ROUVA AHTISAAREN PUHE HELSINGIN DIAKONISSALAITOKSEN KOULULAISTEN
ILTAPÄIVÄKERHONOHJAAJIEN KOULUTUKSEN PÄÄTÖSJUHLASSA
18.5.1999
Vaikeana kato- ja nälkävuonna 1867 avattu Helsingin
Diakonissalaitos on ollut eräs kristillisen
hyväntekeväisyystyön pioneereista Suomessa. Varakas Aurora
Karamzin, oman aikansa tunnetuimpia helsinkiläisiä
seurapiirikaunottaria, perusti diakonissalaitoksen Suomen
pääkaupunkiin esikuvanaan Pietarin Evankelinen hospitaali.
Monen aikalaisensa lailla Karamzin kiinnostui
kristillispohjaisesta hyväntekeväisyydestä, ja tuonaikaisen
aatteellisen toiminnan helmi, tämä laitos, on yhä aktiivisesti
vaikuttava ja elinvoimainen.
Onko Diakonissalaitoksen perussanoma muuttunut, vaikka vuosisadat
vaihtuvat? Diakonissalaitos on osannut hyvin sopeutua eri
aikakausien haasteisiin. Pitkä historia on voimavara. Tänä
vuonna perheeseen, lasten ja nuorten kasvamiseen sekä
vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat olleet monella tavalla
esillä. Voimme jopa puhua eräänlaisesta kansallisesta
heräämisestä - eri tahoilla on havahduttu pohtimaan lasten ja
nuorten häiriökäyttäytymisen, väkivaltaisuuden ja runsaan
päihteiden, huumeiden ja alkoholin käytön syitä.
On huomattu, että kaikki ei ole hyvin. Moni toimija on lähtenyt
liikkeelle. Vastuullinen ja ennaltaehkäisevä kasvatustyö on
jälleen saamassa enemmän huomiota. Ilokseni huomasin, että OAJ
ja seitsemän muuta kasvatus., terveys- ja sosiaalialan toimijaa
ovat järjestäytyneet "herättämään" suomalaiset
tuntemaan yhteistä vastuuta lapsista ja nuorista. On kysymys
vanhemmuuden tukemisesta ja halusta vahvistaa perhettä.
On tärkeää, että myös hallitusohjelmassa on vihdoin oma
perhepoliittinen osa. Tavoitteet on kirjattu varsin selvästi:
hallitus haluaa edistää "sellaisia olosuhteita ja eri
toimijoiden välistä yhteistyötä, jolla tuetaan vastuullista
vanhemmuutta, turvallista kasvuympäristöä ja kasvua
tasapainoiseen aikuisuuteen." On olennaista, että ohjelmaan
on kirjattu tavoitteeksi pienten koululaisten aamu- ja
iltapäivähoidon kehittäminen. Hallitusohjelman toteuttaminen
ei enää voi olla yksin valtion vastuulla. Tarvitaan jaettua
vanhemmuutta, aktiivisuutta ja kumppanuutta eri toimijoiden
kesken.
Keväällä 1998 alkoi keskustelu pienten koululaisten
yksinäisten iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä.
Riskejä olivat - kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on
pitkän aikavälin tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen
kokema turvattomuus ja yksinäisyys, henkinen hätä sekä
altistuminen rikollisuuteen ja päihteidenkäyttöön. Olen
innostuneena seurannut sitä ripeyttä ja tehokkuutta, jolla
suomalaiset tarttuivat ongelmaan. Kunnat ja yhdistykset ovatkin
kiitettävästi lähteneet hakemaan uudenlaisen kumppanuuden
hengessä ratkaisuja pienten koululaisten eli 7. ja 8. vuotiaiden
iltapäivätoiminnan järjestämiseksi. Tavoitteena on
syrjäytymisen ehkäisy ja lasten aktiivisuuden lisääminen.
Näissä merkeissä olemme täällä Diakonissalaitoksella
tänään.
Nyt kun iltapäivätoiminta on lähtemässä käyntiin maan eri
puolilla, on syytä pysähtyä pohtimaan toiminnan sisältöä ja
tavoitteita. Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että
vuosi sitten esittämääni ajatusta koulupäivän rakenteen
muuttamisesta ei ole julkisuudessa juurikaan käsitelty.
Myöskään pitkän kesäloman aiheuttamaan lasten
yksinäisyyteen ei ole tartuttu. Uskon, että nyt on aika puhua
toiminnan laadusta ja iltapäiväkerhon ohjaajien
ammattitaidosta. Ammattitaitoiselta kasvattajalta vaaditaan
kykyä tunnistaa ajoissa riskitekijät ja toimia
tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti. Häneltä
edellytetään kykyä toimia tunteella ja rakkaudella ja halua
suojella lasta.
Toivon, että iltapäiväkerhotoimintaa ohjaisivat aito
lapsikeskeinen näkökulma ja tahto kuunnella lasta. Lapsi on
aikamoinen oman elämänsä ja arjen asiantuntija. Meidän
aikuisten pitää enemmän kuunnella lapsiamme. Jokaisella
meillä on varmasti muistissa kokemus siitä, miten hyvä
kerho-ohjaaja, partiojohtaja, balettiopettaja tai
jalkapallotreenaaja voi vaikuttaa. Jos lapsi pitää
ohjaajastaan, mikä rikkaus se onkaan! Jos lapsi ei tahdo kerhoon
(on liikaa meteliä, muut lapset kiusaavat, siellä ei tehdä
mitään jne.) on lapsen mielipiteeseen suhtauduttava vakavasti.
Lasten iltapäivää ei pidä rakentaa vain "hoidon"
vaan myös "toiminnan" varaan. Merkittävin kasvun alue
lapsuudessa on erilaisten taitojen omaksuminen. Kulttuurisen
jatkuvuuden peruselementti on. että lapset ja nuoret oppivat
perustaitoja ja elämän hallintaa jäljittelemällä aikuisten
toimintaa. Tänä teknistyneenä aikanakin saamme omanarvon
tuntoa siitä, että osamme tehdä jotain käsillämme. Käden
taitoihin liittyy läheisesti myös taiteellinen ilmaisu sen eri
muodoissa sekä liikunnan merkitys.
Olemme lähteneet hyvälle tielle, rakentamaan parempaa
lapsuutta. Vaikein osuus on vielä edessä, jos haluamme olla
samalla viivalla kuin useimmat muut läntiset maat. Monissa
pidemmän kasvatus- ja koulutuskulttuurin maissa alle
12-vuotiaitten lasten suojelu on kirjattu lakiin. Voisimme hetken
miettiä ajatuksella, miten moneen asiaan se vaikuttaisi, jos
meillä olisi laitonta jättää alle 12-vuotiaita lapsia yksin.
Se merkitsisi ennen kaikkea lapsikeskeisen ajattelun
läpilyömistä yhteiskunnan kaikilla tasoilla.
Näillä sanoilla haluan toivottaa teille, hyvät
iltapäiväkerhonohjaajat, mitä parhainta menestystä
vaativassa, mutta tärkeässä työssänne!