ROUVA EEVA AHTISAAREN AVAUSPUHEENVUORO KIRKKOPÄIVILLÄ 14.5.1999
"Vanhemmuuden tukeminen"
Helsingissä on viime aikoina pyörinyt täysille saleille
ranskalaiskirjailija Victor Hugon tunnetuimmasta romaanista
Kurjat tehty näytelmäversio. Tämä kirja ilmestyi vuonna 1862
sekä Pariisissa että Brysselissä, ja siitä tuli heti sangen
suosittu koko Euroopassa. Kurjia luettiin meilläkin
eräänlaisena yhteiskuntakriittisenä analyysina, jossa
pääosaan nousivat lapset, erityisesti Pariisin katupojat. Kuten
professori Matti Klinge on muutamissa viimeaikaisissa
artikkeleissaan osoittanut, Victor Hugo kuvaa katupoikien
maailman onnelliseksi ja huolettomaksi. Vaikka heiltä puuttui
ruokaa ja kunnolliset vaatteet, kaupunki sellaisena tarjosi
samalla kertaa vapauden ja suojan.
Hugon kirjan sanoman ajattomuus vie ajatukset tähän päivään.
Miltä Kurjat näyttäisi sijoitettuna 1990-luvun Suomeen? Miten
voi suomalainen lapsi, vaikka hän ei eläkään kadulla eikä
siltojen alla? Onko lapsuus meillä tänään huoletonta,
turvallista ja onnellista - ja jos on, niin minkälaisista
aineksista tuo arkinen onni koostuu? Suomalaisten lasten
terveyttä on viime vuosikymmeninä pidetty hyvänä -
meillähän lapsikuolleisuus on maailman alhaisinta. Tällä
vuosikymmenellä on havahduttu pohtimaan lasten ja nuorten
häiriökäyttäytymisen ja runsaan päihteiden ja alkoholin
käytön syitä. Pohdinnat osoittavat, että kaikki ei ole hyvin.
Haluan tässä puheenvuorossani puuttua kahteen seikkaan. Aion
yhtäältä pohtia keskilapsuuden eli ikävuosien 8-12
erityispiirteitä. Toisaalla haluan nostaa esille kysymyksen
siitä, miten me vanhemmat sukupolvet, äidit ja isoäidit, isät
ja isoisät, voimme muuttaa suhtautumistamme nuorten perheiden
tilanteeseen. Puheenvuoroni taustalla on viimeisen vuoden aikana
tapahtunut kehitys, muutos suhtautumisessamme perheeseen, sekä
erityisesti nuorten häiriökäyttäytymiseen.
Noin reilu vuosi keskustelu pienten lasten yksinäisten
iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä lähti
voimallisesti liikkeelle. Riskejä olivat - kuten
akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on pitkän aikavälin
tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen kokema turvattomuus ja
yksinäisyys, henkinen hätä sekä alistuminen jopa
pikkurikollisuuteen ja päihteiden käyttöön. Olen innostuneena
seurannut sitä reippautta ja tehokkuutta, jolla suomalaiset
tarttuivat ongelmaan. Sekä paikallistasolla että
valtakunnallisesti on haettu ja kokeiltu ratkaisuja pienten
koululaisten eli 7. ja 8. vuotiaiden iltapäivätoiminnan
monipuolistamiseksi.
Vähemmän on lähdetty pohtimaan seuraavan ikävaiheen eli
keskilapsuuden emotionaalisia ja fyysisiä tarpeita. Kysymys on
ajankohtaisempi nyt kuin koskaan aikaisemin tällä
vuosikymmenellä, sillä nuorison epätoivottava käyttäytyminen
ja väkivaltaisuus on paljon ollut esillä; viimeksi Turun
vappupuukotusten jälkeen. Näyttääkin siltä, että
keskilapsuus eli ikävaihe 8-12 -vuotiaat ovat jääneet
unohduksiin, ja tätä ikävaihetta elävien koululaisten
erityistarpeet ovat jääneet vaille riittävää huomiota.
Olen monien päiväkotivierailujeni aikana huomannut, että
suomalaisista lapsista jaksetaan pitää hyvää huolta aina
siihen asti, kun lapset siirtyvät kouluun. Ikävuosien 8-9
aikana tapahtuu meillä nopea ja liian varhainen irrottautuminen
kodin ja perheen piiristä. Päiväkotilapsuudesta liuutaan
ikäänkuin varkain nuoruusikään. Jopa ala-astetta käyviä
lapsia on kuin vahingossa alettu nimittää varhaisnuoriksi,
vaikka esimerkiksi kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan
varhaisnuoruus alkaa vasta noin 13-vuotiaana.
Uskon, että tämä suomalainen "valeitsenäistyminen"
on vaikuttanut siihen, että vanhempien ja lasten maailmat
eriytyvät liian varhain toisistaan. Kuitenkin keskilapsuus on
lapsen kehityksen kannalta tärkeää aikaa. Tähän vaiheeseen
sijoittuvat muutokset älyllisessä toiminnassa, ja lapsi
tarvitsee tukea mielikuvamaailmansa ja arvojensa ja moraalin
kehittämiseen. Nyt lapset vedetään liian varhaisessa vaiheessa
mukaan kovaan arkirealismiin, johon kuuluu yksin pärjääminen,
liian varhainen itsenäistyminen, raaka naturalismi ja avoin
seksuaalisuus. Juurettomuus ja turvattomuus näkyvät
ilkivallassa ja väkivallassa, piittaamattomuus on johtanut
lasten lisääntyneeseen päihteidenkäyttöön. Epävarmuus
tulevaisuudesta on luonut maaperää ääriliikkeille ja
anarkismille. Nuorison julkijuopottelu ja kaljakassiporukat
esimerkiksi kotikaupungissani Helsingissä osoittaa, että myös
me aikuiset ja järjestysvalta "sallimme" vääriä
asioita.
Vaikka lapset ja nuoret viihtyvät keskenään, he tarvitsevat
aikuisen tukea ja valvontaa. Tiedämme, että lapset voivat olla
armottomia keskenään, kuten koulukiusaaminen ja lasten yhdessä
tekemät näpistelyt osoittavat. Keskilapsuuden aikana tapahtuu
lapsen moraalinen kehitys, hänen järkeilykykynsä kasvaa, ja
muodostuvat käsitykset oikeasta ja väärästä. Tänä aikana
opitaan tunteiden ja mielialojen hallintaa. 8-13 vuotiaat lapset
tarvitsevat aikuisia, aikuisen esimerkkiä ja vuorovaikutusta.
Jos hyviä kasvattavia vaikutteita ei ole, voi esiin nousta
agressiivisuus ja ahdistuneisuus. Epäsosiaalinen kehitys saa
perustansa tässä iässä.
Vastuu on aikuisilla. Meidän on tiedettävä, mikä on
kasvatuksen toivottava suunta. Näyttää siltä, että
ennaltaehkäisevän kasvatustyön merkitystä on alettu arvostaa.
OAJ ja seitsemän muuta kasvatus-, terveys-, ja sosiaalialan
toimijaa ovat järjestäytyneet "herättämään"
suomalaiset tuntemaan yhteistä vastuuta lapsista ja nuorista. On
kysymys vanhemmuuden tukemisesta ja halusta vahvistaa perhettä.
Suomalaisen perhe-elämän tärkein raamittaja on työ ja
työelämän vanhemmille asettavat vaatimukset. Olen huolestunut
nykytilanteesta, vanhempien jaksamisesta työelämässä ja
siitä, miten se säteilee perheeseen ja arkeen. Perheen ja työn
välisessä kilpailussa perhe jää väistämättä häviölle.
Se ei tarjoa riittäviä menestyksen mittareita.
Kuulun siihen sukupolveen suomalaisia naisia, jotka hieman
kadehtien ovat seuranneet nuorten perheiden materiaalisen
hyvinvoinnin lisääntymistä. Kodeissa on runsaasti moderneinta
tekniikkaa, mutta harva meistä ymmärtää kuinka kalliiksi se
tulee. Saimme juuri lukea maan päälehdestä, että
viestintäkulut haukkaavat suuren siivun perheen rahoista.
Keskivertoperheessä useita kymmeniä tuhansia markkoja
käytetään vuosittain autoihin, kodinkoneisiin, televisioihin,
tietokoneisiin, musiikkilaitteisiin ja kännyköihin.
Kaiken tavaran keskellä eläviä nykyäitejä onkin helppo
syyttää laiskuudesta ja turhasta narinasta. Olen ollut
huomaavinani, että syyttely ja kaunaisuus erityisesti eri
sukupolvien äitien välillä on kasvamassa. Nuori perhe on
helppo jättää yksin tavaran keskelle ja ajatella: "Yhden
lapsen ja kodinkoneiden keskellä kehtaavat vielä
valittaa!" Saamani palaute erityisesti nuorilta äideiltä
osoittaa kuitenkin, että jokaisella sukupolvella on oma käsitys
hyvän elämän edellytyksistä. Emme voi verrata itseämme
lapsiimme, sen sijaan voimme yrittää ymmärtää heitä.
Nykyvanhempien rasitus ei ole enää fyysistä, vaan psyykkistä
ja henkistä. Kun työelämä on muuttunut ennustamattomaksi ja
uudella tavalla vaativaksi, kumpuavat nuoren perheen paineet,
väsymys ja valitus elämän epävarmasta ja sirpaleisesta
perustasta. Tässä suhteessa me ikääntyneemmät kasvattajat
voimme olla avuksi, antamalla apua, tukea ja neuvoja.
Vastavuoroisesti se edellyttää "vanhan kansan"
taitojen, tietojen ja viisauden arvostamista.
Hyvät kuulijat,
Palaan alussa esittämiini ajatuksiin Hugon Kurjat -romaanista.
Nykyajan lapsen kurjuus muodostuu yksinäisyydestä,
turvattomuudesta ja ilottomuudesta. Meillä kaikilla on vastuu
siitä, että vanhemmuus, äitiys ja isyys saisivat enemmän
tilaa arjessa ja arkipäivän elämässä. Vain siten voidaan
luoda perusta hyvälle elämälle.