TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI
EUROOPPA-PÄIVÄN TILAISUUDESSA
TURUSSA 8.5.1999
Viime viikkoina Eurooppa on kokenut raakuutta, jonka uskottiin
kuuluvan historiaan. Ihmisiä ajetaan pois kodeistaan
pakolaisiksi. Kansalliskiihko on tuottanut valtavaa kärsimystä
syyttömille siviileille.
Tapaamiset Kosovosta paenneiden albaanien kanssa antavat tälle
kärsimykselle kasvot. He ovat kokeneet saman kuin me Karjalan
evakot lähes kuusikymmentä vuotta sitten: oman kodin
menettämisen. Heille pääsy turvalliseen paikkaan on
tervetullut helpotus, mutta se ei poista vääryyden ja julmuuden
eikä väkivaltaisen kodeista ajamisen aiheuttamaa tuskaa.
Kosovon tapahtumat asettavat meille vakavan kysymyksen: miten
voimme rakentaa yhteistä eurooppalaista kotia, jos tavallisilla
eurooppalaisilla ei ole oikeutta omaan kotiin?
Nyt vietettävä Eurooppa-päivä on saanut ajoituksensa Ranskan
entisen ulkoministerin Robert Schumanin 9. toukokuuta 1950
pitämästä puheesta. Siinä hän ehdotti, että
ranskalais-saksalainen hiilen ja teräksen tuotanto asetetaan
yhteisen korkean viranomaisen alaisuuteen. Tällä tavoin
aikaansaatu strategisten tuotannonalojen yhdistäminen pyrki
tasoittamaan tietä Saksan ja Ranskan rauhanomaisille suhteille.
Euroopan yhdentymisen tärkein päämäärä on edelleen rauhan
rakentaminen ja vahvistaminen. Eikä se rajoitu enää vain
Saksan ja Ranskan suhteisiin. Euroopassa ei ole rauhaa, ellei sen
kaikilla alueilla kunnioiteta ihmisoikeuksia.
Tänään, neljäkymmentäyhdeksän vuotta
Schumanin julistuksen jälkeen, Euroopan unionin merkitys on
kiistaton koko maanosan hyvinvoinnin ja vakauden kannalta.
Eurooppa on yhdentymässä ja unioni tämän kehityksen veturina
laajentunut.
Yhdentymisen saavutukset eivät ole vielä jakautuneet tasaisesti
koko Eurooppaan. Läntisessä Euroopassa olemme päässeet
nauttimaan yhteistyön hedelmistä. Keski- ja Itä-Euroopassa
rakennetaan demokratioita kylmän sodan rajoitusten poistuttua.
Venäjällä ja monessa muussa entisen Neuvostoliiton osassa
ollaan vasta yhteiskunnan uudistustyön alussa. Balkanilla
näemme vihanpitoa, väkivaltaa ja suuria pakolaisvirtoja.
Olemme ottaneet yhdentymisessä lukuisia askelia, mutta uuden
vuosituhannen haasteita katsoessa tuntuu siltä, että ne ovat
olleet vasta ensimmäisiä.
Unionin uusi perussopimus, Amsterdamin sopimus, tuli voimaan
toukokuun alussa. Meille suomalaisille Amsterdamin sopimus on
tärkeä paitsi sisältönsä myös periaatteellisen
merkityksensä vuoksi. Siitä on löydettävissä myös meidän
kynämme jälki.
Unionilla on tänä päivänä edessään mittavia sekä
sisäisiä että ulkoisia haasteita. Komission ero ja siihen
johtaneet tapahtumat osoittavat kuinka tärkeää on se, että
unioni pystyy kehittämään hallintoaan ja instituutioitaan.
Unionin seuraava laajentuminen lisää paineita toteuttaa
uudistuksia. Kosovon kriisi on osoittanut, miten tärkeätä
olisi löytää mahdollisimman tehokkaat instituutiot ja
menetelmät, joilla kriisejä voidaan ehkäistä ja ratkaista.
Ensimmäisellä puheenjohtajuuskaudellaan Suomella on edessään
mittava työsarka. Balkan ja Venäjä ovat keskeisiä aiheita.
Kauppapolitiikan alalla neuvottelut uudesta maailmankaupan
vapauttamiskierroksesta alkavat Maailman talousjärjestössä
(WTO:ssa). Lisäksi useiden alueiden kanssa valmistellaan
vapaakauppasopimuksia. Amsterdamin sopimuksen toimeenpano ja EU:n
rakenteiden uudistaminen vaativat määrätietoista otetta.
Kaikissa jäsenmaissa järjestettävissä vaaleissa kesäkuun
alussa EU:n parlamenttiin valitaan uudet edustajat. Vaikka nämä
edustavat vain äänestäjiään on meillä lupa odottaa, että
he omalla toiminnallaan korostavat ja samalla vahvistavat Suomen
asemaa EU:ssa.
Europan unioni on kasvamassa merkittäväksi
taloudelliseksi ja poliittiseksi tekijäksi kaikkialla
maailmassa. Erityisesti yhteisen valuutta-alueen synty tulee
lisäämään unioniin kohdistuvia odotuksia.
Euro luo konkreettisia vaatimuksia myös unionin ulkoiselle
toiminnalle. Euroalueen on esiinnyttävä yhdellä äänellä kun
kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan valuutta-alueen
kannalta merkittävistä kysymyksistä. Olisi luonnollista, että
euroalueen puhevaltaa käyttäisivät sen puheenjohtaja, Euroopan
keskuspankki ja komissio.
Euroopan ja Yhdysvaltojen välille on kehittynyt kylmän sodan
jälkeisessä maailmassa tiivis kumppanuus ja yhteistyösuhde.
Kyse ei ole pelkästä dialogisuhteesta. Pikemminkin voisi puhua
eräänlaisesta poliittisesta yhteisöstä, joka näiden kahden
mantereen välille on muotoutumassa.
Puhuessani NATO:n 50-vuotisjuhlien yhteydessä järjestetyssä
euroatlanttisen kumppanuus-neuvoston huippukokouksessa huhtikuun
lopussa korostin, että NATO:n rooli on muuttumassa. Se keskittyy
enenevässä määrin kriisinhallintaan ja poliittiseen
neuvonpitoon.
Monet voivat kysyä, mitä virkaa Euroopan unionilla on, jos se
ja sen jäsenmaat eivät kykene tehokkaasti puuttumaan Kosovon
kaltaisiin, lähialueillaan syntyviin kriiseihin. Euroopan
yhteisöt luotiin alun perin siksi, että ne yhdentymisen keinoin
tekisivät uusista sodista sekä tarpeettomia että mahdottomia.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö unionilla nyt, uusissa
oloissa, pitäisi olla valmius tarvittaessa sotilaallisinkin
keinoin puuttua Euroopassa puhkeaviin kriiseihin. Suomi on
yhdessä Ruotsin kanssa korostanut juuri unionin
kriisinhallintakyvyn merkitystä ja tehnyt aihetta koskevia
ehdotuksia. Ehdotustemme ydinsisältö on luettavissa Amsterdamin
sopimuksesta. Sopimus antaa unionille valmiuden sotilaalliseen
kriisinhallintaan, joka lisää merkittävällä tavalla unionin
uskottavuutta.
Jatkossa meidän on nyt huolehdittava siitä, että unioni ottaa
sen roolin ja täyttää ne kriisin-hallintatehtävät, jotka se
on tällä sopimuksella itselleen määritellyt. Sopimus antaa
paremmat mahdollisuudet humanitaariseen ja pelastusapuun,
rauhanturvaamiseen sekä viime kädessä rauhan palauttamiseen.
Tältä pohjalta tarkastelemme Ranskan ja Britannian aloitetta
unionin puolustuspoliittisen ulottuvuuden kehittämisestä.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on säilytetty
hallitusten välisenä yhteistyönä. Kauppapolitiikka on
siirretty yhteisön toimivaltaan. Tärkeintä on luoda
olemassaoleville järjestelyille tehokuutta. Vasta tämän ehdon
täytyttyä on aika edetä uusiin tavoitteisiin.
Erityisen hyvän esimerkin ulkoisen toiminnan johdonmukaisuuden
merkityksestä voi löytää sieltä, missä unioni toimii
ensisijaisesti avunantajana. Jos unionin kauppapolitiikka
Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioihin päin eroaa kovin
siitä, millaista kehitysyhteistyö- tai ulkopolitiikkaa niiden
kanssa harjoitetaan, EU syö omaa uskottavuuttaan. Samoin käy,
jos unionin ja yksittäisten jäsenmaiden toimet eivät ole
yhdensuuntaisia.
Amsterdamin sopimuksen myötä unionin yhteistä ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaa kehitetään perustamalla ulkopolitiikan
korkean edustajan tehtävä sekä suunnittelu- ja
varhaisvaroitus-yksikkö. Suomi asettaa kesäkuussa Kölnissä
valittavalle korkealle edustajalle suuret vaatimukset. Hänen
toimintaansa kohdistuu huomattavia odotuksia.
Amsterdamin neuvotteluissa jäsenvaltiot eivät päässeet
yhteisymmärrykseen komission toiminnan kehittämisestä,
määräenemmistöpäätösten lisäämisestä ja
ääntenpainotusten muuttamisesta. Näistä aiheista keskustelu
jatkuu.
Komission ero on tuonut entistä selvemmin esiin komission
hallinnollisten muutosten tarpeen. Kokemukseni YK:ssa osoittivat,
että hallinnolliset muutokset ovat aina vaikeita. Vahvan ja
itsenäisen komission hallinnollisten muutosten ohjenuoraksi on
otettava yksinkertaiset säännöt, hallinnon rakenteiden
läpinäkyvyys, selvä vastuunjako, parempi koordinaatio ja
toiminnan tehokkuus.
Nykytilanteessa komission toimintaa tulisi tehostaa varsinkin
ulkosuhteiden ja resurssi- hallinnon osalta. Komission salkut ja
pääosastot tulisi järjestää uudella tavalla. Ehdottaisinkin
järjestelmää, jossa komission puheenjohtajan tukena toimisi
kaksi laajemmista kokonaisuuk-sista eli ulkosuhteista ja
resurssihallinnosta vastaava varapuheenjohtajaa, jotka
yhdessä asianomaisten sektoreiden vastaavien komission jäsenten
kanssa muodostaisivat selkeän tiimin. Ulkosuhteiden osalta
tällaiset muutokset edesauttaisivat muun muassa yhteistyötä
uuden neuvoston korkean edustajan ja komission välillä, samoin
kuin komission ja jäsenvaltioiden välillä.
Seuraavassa hallitustenvälisessä konferenssissa käsitellään
myös määräenemmistöpäätösten lisäämistä.
Määräenemmistöpäätöksillä pitäisi edesauttaa
oikeudenmukaisen kompromissin löytämistä.
Enemmistöpäätöksenteon täytyisi olla yhteistyöhakuisen
politiikan yksi tae.
Viimeinen Amsterdamissa auki jäänyt institutionaalinen kysymys
liittyy neuvoston äänten-painotuksiin. Nykyinen järjestelmä,
jossa esimerkiksi Suomella on kolme ääntä ja Saksalla
kymmenen, toimii eräänlaisena kaikkien jäsenmaiden
turvaverkkona. EU:ssa ei muodostu isot vastaan pienet
-koalitiota. Unionissa ei ole tietääkseni koskaan ollut
tilannetta, jossa suuret jäsenmaat olisivat jyränneet pienten
yli tai päinvastoin.
Kesäkuun alussa järjestettävässä Eurooppa-neuvoston
kokouksessa päätetään siitä, milloin seuraava näitä
kysymyksiä käsittelevä hallitustenvälinen konferenssi
järjestetään. On hyvinkin mahdollista, että päätökset
konferenssin aloittamisesta tehdään Suomen
puheenjohtajuuskauden aikana.
Unionin toimintaa on alati tarkasteltava kriittisesti. Unioni voi
kehittyä tasapainoisesti ainoastaan, mikäli se kykenee
vastaamaan kansalaisten odotuksiin. Suomen puheen-johtajuuskauden
eräs keskeinen tavoite on kansalaisten turvallisuuden ja
oikeussuojan parantaminen. Valtion- ja hallitusten päämiehet
kokoontuvat Tampereella 15.-16.10.1999 vauhdittaakseen oikeus- ja
sisäasiain yhteistyötä. Tampereen Eurooppa-neuvoston odotetaan
antavan selkeä poliittinen, 2000-luvulle suuntautuva viesti
kansalaisia läheisesti koskettavista kysymyksistä.
Unionin laajentuminen on sekä poliittinen välttämättömyys
että historiallinen tilaisuus lisätä vakautta ja hyvinvointia
Euroopassa. Unionin itsensä on kuitenkin kyettävä uudistumaan
siten, että laajentuminen voi onnistua odotusten mukaisesti.
Venäjän kehitys on erittäin kriittisessä taitekohdassa.
Maassa on periaatteessa käynnistynyt poliittisen demokratian
kausi. Sensuuri on poistettu ja valtio- sekä alue-elimet
valitaan vapailla vaaleilla. Historia on kuitenkin kiertämätön
puu: kansalaisyhteiskuntien perinne on heikko, korruptio laajaa
eikä yhteistä arvopohjaa juurikaan ole.
Venäjä on myös eurooppalainen valtio. Suomi ja EU ovat sen
naapureita. Maanosamme turvallisuuden keskeiseksi haasteeksi
kasvaa juuri unionin ja Venäjän suhde.
Suomen aloitteet tähtäävät Venäjän kansalaisyhteiskuntien
kehittämiseen sekä näiden sekä EU:n ja Venäjän
kanssakäymisen syventämiseen. Pitkälle ei ole päästy, mutta
työ on aloitettu.
Kuten totesin, Kosovon vakava konflikti vavisuttaa Euroopan
turvallisuutta. Tulen tähän tilaisuuteen suoraan Hannoverista,
jossa keskustelin liittokansleri Schröderin kanssa Kosovon
tilanteesta. Kansainvälinen yhteisö on tehnyt eri tavoin
Jugoslavian johdolle selväksi, mitä sen tulee tehdä konfliktin
neuvotteluratkaisun aikaansaamiseksi. Ensi viikko tulee olemaan
erittäin kriittinen. Suomi on näissä neuvonpidoissa yhä
vastuullisemmassa asemassa. Euroopan unionin, Yhdysvaltojen ja
Venäjän, NATO:n, ETYJ:n , YK:n - koko kansainvälisen yhteisön
- on nyt tehtävä kaikkensa, jotta neuvotteluratkaisu
konfliktista saataisiin aikaiseksi.
Balkanin alue on ollut kohta kymmenen vuotta väkivallan
kurimuksessa. Kosovon konflikti on vaikuttanut laajalti alueen
muiden valtioiden taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin.
Jälleenrakennus tulee olemaan valtava urakka ja se vie kauan.
Euroopan yhdentyminen on kovilla, mutta se ei saa päättyä.
Päinvastoin.
Välittömästi on Euroopan kyettävä kantamaan keskeinen vastuu
valtaisan pakolaisongelman hoitamiseksi. Suomalaiset ovat
osoittaneet kiitettävää vastuuntuntoa. Kansainvälisten
järjestöjen keskinäisen koordinaation puute ja suoranaiset
laiminlyönnit vaikuttivat siihen, että tehokas avustustyö
alueella käynnistyi hitaasti.
Euroopan unionin piirissä on esitetty ajatus Kaakkois-Euroopan
vakauskonferenssista, jossa eri osapuolet laatisivat kattavan
pitkän aikavälin suunnitelman rauhan, ihmisoikeuksien ja
demokratian vahvistamiseksi alueella. Näin voitaisiin
käynnistää kehitys, joka avaisi alueen maille ja niiden
kansalaisille mahdollisuuden osallistua eurooppalaiseen
yhteistyöhön ja päästä nauttimaan sen hedelmistä.
Suomi tukee ajatusta vakauskonferenssista ja on valmis omalla
puheenjohtajuuskaudellaan edistämään sitä
määrätietoisesti.
Yhdentyminen ja Euroopan unionin laajennus ovat pitkällä
aikavälillä parhaita rauhan takeita. Samalla luodaan
edellytykset koko maanosan kattavalle ja laaja-alaiselle
yhteistyölle Euroopassa.