Rouva Eeva Ahtisaaren
puhe Varhaisnuoruus ja elämän riemu -keskustelutilaisuudessa
Malmin yläasteen koululla 15.2.1999
Tämä kansakunta on rakennettu unelmien
varassa ja yhteisin ponnistuksin. Kansallisvaltio toteutui, kun
usko suomalaisuuden kulttuuriseen ja poliittiseen voimaan oli
tarpeeksi vahva. Sodan ja jälleenrakennuksen aika koettelivat
yhteisömme sietokykyä, mutta samalla hitsasivat sukupolvet
yhteen työskentelemään oman yhteiskuntajärjestyksen ja
elämänarvojen puolesta. Hyvinvoinnin yhteiskunta rakennettiin
sekin vahvan konsensuksen hengessä ja yhteen hiileen
puhaltamalla.
Uskon, että jokaisessa suomalaisessa elää toivo valoisammasta
tulevaisuudesta. Kysymys tänään kuuluukin, miten voimme nuo
unelmamme saavuttaa. Laman jälkeen on herätty mittaamaan Suomen
asenneilmaston kehittymistä. Eräät perusarvot nousevat
voimakkaasti esille. Viime syksynä julkaistun Väestöliiton
perhebarometrin sanoma oli varsin selvä ja se myötäilee muiden
samansuuntaisten arvomittausten linjaa; perhe, työ ja
mahdollisuus elää omien arvojen mukaisesti ovat suomalaiselle
tärkeitä asioita. Arvostus työelämässä, hyvät tulot tai
uralla eteneminen eivät merkitse yhtä paljon.
Viestit yhteiskunnasta osoittavat, että unelmat ja todellisuus
eivät kohtaa. Laman jaloista ei noussut eheämpi tai
yhtenäisempi Suomi. Maata ei rakennettu pehmeiden arvojen
varaan, vaan kilpailusta ja pärjäämisestä ja menestyksestä
on tullut yhteiskunnallinen mittari. Sopeutuminen kansainvälisen
maailmantalouden pelisääntöihin on tapahtunut korostamalla
kovia työ- ja tuloskeskeisiä arvoja. Suomalaiseen kulttuuriin
kuuluu se, että lapset pärjäävät yksin. Oletamme heidän
toimivan ja touhuavan itsenäisesti. Lasta kohdellaan aikuisena
ja häneltä odotetaan varhaista itsenäisyyttä. Emme ole
ehtineet olla tarpeeksi sensitiivisiä näkemään lastemme
turvattomuuden ja henkisen hädän, yksinäisyyden ja
ilottomuuden, jota vapautta ja itsenäisyyttä korostava
kasvatusmallimme arvostaa.
Noin vuosi sitten voimistui keskustelu pienten lasten
yksinäisten iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä.
Näitä olivat - kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on
pitkän aikavälin tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen
kokema turvattomuus ja yksinäisyys, henkinen hätä sekä
altistuminen jopa pikkurikollisuuteen ja päihteiden käyttöön.
Olen ollut otettu siitä energisyydestä ja tehokkuudesta, jolla
suomalainen yhteiskunta lähti reagoimaan esiin nostettuun
ongelmaan - on haettu sekä paikallistasolla että
valtakunnallisesti ennakkoluulottomia ratkaisuja pienten
koululaisten eli 7 - 9 vuotiaiden tilanteen parantamiseksi.
Palaan pienten koululaisten iltapäivätoiminnan kokeilumalleihin
hetken kuluttua.
Vähemmän on lähdetty panostamaan seuraavan, vähintään yhtä
tärkeän ikävaiheen eli 10 - 15 vuotiaiden henkisiin,
emotionaalisiin ja fyysisiin tarpeisiin. Asia on noussut
mielestäni ajankohtaiseksi nyt, kun nuoriso ja sen oletettu
huonotapaisuus ja väkivaltaisuus on paljon ollut esillä. Sävy
erityisesti medioissa on ollut varsin yksipuolinen. Nuoriso on
nähty ongelmana, jonka edessä me aikuiset ikäänkuin olemme
nostaneet kätemme voimattomina ylös. En usko, että kuva vastaa
täysin todellisuutta.
Tänään meillä aikuisilla on hyllymetreittäin tietoa nuorten
asenteista, elämästä, elämäntavasta ja nuorten tekemien
valintojen perusteista. Olen käynyt erilaisissa
nuorisoseminaareissa ja kuullut tutkijoita ja asiantuntijoita.
Suurimmalla osalla suomalaislapsista ja - nuorista menee
tilastojen valossa varsin hyvin. Mutta on liikaa epäterveitä
ilmiöitä. Juurettomuus ja turvattomuus näkyvät tänään
nuorissamme - ilkivalta on muuttunut väkivallaksi,
piittaamattomuus on johtanut lasten lisääntyneeseen päihteiden
käyttöön ja epävarmuus tulevaisuudesta on luonut maaperää
ääriliikkeille ja anarkismille. Nuorison julkijuopottelu ja
kaljakassiporukat esimerkiksi täällä Helsingin puistoissa ja
keskustassa osoittavat, että myös me aikuiset ja
järjestysvalta "sallimme" vääriä asioita.
Nuorisoa on riittävästi paheksuttu. Mielestäni nyt on aika
siirtää keskustelu toiselle tasolle. Meillä aikuisilla on
oltava käsitys siitä, mikä on toivottava suunta. On alettava
pohtia keinoja, joilla voimme lisätä lastemme ja nuortemme
perusturvallisuutta ja vähentää epätoivottavaa
käyttäytymistä. On tarjottava varhaisnuorille välineitä
hyvän, rakentavan ja motivoivan elämän luomiseen. Katse
kääntyy vääjäämättä perheeseen, vanhemmuuden tukemiseen
ja perheen vahvistamiseen. Suomalaisen perhe-elämän tärkein
raamittaja on työ ja työelämän vanhemmille asettamat
vaatimukset. Naiset ja miehet osallistuvat kokopäiväisesti
palkkatyöhön ja vastuu lasten arjesta hoituu kodin
ulkopuolella.
Olen ilokseni huomannut, että monella taholla on havahduttu.
Perhe on nousemassa vaalien tärkeimmäksi teemaksi - eräät
kyyniset puhuvat jopa vaalikikkailusta! Suomen Kuntaliitto on
valmistamassa lapsipoliittista muistiota. Sen tausta-aineistosta
selviää, että "lapsiperheissä tehdään paljon
töitä" ja "lama on lisännyt perheiden ihmissuhteiden
ongelmia". Perheen ja työn välisessä kilpailussa perhe
jää väistämättä häviölle. Kiire, tuskainen
itsetutkiskelu, riittämättömyyden tunne ja uupumus nakertavat
perusturvallisuutta ja hyvän elämän edellytyksiä.
Olen huolestunut nykytilanteesta, vanhempien jaksamisesta
työelämässä ja siitä, miten se säteilee perheeseen ja
arkeen. Tilanne on sidoksissa siihen, miten me suhtaudumme
vanhemmuuteen ja kasvatusvastuuseen. Perheen ja työn välisessä
kilpailussa perhe jää väistämättä häviölle, koska se ei
pysty tarjoamaan sellaisia yksilöllisiä menestyksen mittareita,
joita me arvostamme. Työelämän asettamat kasvavat vaatimukset
ovat luoneet kilpailuhenkeä, jossa voimakkaimmat pärjäävät,
heikot syrjäytyvät. Perheitä hajottavia voimia on paljon.
Monet perheet ovat ahtaalla. Emme jaksa tai emme ehdi tuntea
mielihyvää lastemme kanssa olemisesta. Lapsella ja nuorella ei
ole sijaa ajattelussamme eikä yhteiskunnassamme. Toivon, että
tänne Malmin yläasteen koululle kutsutut asiantuntijat voivat
osaltaan viedä keskustelua eteenpäin. Haluan kiittää koulua
ja sen johtoa mahdollisuudesta saada järjestää tilaisuus
täällä teidän nykyaikaisissa tiloissanne.
Palaan vielä lopuksi pienten koululaisten
iltapäiväkerhotoimintaan, jonka järjestäminen on alkanut
vauhdikkaasti. Tiedot, joita olen saanut eri puolelta Suomea
osoittavat, että toimintaa on ideoitu innostuneesti uudenlaisen
kumppanuuden hengessä. Erityisen ylpeä olen kotikaupungistani
Helsingistä. Koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa
selvittäneen työryhmän raportti osoittaa, että
iltapäivätoimintaa tässä kaupungissa tarvitsee lähes 90 %
koululaisista. Helsingissä viranomaiset ovatkin lähteneet
päämäärätietoisesti kehittämään kerhotoimintaa. Myös
Opetushallitus on voimakkaasti edistänyt koululaisten
iltapäivätoimintaa. Vuoden alusta alkaneen kokeilun
tarkoituksena on löytää uusia toimintamalleja.
Opetushallituksen kerhokokeiluhanke toi esille, että arviolta
vain joka neljännessä kunnassa koululaisten iltapäivätoiminta
on jollain lailla järjestetty. Mielestäni hyvät hankkeet
tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen. Omalta osaltani toivon,
että asiaa voidaan edistää nimeäni kantavalla
tunnustuspalkinnolla. Sen saa tänään kolme kuntaa ja niiden
kumppanit. Palkittujen valinta oli vaikeaa, sillä hyviä
ehdokkaita oli paljon. Toivon, että nämä taiteilija Riitta
Nelimarkan kokoelmasta "Inter Konttinen ja hänen ihanat
ystävänsä" valitut serigrafiat tuovat iloa arjen
aherrukseen.
Pyydän, että Opetushallituksen ylijohtaja Aslak Lindström
jakaa kanssani tunnustuspalkinnot.
Valintakriteereinä pidettiin seuraavia seikkoja:
- kumppanuus toteutuu laajapohjaisesti ja vastuu - myös
taloudellinen - jakautuu eri toimijoiden kesken
- painopiste on toiminnan, ei hoidon järjestämisessä; mukana
murrosikäiset
- hankkeet pyrkivät myös tukemaan vanhemmuutta
- kuntien erilaisuus ja kyky verkostoitua.
1. Keravalla hanke on seutukunnallinen (Kerava,
Järvenpää, Tuusula) yhteiskumppanuushanke. Murrosikäisten
lasten iltapäivätoimintaa kehitetään yhdessä kaupungin
nuorisotoimen kanssa. Hankkeen tavoitteena on löytää uusia
verkostoitumiseen pohjautuvia malleja. Yhteistyötä on kunnan,
vanhempien, seurakunnan sekä erilaisten järjestöjen,
yhteisöjen ja yritysten kanssa.
Keravalta tunnustuspalkintoa on tullut hakemaan
koulutuslautakunnan puheenjohtaja Anita Wilén, koulutusjohtaja
Hely Parkkinen, avoimen päivähoidon vastaava ohjaaja
Marja-Liisa Laine, seurakunnan lapsityönohjaaja Maija
Martikainen, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Keravan yhdistyksen
hallituksen jäsen Sigbrit Kivinen ja urheiluseura Keravan
Pesiksen puheenjohtaja Kaija Tanner.
2. Mikkelissä koululaisten iltapäivätoimintaa koordinoi
hallinnon ja järjestöjen edustajista muodostettu vapaamuotoinen
ja laajapohjainen neuvotteluelin. Kerhot kokoontuvat kouluissa,
nuoriso- ja seurakunnan tiloissa. Toiminta on varsin
monimuotoista sisältäen mm. liikuntaa, musiikkia, askartelua,
kokkausta, atk:ta ja ilmaisutaitoa.
Mikkelistä täällä ovat koulutoimenjohtaja Heikki Hirvosen
johdolla yhteistyötahojen edustajat. projektisihteeri Päivi
Siiskonen, Mannerheimin lastensuojeluliitto, 4-H -neuvoja Ritva
Valjakka, Mikkelin 4-H -yhdistys, projektipäällikkö Sanna
Kekkonen, Etelä-Savon Marttapiiriliitto, projektipäällikkö
Teemu Ripatti, Etelä-Savon Liikunta ja seurakunnan lapsityön
ohjaaja Liisa Rautiainen.
3. Limingassa toimintaa organisoi kerhotoiminta. Kunnan
eri hallinnonalojen ja eri järjestöjen sekä yhdistysten
yhteinen tavoite on saada lapset ja nuoret mukaan erilaisiin
toimintoihin ja valvottuun tekemiseen ennen ja jälkeen
koulupäivän. Sidosryhmät ja hallintokunnat pyrkivät
toteuttamaan laajaa yhteistyötä keskenään. Koulun
kiinteistöt ovat käytössä ilman kustannuksia.
Limingalta Helsinkiin ovat saapuneet sivistystoimen johtaja
Marjatta Pylvänäinen-Suorsa, koulujohtaja Maija-Liisa Junttila
ja Mannerheimliiton paikallisosastosta lastentarhanopettaja
Anna-Maija Sohlo.