Rouva Eeva Ahtisaaren puheenvuoro Havukallion koululla Maailma
kasvattaa -tapahtumassa
24. maaliskuuta 1999
Kohtasin lasten kasvatukseen
liittyvät kulttuurierot ensimmäistä kertaa toden teolla
asuessamme New Yorkissa 1970-luvulla. Poikamme Markon
luokkatoverin Pablon äiti Marie-Christine Mathiasson totesi
kerran keskustellessamme, että te pohjoismaalaiset vanhemmat
ette välitä lapsistanne. Aluksi hätkähdin, sitten
loukkaannuin tästä suorasta kommentista. Pyysin häntä
perustelemaan sanomaansa. "Te ette aseta lapsillenne
rajoja", hän totesi yksikantaan.
Puolustauduin ärhäkästi toteamalla, että me Pohjoismaissa
haluamme kasvattaa lapsemme vastuuntuntoiseen itsenäisyyteen.
Siksi annamme heille paljon henkistä ja fyysistä liikkumavaraa.
Keskustelu jäi kuitenkin vaivaamaan ajatuksiani, ja huomasin,
että chileläinen ystävättäreni oli omalla tavallaan
oikeassa. Viime aikojen nuoriin liittyvät uutiset osoittavat
sen. Meillä Pohjoismaissa vapauden kääntöpuolella todellakin
voi vaania rakkaudettomuus. Liian varhainen itsenäisyys
aikaansaa turvattomuutta. Lasten henkinen hätä, yksinäisyys,
alistuminen rikollisuuteen, päihteidenkäyttöön ja huumeisiin
viittaavat siihen, että kasvatusmallissamme kaikki ei
todellakaan ole kohdallaan!
Viime vuoden aikana olen pohtinut lukuisten asiantuntijoiden
kanssa suomalaisen perheen tilaa. Olen vieraillut seminaareissa
ja luentotilaisuuksissa, joissa on analysoitu suomalaislasten
runsasta päihteidenkäyttöä, vanhemmuutta sekä perheen ja
työelämän yhteensovittamista. Helmikuussa aloitteestani Malmin
yläasteen koululla pohdittiin varhaisnuoruuteen liittyviä
erityispiirteitä. Ilokseni olen voinut huomata, että lasten
iltapäivätoiminnan järjestämisessä monet kunnat ovat
lähteneet ennakkoluulottomasti toteuttamaan uudenlaisen
kumppanuuden mallia.
Tänään meillä on käytössä hyllymetreittäin tietoa nuorten
asenteista, elämästä, elämäntavasta ja nuorten tekemien
valintojen perusteista. Tietoa ei puutu, mutta meiltä puuttuu
kyky suodattaa olennainen tästä informaation määrästä.
Aikamme kynnyskysymyksiä on se, miten voimme toteuttaa hyvää
elämää. Miten suomalaiset määrittelevät hyvän elämän?
Eräät perusarvot nousevat kerta toisensa jälkeen esille. Viime
syksynä julkaistun Väestöliiton perhebarometrin sanoma oli
varsin selvä ja se myötäilee muita samansuuntaisia
arvomittauksia: suomalaiselle tärkeät arvot liittyvät
perheeseen, työhön ja mahdollisuuteen elää omien arvojensa
mukaisesti.
Miksi sitten saamme päinvastaisia viestejä? Kilpailusta,
pärjäämisestä ja menestyksestä on tullut yhteiskunnallinen
mittari. Olen huolestunut nykytilanteesta, ennenkaikkea
vanhempien jaksamisesta työelämässä ja siitä, miten se
säteilee perheeseen ja arkeen. Tilanteeseen heijastuu oma
suhtautumisemme vanhemmuuteen ja kasvatusvastuuseen. Perheen ja
työn välisessä kamppailussa perhe jää väistämättä
alakynteen, sillä se ei pysty tarjoamaan sellaisia
yksilöllisiä menestyksen mittareita, joita me arvostamme.
Vanhemmat ovat liikaa joutuneet puun ja kuoren väliin. Tässä
tilanteessa unohtuu arki ja arjen jokapäiväisten rutiinien
tärkeys. Koti on se paikka, jossa lapsemme ja nuoremme oppivat
sosiaalisen kanssakäymisen ja tapojen perussäännöt. Kotona
voidaan oppia ja erehtyä, harjoitella vuorovaikutusta muiden
perheenjäsenten, erityisesti aikuisten kanssa. Olenkin ollut
suruissani tiedoista, joiden mukaan yhteinen arkiateriointi
perheissä on vähentymässä. Se on suuri menetys
perheyhteisöllisyydelle.
New Yorkissa asuessamme opin paljon muilta vanhemmilta. Huomasin,
että vaikka itse olin "vapaasta kulttuurista tullut",
eivät kasvatusmallini olleet läheskään täydellisiä. Koin,
että tärkeintä oli olla tekemisissä muiden poikani
luokkatovereiden vanhempien kanssa. Siten saatoimme murtaa
keskinäisiä ennakkoluuloja, vaihtaa mielipiteitä ja
keskustella lasten kasvatuksesta. Yhdessä pohdimme mahdollisia
esiin nousseita ongelmia ja kipukohtia sekä vanhemmuuteen
liittyviä iloja ja suruja.
Vanhempien läsnäolo lasten elämässä on tärkeää, mutta
lähes yhtä tärkeää on se, että vanhemmat ovat yhteydessä
toistensa kanssa ja tuntevat toisensa. Koulujen
vanhempainilloissa olisi ennakkoluulottomasti keskusteltava
esimerkiksi lasten alkoholinkäytöstä ja sovittava yhteisistä
rajoista ja pelisäännöistä. Vanhemmilla on oltava vastuu ja
velvollisuus olla kiinnostunut siitä, mitä lapsen elämään
kuuluu.
Havukallion koulu on lähtenyt toteuttamaan ennakkoluulottomasti
monikulttuurisuutta ja maahanmuutto-opetusta
kasvatusohjelmassaan. Tutkimusten mukaan monietninen koulu
edistää kykyä toimia myöhemminkin aikuisena erilaisissa
kulttuuriympäristöissä. Omat vaatimattomat kokemukseni
kouluajalta tukevat tätä ajatusta. Nuoruuteni koulukaupungissa
Kuopiossa arkeen kuuluivat naapurikoulujen, sokeain ja kuurojen
koulujen oppilaat. Näihin kouluihin tuli oppilaita ympäri maata
ja me koululaiset totuimme näihin "erilaisiin" nuoriin
mm. koulumatkoilla auttaessamme kadun ylityksessä ja
jutellessamme. Opimme, että olimme itse asiassa samanlaisia
nuoria, toiveinemme ja haaveinemme. Myös ortodoksisen kirkon ja
uskonnon läsnäolo kaupungissamme auttoi meitä ymmärtämään,
että on muitakin uskontoja kuin luterilaisuus.
Havukallion koulussa annetaan oppilaille opetusta
äidinkielessä. Kuten me suomalaiset niin hyvin tiedämme, oman
kulttuuri-identiteetin ja kansallisten erityispiirteiden
kunnioittaminen on tärkeää. Haluan rohkaista koulua ja
vanhempia jatkamaan tällä valitsemallanne tiellä. Muistan itse
kuinka tärkeää osaa lauantaisin pidetty suomi-koulu merkitsi
meidän perheellemme Tansaniassa ja sittemmin New Yorkissa.
Toivotan teille kaikille runsaasti jaksamista tärkeässä
työssänne!