuttaa monen seudun elinvoiman
säilymiseen.
On turha kuvitella, että voisimme kehittää yhden
menestysreseptin, joka tepsisi jokaisen maakunnan ongelmiin.
Erilaisuus on rikkautta, ja on rohkaistava myös erilaisiin
valintoihin.
Avatessani uudet valtiopäivät kiinnitin kansanedustajien
huomiota siihen, että ajattelemme ehkä liian kapeasti
huippuosaamista. Perinteisistäkin osaamisalueista kuten käden
taidoista, kulttuurista, palveluista ja maatalouden
erikoistuotteista voidaan tehdä huippuosaamista. Niihin voidaan
soveltaa samoja laatuvaatimuksia, samantyyppistä erikoistumista
ja tuote-kehittelyä, merkinrakentamista ja markkinointia kuin
nykyiseen huippuosaamiseen.
Tätä varten on maakuntiin luotava osaamispisteitä, jotka
osaavat hyödyntää oman alueen erityispiirteet ja kasvattaa
huippuosaamista nykyisten keskusten ulkopuolelle. Se voisi olla
ammattikorkeakoulujen uusi tehtävä suomalaisessa
yhteiskunnassa.
Osaamiseroja on tasoitettava myös lähiöissä ja maaseudun
vanhenevan väestön keskuudessa. On innostettava uuden
tietotekniikan käyttöön arkipäivän asioiden hoidossa. Olen
iloinen siitä, että tämäntyyppiset kokeilut ovat jo tuoneet
myönteisiä kokemuksia.
Tekniikan kehittyminen on tehnyt mahdolliseksi yritysten
toiminnan hajasijoittamisen aivan uudella tavalla. Eräät
yritykset ovat jo havainneet tämän ja siirtäneet osan
toiminnoistaan pois elinkustannuksiltaan kalliilta
pääkaupunkiseudulta. Tätä alkuun lähtenyttä kehitystä
täytyisi julkisen vallan rohkaista.
Hajasijoituksesta ei synny pelkästään taloudellista hyötyä.
Ehkä yhtä tärkeät vaikutukset sillä on henkisellä puolella.
Yritysten johdolle ja muille päätöksentekijöille on
tärkeää, että päivittäisessä toiminnassa syntyy aito
yhteys myös pääkaupunkiseudun ulkopuoliseen elämään.
Samalla ajattelulla voitaisiin lievittää myös
tiedotusvälineiden usein tiedostamatonta
pää-kaupunkikeskeisyyttä. Ei kai olisi mitään teknisiä
esteitä sille, että esimerkiksi television uutisia
toimitettaisiin tai juonnettaisiin muuallakin kuin Helsingin
Pasilassa. Tällä tavoin vältyttäisiin siltä
harhakäsitykseltä, että vain Helsingissä voidaan ajatella
valtakunnallisesti tai että vain pääkaupunkiseutu voi edustaa
kansainvälistä näkökulmaa.
Työ maakuntien menestyksen hyväksi ei ole saattohoitoa. Se on
koko maan elinvoiman hyväksikäyttöä. Maakunnissa on
käyttämättömiä mahdollisuuksia, jotka toteutuessaan
parantavat kaikkien suomalaisten hyvinvointia.
Maakuntien menestys on Suomen tasavallan ehdoton etu. Me
tarvitsemme eurooppalaisittain arvioituna kiinnostavan ja
menestyvän pääkaupungin, jossa myös maakuntien väki käy
asioimassa ja palveluja hyödyntämässä, mutta elinvoimaiset
maakunnat täydentävät Suomen toimivaksi kokonaisuudeksi.
Olen vakuuttunut maakuntien menestyksestä Hämeen
maakuntalaulua lainatakseni "jos toimeen
tartutaan".