ROUVA EEVA AHTISAAREN PUHEENVUORO
Eduskunnassa
Alkoholi- ja Eurooppa - seminaarissa
13. tammikuuta 1999

Lapsissa on tulevaisuus, mutta minkälaisissa lapsissa? Viime aikoina lapsuus, nuoruus ja varhaisten kasvuvuosien merkitys on voimakkaasti noussut esille. Oman sukupolveni ihmiset muistelevat nuoruutensa vuosia, sukuaan ja perhettään, sotaa. On ilmennyt, että vuosikymmenten takaiset tapahtumat, esimerkiksi lapsena koettu epäoikeudenmukaisuus, vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja muovaavat vahvasti maailmankatsomusta.

Jokaisella sukupolvella on menneisyydessä traumatisoivia, vaikeita yksilöllisiä ja kollektiivisia kipupisteitä. On ilmennyt, että materiaalisesta hyvinvoinnista ja elintason noususta huolimatta myös nykyajan lapset joutuvat kohtaamaan kovia vaatimuksia. Irrallisuudentunne, varhainen itsenäistyminen ja vahva omillapärjäämisen eetos ovat suomalaisnuorten tätä päivää.

Kiinnostukseni suomalaisten lasten ja nuorten päihteiden käyttöön juontaa juurensa lasten iltapäivähoidon järjestämisestä käytyyn keskusteluun. Tiedämme jo, että suomalaiset lapset ja varhaisnuoret käyttävät alkoholia humalahakuisesti ja selvästi enemmän kuin muut eurooppalaiset nuoret. Erityisen hälyttäviä tilastot ovat nuorten tyttöjen kohdalla, jotka tässä suhteessa ovat saavuttaneet täydellisen tasa-arvon poikiin nähden. Miten on mahdollista, että tässä suhteessa emme ole eurooppalaistuneet? Miksi muuten reippaat suomalaiset eivät juomakulttuurissaan ja itsehillinnässä ole "luokkansa parhaita" Euroopassa?

Sallivuus ja vapautuminen ovat viime vuosina edenneet nopeasti. Uusia piirteitä ovat "kosteat viikonloput" ja alkoholin entistä estottomampi käyttäminen julkisilla paikoilla, Taiteiden yössä sekä muissa kaupunkijuhlissa ja urheilutapahtumissa, vappuna ja uuden vuoden aattona. Olemme jo tottuneet ajatukseen, että nuorten puistoporukat kaljakasseineen sekä iltapäivien pikkurötökset, pihistykset ja näpistelyt ovat jonkinlaista modernia ja hyväksyttävää kaupunkikulttuuria. Viime elokuussa, koulujen alkamisen yhteydessä lehdissä kirjoitettiin: "Juominen on malli, jonka nuoret ovat ottaneet ehdottomasti omakseen. Siihen sisältyy lupaus arjesta irti pääsemiseen" ja "Koulua pidetään niin ahdistavana, että siitä on pakko päästä irti vaikka ottamalla kunnon känni." "Lähes joka viikonloppu dokataan", totesivat espoolaisnuoret viime uuden vuoden aattona.

Suomalainen erityisyys nousee asetelmasta, jossa arvojen uhmaaminen ja alkoholin käyttö liittyvät yhteen. Monet asiantuntijat, joita olen kuullut, ovat vakuuttaneet, että kyseessä ei ole suomalaisten lasten psyykkinen tai fyysinen heikkous tai vajavuus. Ikävien tilastojen taustalla on, kuten mm. akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on osoittanut, vanhempien eurooppalaiseen tasoon nähden keskimääräistä heikompi vastuunotto lastensa käyttäytymisestä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että lapset pärjäävät yksin. Oletamme heidän toimivan ja touhuavan itsenäisesti.

Haluan nostaa esiin selvän epäkohdan: viime vuosina olemme tiukalla terveysvalistuksella lähes onnistuneet kitkemään kansastamme muut paheet ja synnit, kuten tupakoinnin ja liiallisen rasvan syömisen. Kun toista päätä kuristaa, toinen pullistuu. Alkoholin suurkuluttajien määrä ja nuorten humalajuominen kasvavat räjähdysmäisesti maassamme. Tilanne ei voi olla hyväksyttävä eikä toivottava. Näkisin, että tässä kohdin suomalainen kouluterveydenhoito on todellisten haasteiden edessä. Sen rooli on arvioitava uudelleen. En usko, että enää voidaan palata "Turmiolan Tommin" raittiussanomaan. Silti järkevän valistuksen ja ennenkaikkea kollektiivisen välittämisen tietä ei vielä ole kuljettu loppuun.

Nykytilanne herättää kahdenlaisia kysymyksiä, jotka liikuttavat kulttuurimme syvävirtoja. Mikä on suomalaisen nuoren omakuva ja minkälainen ihmiskuva ohjaa kasvatusta, jos mittatikkuna on viinan käyttö ja väkivaltainen uho? Missä on mielihyvä ja elämän mielekkyys? Meidän vanhempien on syytä katsoa peiliin. Kohottelemme voimattomana olkapäitämme ja vetoamme syrjäytymiseen, jaksamattomuuteen ja kiireeseen. Kysymys on kuitenkin siitä, millaisiksi kasvatamme lapsiamme.

ässä tilanteessa on perheen rooli ja vanhemmuus ajateltava uudelleen. On käytävä keskustelua niistä arvoista, jotka tuntuvat edesauttava perheiden pahoinvointia. Vanhemmuuden sovittaminen työelämän yhä koveneviin vaatimuksiin ei voi sujua vailla oireilua. Vanhempien vastuun korostaminen on samalla vanhemmuuden arvostamista ja tukemista. Työkeskeisyys, jatkuva taloudellinen kasvu, tehokkuusvaatimukset ja tuottavuus eivät enää voi olla kaiken mittareita. Yhteiskunta on saatava ajattelemaan perhekeskeisesti! Se on paras ja selkein keino puuttua lapsen ja nuoren epätoivottavaan käyttäytymiseen. Lapsissa on tulevaisuus - mutta millaiselta näyttää tulevaisuus aikamme lapsijuoppojen ja normeista piittaamattomien nuorten kautta peilattuna?