Rouva Eeva Ahtisaaren tervehdyspuhe Karjalohjan historiatoimikunnan

kansalaisjuhlassa 21.9.1999

Miten paikallinen historia mielissämme jäsentyy? Kulunut vuosi, ennen kaikkea kesä on mielestäni osoittanut, että Suomessa eletään uuden, voimakkaan paikallisharrastuksen aikaa. Osin taustalla vaikuttavat yleiset syyt. Pienten paikkakuntien muuttotappioluvut ovat herättäneet pohtimaan keinoja kehityksen katkaisemiseksi. Maaseudulla on lähdetty verkostoitumaan. Historia ja kulttuuri on löydetty matkailuvaltiksi ja paikkakunnan elävöittäjäksi. Kesäfestivaalit ja suvisoitot ovat vetäneet runsaasti yleisöä. Perinnetapahtumat ja kyläjuhlat kukoistavat, samoin paikalliset osaamis- ja perinneruokapäivät. Talkoohenki ja kädentaito elähdyttävät ihmisiä samalla kun kartanot ja maatilat avaavat oviaan vieraille.

Tätä kulttuuriherätystä tukee yleiseurooppalainen historian nousu. Useissa maaseutupitäjissä ovat katseet kääntyneet kotiinpäin, ja omissa nurkissa aletaan nähdä menneisyyden monikerroksisuus voimavarana. Me kaipaamme menneisyyden edustamaa oletettua turvallisuutta ja "pientä tilaa", kuten esimerkiksi ajankohtainen keskiaikainnostus osoittaa. Elämys ja laatu löytyvät pienimuotoisesta, siis paikallisesta. Tietoyhteiskunnan vastapainoksi kaipaamme tunneyhteiskuntaa. Uskon vakaasti, kuten Nokian tutkimuskeskuksen tutkija tohtori Ilkka Tuomi kirjoitti viikko sitten, että historia, identiteetti, paikka ja yhteisöllisyys ovat nousemassa uudella tavalla merkittäväksi (HS 13.9.99).

Oma väki ja kesäasukkaat ovat monella paikkakunnalla toimineet rinta rinnan paremman tulevaisuuden puolesta, kuten täällä Karjalohjallakin on 1990-luvulla nähty. Voidaan puhua eräänlaisesta vuosisadan lopun, jopa vuosituhannen vaihteen kansallisesta kulttuuriherätyksestä. Se on nyt muuttumassa kansanliikkeeksi: huoli suurkaupunkien "täyttymisestä" ja maaseudun tyhjenemisestä on saanut suomalaiset pohtimaan pienpaikkakuntien elinvoimaa.

Paikallishistoriallinen harrastus on poikinut monessa kaupungissa ja pitäjässä esiin koottua tietoa menneisyydestä. On kaivettu esihistoriaan ulottuvia juuria, löydetty ruukki-, kartano- ja talonpoikaiskulttuurin laadukkuus. Perinteiset luonnonläheiset ja vaatimattomat elintavat tuntuvat hohdokkailta. On matkattu merkkimiesten ja -naisten jalanjäljissä, kierretty kuninkaantie ja patikoitu kulttuuripolut sekä hiljennytty kiinnostavien muistomerkkien äärellä.

Kulttuuriherätys koskee myös Karjalohjaa, kuten tämäkin nyt käynnistyvä suurisuuntainen historiahanke osoittaa. Karjalohjalla on paljon hyviä "myyntivaltteja". Se sijaitsee Uudellamaalla, maakunnan vauraassa ja luonnonkauniissa läntisessä osassa. Alue on kulttuurin ja pitkän historian leimaamaa maanviljelysseutua, jota elävöittävät lukuisat järvet. Karjalohja on ollut jo katolisella ajalla eräänlainen läntisen Uudenmaan risteysasema, ja on sitä yhä tänään.

Uusmaalaisuus näkyy Karjalohjalla. Zachris Topeliuksen Maamme- kirjan Uusimaa on vauras ja hedelmällinen, sen ihmiset hyödyntävät luonnon kaikkia antimia. Rannikon uusmaalaiset elävät sekä kalastuksesta että maanviljelystä. Ihmisiä kuvatessaan Topelius pääsee vauhtiin - täällä asuu sympaattista sakkia: "Uudenmaan ruotsalainen on hyvin toimeentuleva, ilomielinen, ymmärtäväinen, puhelias ja mukavuutta rakastava. Hän asuu taloissa, joissa on pienet ikkunat, hedelmäpuita ikkunain alla ja meriruohoa rannalla:" Topeliuksen uusmaalainen on sosiaalinen ja iloinen ihminen. "Uusmaalainen rakastaa leikillisiä satuja. Uusmaalaisella on myöskin paljon mieleisiä lauluja, vanhoja ja uusia sekä surullisia ja iloisia. Niiden sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista hän ei pidä lukua, kunhan ne vain kuulostavat kauniilta."

Paikallisesti rajatut yhteisöt, kuten Karjalohja, voivat monella tavalla olla kansallisesti mielenkiintoisia. Paikallishistoriallinen harrastus on Suomessa vanhaa, ja sillä on ollut paikallista merkittävämpi tehtävä. Parhaimmillaan paikallishistoria on sekä alueellista ruohonjuuritason historiaa että perustutkimusta, jonka avulla voi nostaa esille yleistä mielenkiintoa omaavia piirteitä. Hyvä paikallishistoriallinen tutkimus ei tyyny kronikoimaan eikä kirjaamaan, vaan menee syvemmälle, ja hakee laajempia yhteyksiä ja näkökulmia.

Jo 1600-luvulla, kun ensimmäinen antikvaarisen keräilyn kausi alkoi, paikalliset kuvaukset kytkettiin Ruotsin suurvalta-ajan menneisyyden kaipuuseen. Seuraavalla vuosisadalla siirryttiin kauteen, jolle oli leimallista taloudellisen, maantieteellisen ja historiallisen näkökulman yhdistäminen. Jälleen paikalliskuvaukset palvelivat yhteiskunnan hyödyllisiä toimia. Paikalliskuvausten kulta-aika alkoi 1800-luvulla, kun kertomus alueellisesti ja yhteisöllisesti rajatusta kytkettiin suureen kansalliseen historiaan. Tällä vuosisadalla olemme nähneet paikallishistorioiden tieteellistymisen ja laajentumisen kattamaan talous- ja sosiaalihistorian lisäksi myös muita erityispiirteitä.

Mitä paikallishistoria voisi olla Suomessa tänään? Riittääkö, että se tyydyttää "oman kylän" asukkaiden historiallista uteliaisuutta? Karjalohja on ollut monella tavalla hyvin dokumentoitu viimeisen sadan vuoden aikana, ja hieman kauemmaksikin ajassa taaksepäin. Alueella on suoritettu kaivauksia. Sen maanviljelystä on analysoitu, kirkon merkitystä ja rakentamista pohdittu. Kansanopetus alueella on vanhaa, samoin nuorisoseura- ja muu yhdystoimita. Karjalohja "omistaa" Sammatin suuren pojan Elias Lönnrotin, sillä tämän suku oli Karjalohjalta kotoisin. Itselleni on läheinen itäisellä Uudellamaalla syntynyt Hilda Käkikoski. Tämä aikansa tunnettu kansanedustaja ja kansanopistoaatteen voimakas kannattaja vietti viimeiset vuotensa Karjalohjan Heponiemessä, ihanan Puujärven rannalla, ja kiintyi kovasti tähän seutuun.

Käkikosken sanoma karjalohjalaisille on ajankohtainen yhä tänään. Hän teroitti rakkautta kotiseutuun, vaati jäämään kotiseudulle, uhraamaan sille elämänsä ja työnsä. Kaupunkien kouluihin hän varoitti menemästä - maalaislasta siellä uhkasi turvattomuus ja nälkä. Käkikoski toimi Karjalohjalla tasoittavasti, ristiriitoja ja eripuraa poistaen.

Uskon, että mielenkiintoisin paikallishistoriallinen asetelma syntyy, kun yhdistetään ripaus Käkikosken kotiseutuhenkeä historian yleisiin ja yleistäviin kysymyksiin. Vaikka paikallinen näkökulma voi olla innostava ja hauska, tulos on nähdäkseni historiatiedettä vain, jos tutkimukseen saadaan laajempi näkökulma. Hedelmällisin tutkimusasetelma syntyy siis yleistävästä kysymyksestä ja paikallisesti rajatusta tutkimuskohteesta. Paikallisyhteisö on kiinnostava. Se voidaan nähdä suurempien "yhteiskunnallisten prosessien tapahtumapaikkana", johon yhteiskunta ja sen muutokset heijastuvat. Mutta suhde toimii toisinkin päin, kuten tällä vuosikymmenellä on voitu nähdä: paikallinen on läsnä yhteiskunnassa.

Karjalohjan historia voi parhaimmillaan olla myös todellista "arkipäivän historiaa" tai kuten tänään muodikkaasti sanotaan "mentaliteettien historiaa". Sen avulla voidaan haastavasti tavoitella paikallisen ihmisen tapaa jäsentää arkipäiväänsä ja arkikokemustaan. Juuri arki on se toistuvaisilmiö, jonka avulla suuriakin muutoksia ja murroksia voidaan hahmottaa. Suuri murros liittyy perinteisten maaseutuelinkeinojen vähenemiseen, ja uusien "urbaanimpien" elämisen mallien tuloon. Tärkeänä juonteena esiin nousee paikallisten ja kesäasukkaiden välinen vuorovaikutus ja monikerroksisuus, kotiseudun merkitys ihmiselle, joka täällä asuu, ja toisaalla kesäasukkaalle, joka on arjen tasolla menettänyt siihen kosketuksen.

Näillä sanoilla toivotan Karjalohjan historian kirjoitukselle ja -kirjoittajille menestystä, ja antoisaa aikaa mielenkiintoisen ja haastavan yhteisömme äärellä.