Rouva Eeva
Ahtisaaren tervehdyspuhe Lapsen oikeuksien päivän
juhlaseminaarissa Marina Congress Centerissä
19.11.99
Viime aikojen
keskustelu lasten ja nuorten elämän perusteista ja
koulun kriisistä kiteytyy mielestäni yhteen
kysymykseen: minkälainen on meidän aikuisten
tulevaisuuskuva? Mikä on se maailma, johon me lapset
kasvatamme? Ja ennen kaikkia, uskommeko me aikuiset,
että tulevaisuus on parempi?
Ennen oli suo, kuokka
ja Jussi. Tänään on maapallo, tietokone ja Linux.
Uusi vuosituhat lähestyy. On aika pysähtyä
katsomaan mennyttä, ja pohtia tulevaisuutta. Lähes
rajaton ihailumme teknologian innovaatioita, koneita,
autoja, televisioita ja kännyköitä kohtaan on
johtanut meidät nopeasti eräänlaiseen
"tässä ja nyt" elämään.
Kiintopisteitä haetaan sähköisesti ja
samanaikaisesti maailman eri puolille, kaikki rajat
ylittäen. Suuret kokemukset tapahtuvat muualla
(riittänee, että viittaan formuloiden maailmaan),
ja luovat illuusion yhteisestä kokemuksesta,
unohtuakseen sitten taustalle uusien, nopeasti
vaihtuvien kokemusten tieltä.
Miten suomalainen
kasvatuskeskustelu liittyy kansalliseen
teknologiaihailuun? Uskon, että olennaisesti. On
kiistatonta, että sähköinen tietoliikenne on
tuonut mukanaan monia hyviä puolia. Maailma on
avautunut ja liikkuvuus - myös henkinen - on
lisääntynyt. Tasa-arvo ja yksilöllistyminen
lisääntyvät. Suomi ei enää ole periferiaa, vaan
osa globaalia helminauhaa, tasa-arvoisena,
pärjäämisensä rajoja hakien.
Me osaamme olla
ylpeitä teknologian kansallisista saavutuksista.
Mutta osaammeko olla ylpeitä myös siitä, että
mekaanisuus, lyhyttempoisuus, turvattomuus ja kiire
ovat tulleet arjen kumppaniksemme. Historia, perinne
ja kulttuurinen jatkuvuus on marginalisoitu.
Haluan tässä
yhteydessä nostaa esiin huoleni nykyisen
ihmiskäsityksen kapeudesta, sosiaalisten yhteisöjen
hajoamisesta ja perheen muuttumisesta
kilpailuyksiköksi. Ovatko koneet tehneet meistä
parempia ihmisiä ja onko lähimmäisenrakkautemme
lisääntynyt? Auttaako tietotekniikka meitä
löytämään viisaan vanhemmuuden? Välineet
muuttuvat, mutta ihminen tarpeineen on ja pysyy.
En usko, että
ratkaisu löytyy koneiden maailmasta, vaan
perinteisten eettisten arvojemme
elinkelvollisuudesta. Elämme riskiyhteiskunnassa,
jolle tunnusomaista on ennalta- arvaamattomuus. Harva
meistä osaa kertoa, millainen on tulevaisuus.
Tarvittaisiin ennustajalahjoja, jotta voisimme
lapsillemme kertoa, mihin ammattiin kannattaa
sijoittaa tai mikä tuotannonhaara tulee
pärjäämään. Siksi kasvamis- ja
kasvatusprosessissa tärkeintä on aikuisen esikuva
ja esimerkki.
Olemme varsin nopeassa
tahdissa, muutamassa vuosikymmenessä, siirtyneet
yhtenäiskulttuurista arvopluralismin aikaan. Ennen
vanhaan, minun lapsuudessani sanottiin, että
"joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee".
Vanhahtavasta sävystä huolimatta sananparsi ei ole
menettänyt merkitystä: sillä tarkoitettiin
kasvatusta ja kasvamista yhteisöllisyyteen. Jos
lähiyhteisön turva ei toimi lapsuudessa,
syrjäytyminen ja empatian puute, tunteettomuus ja
pahan valta lisääntyvät. Kovuus jatkuu
sukupolvesta toiseen.
Olen viime kuukausina
saanut runsaasti viestejä "kentältä",
ammattikasvattajilta ja vapaaehtoistyöntekijöiltä.
Pienten koululaisten iltapäivätoiminnan
järjestämiseen liittynyttä suurta innostusta on
seurannut turhautuminen ja uupumus. Palaute on ollut
melko yhdenmukaista. Ongelmat tiedostetaan ja niistä
puhutaan. Tietoa lasten ja nuorten hädästä on
runsaasti. Silti tuntuu, että todellista muutosta ei
synny. Lapsen näkökulma ei nouse esiin. Kovat
tavoitteet hallitsevat.
Arvoisat kuulijat,
Perinteisten arvojen
kellunta, jatkuva muutoksen haaste, on tehnyt meistä
aikuisista epävarmoja kasvattajia. Olemme
eksyksissä kotona ja koulussa vanhempina ja
opettajina. Perheistäkin on tullut markkinavoimien
kilpailuyksiköitä. Paluuta vanhaan aikaan ei ole,
eikä modernia patenttiratkaisua ongelmiin löydy.
Vastaan siksi alussa esittämääni kysymykseen
aikuisten tulevaisuudenkuvasta. Ongelmakeskeisen
ajattelun sijaan meidän tulee yhä enemmän tukeutua
yhteiskunnassamme oleviin, eettisesti vahvoihin ja
pysyviin arvoihin: rehellisyyteen, vastuullisuuteen,
lähimmäisenrakkauteen ja solidaarisuuteen. Tässä
työssä tarvitaan vanhoja, hyviä järjestöjä,
kuten Mannerheimin Lastensuojeluliittoa, joilla on
tervettä järkeä ja tuntuma suomalaiseen arkeen.