TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI AKATEEMISEN OPETTAJAKOULUTUKSEN 20-VUOTISJUHLASSA HELSINGIN YLIOPISTOLLA 14.10.1994

YHDENTYVÄN EUROOPAN HAASTEET KORKEAKOULU- JA SIVISTYSELÄMÄLLE

Minulle tuottaa suurta mielihyvää saada esiintyä puhujana tässä akateemisen opettajakoulutuksen 20-vuotisjuhlassa. Olen täällä monien entisten kolleegojeni joukossa. Pyydänkin saada kauttanne esittää parhaat toivotukseni kaikille maamme opettajille sekä opettajien koulutuksesta vastaaville opettajille ja oppilaitoksille.

Suomalainen opettajakoulutus on 130 vuoden iässä. Tälle yleisölle ei tarvitse korostaa, mikä merkitys Suomen kaltaiselle pohjoisessa sijaitsevalle yhteiskunnalle on ollut kansansivistyksellä ja koulutuksella. Koulutusmahdollisuuksien ulottamisella yhteiskunnan vähempiosaisiin ja maan eri alueille luotiin kansallisen itsenäisyyden ja nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan lähtökohdat. Ei enempää, ei vähempää.

Kansallisfilosofimme J.W. Snellmanin vahva vakaumus, että "sivistyksessä on Suomen voima", on ollut ja on maamme menestyksen salaisuus.

Tämä akateemisen opettajakoulutuksen pääjuhla merkitsee kunnianosoitusta nimenomaan maamme kansalliselle sivistystyölle yleeensä. Juhlanne kiinnittää huomiota siihen, miten ratkaisevassa asemassa on opettajavalmistuksen taso maamme sivistyselämälle.

Muuttuvassa maailmanyhteisössä parhaiten menestyvät ne valtiot, joissa on vahva koulutus- ja sivistyspohja. Tähän haasteeseen vastaaminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa niukkuuden oloissa. Se ei ole helppoa myöskään siksi, että menneet vuosikymmenet eivät tarjonneet kiinteää arvoperustaa opetustyölle.

Olemme viimeisten viiden vuoden aikana kokeneet historiallisia muutoksia sekä suomalaisessa yhteiskunnassa erikseen että ennen kaikkea kansainvälisessä yhteisössä kokonaisuutena. Vuosisataamme sävyttänyt ideologinen, mustavalkoinen kamppailu on päättymässä. Länsimais-liberalistinen kulttuuri on nyt saanut uutta jalansijaa läpi koko maapallomme.

On kuitenkin selvä, että maailmankuvamme tulee vielä pitkään olemaan erilaisten Berliinin muurien jakama. Tämä on ymmärrettävää, koska muutoksen nopeus on ollut usein rajumpi kuin edellytyksemme sen omaksumiseen. Totalitääristen ideologioiden heikkenemisestä huolimatta maapalolla ei ole nyt, eikä vastaisuudessa, yhtä ja yhtenäistä arvopohjaa. Meidän on rakennettava huomista useiden kilpailevien kulttuurien yhteisössä.

Myös Suomen kaltainen pieni, mutta identiteetiltään vahva kansakunta on tämän haasteen keskellä. On kuitenkin selvää, että juuri pienen kansakunnan on pidettävä ovet ja ikkunat auki: menestys syntyy vuorovaikutuksesta, ei ovien ja ikkunoiden sulkemisesta.

Meneillään oleva kansallinen ja maailmanlaajuinen murros on kaikessa oleellisessa arvomurros. Miten pystymme nyt luomaan sellaisen yhteiskunnan arvopohjan, jossa keskeisenä tavoitteena säilyy sivistyksen ja humaanin ihmisyhteisön kehittämisen turvaaminen?

Keskustelua herättäneessä kirjassaan "Historian loppu ja viimeinen ihminen" amerikkalainen tutkija Francis Fukuyama totesi pari vuotta sitten - kansainvälisen yhteisön mannerlaattojen järähdellessä -, että tulevaisuudessa meitä uhkaa vaara muuttua turvallisissa oloissa eläviksi ja itsekeskeisiksi viimeisiksi ihmisiksi ilman pyrkimyksiä korkeampiin päämääriin tavoitellessamme yksityistä mukavuutta.

En usko, että Fukuyama halusi loppujen lopuksi maalata eteemme toivotonta tulevaisuutta. Sensijaan hän halusi varoittaa. Eikä hän varoittanut turhaa.

Vastaavanlaisia dramaattisia purkauksia on kuultu myös suomalaisilta filosofeilta ja ajan merkkien tarkkaavaisilta lukijoilta. Monissa niistä on varoiteltu tieteeseen nojautuvan elämäntavan ongelmista. "Tiede, ihmiseen kylvetyn järkevyyden siemenen kukka, on vienyt meidät elämäntyyliin, jonka irrationaaliset puolet käyvät yhä ilmeisimmiksi ja levottomuutta herättävämmäksi". Näin akateemikko Georg Henrik von Wright.

Olen itse luonteeltani karjalainen optimisti. Voidakseni säilyttää tämän elämänasenteen, en voi olla perinjuurin miettimättä näitä arvostettujen ajattelijoiden varoituksia. Haluan, että maamme sivistyselämästä ja koulutuksesta vastuulliset viranomaiset ja instituutiot käynnistävät keskuudessaan perusteellisen arvokeskustelun. Toimikaamme niin, että suomalainen nuori kokee elämän yksilönä arvokkaaksi, että yhteiskunnan humaanista kehittämisestä, ei vain oman mukavuuden turvaamisesta, tulisi uudenlainen, yhteiskuntaa eteenpäinvievä tavoite.

Kasvatuksessahan on lopulta kysymys optimistisen elämänasenteen luomisesta. Tämä on mahdollista, mikäli nuorille jäsentyy kiinteä eettinen elämänkatsomus, kyky erottaa oikea ja väärä. Tähän on pyrittävä.

Maamme koulutusjärjestelmä on läpikäynyt monitasoista uudistumista. Koulutuspolitiikka on nähty kansakuntamme menestymisen kannalta elintärkeäksi asiaksi. Valtiovalta on nostanut koulutuksen strategisesti keskeiseksi kysymykseksi. Toisaalta kulttuurin ja yhteiskunnan muutokset ovat synnyttäneet voimakasta tarvetta koulutuksen laadulliseen uudistamiseen ja koulutuksen saattamiseen kaikin puolin niin sanotusti ajan tasalle.

Taloudelliset reunaehdot ovat kuitenkin asettaneet usein kohtuuttomat rajat uudistuksille. Tämä näkyy luokkien kokojen suurenemisina ja perinteisten oppimateriaalien hankintojen supistumisina. Haaste on siirtynyt opettajille, inhimillisien voimavarojen venymiskykyyn. Samalla tavoin kuin inhimillinen venymiskyky oli ratkaiseva esimerkiksi käydyissä puolustussodissamme.

Sivistyskansaa ei lopulta luoda kuitenkaan "piiskaamalla". Koulutuksemme ei kuitenkaan saa olla, kuten tohtori Vilho Hirvi korostaa, "tahdoton orja, joka kulkee kansainvälisten markkinavoimien ja kasvottomien talousmahtien liekanarussa." Ja Hirvi jatkaa:"Osana kansallista toimintastrategiaamme se on nimenomaan väline, jolla - sen jälkeen kun taloudelliset edellytykset on turvattu - voimme vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka omaehtoisina ja vahvoina kykenemme tässä kansainvälisessä toimintaympäristössä toimimaan".

Olen samaa mieltä. Sivistyspääomamme ja sivistystahtomme on se voimavara, jota kasvattamalla, kehittämällä ja hyödyntämällä selviydymme kovistakin haasteista. Sen turvin synnytämme itsellemme ei vain selviytymisen vaan myös kehittymisen edellytyksiä. Sen turvin avarramme toimintapiiriämme, siirrämme rajojamme kauemmaksi "mykistä pakoista" kohti luovuuden ja osaamisen toimintavapautta.

On näin ollen meistä itsestämme kiinni, miten voimavaramme käytämme, minkä näemme koulutuksessa ja kasvatuksessa tärkeäksi. Nimenomaan tämä panostuksemme koulutukseen - niin taloudellinen kuin henkinenkin - on meidän omassa harkinta- ja päätösvallassamme myös, jos liitymme Euroopan unioniin. Kukaan ei meidän puolestamme sanoisi, minkälaisen ja mitä asioita painottavan meidän panostuksemme koulutukseen täytyy olla. Sen ratkaisemme omien tarpeidemme, omien arvopäämääriemme mukaan.

Tarkastellessamme EU-jäsenyyden merkitystä koulutuksen kannalta, kysymys liittyy ennen muuta yleisiin liittymisen tai liittymättä jättämisen vaikutuksiin. Keskustelemme silloin siitä, kumpi vaihtoehto tuo meille enemmän taloudellista toimeliaisuutta ja sitä kautta hyvinvoinnin edellytyksiä. Koulutus on tekijä, joka astuu kuvaan mukaan tavallaan vasta tässä vaiheessa. Mitä enemmän meillä on taloudellisia edellytyksiä ja liikkumatilaa, sitä enemmän voimme hyödyntää koulutusresurssejamme. On myös olemassa vaara, että mahdollisen aivovuodon seurauksena emme pystyisi EU:n ulkopuolla realisoimaan kaikkea sitä panostustamme, jota koulutukseemme olemme tähän asti sijoittaneet.

Koulutuksen erilaistuminen on joka tapauksessa yksi vastaisen menestymisen ehdoista. On silti tärkeää huomata, että osaamisyhteiskunnan - tai vuorovaikutusyhteiskunnan, mitä nimeä haluammekin käyttää - oloissa erilaistuminen ei ole aivan sama asia kuin oli koulutuksen erilaisuus maatalousyhteiskunnan ja osin vielä teollisuusyhteiskunnankin oloissa. Erilaistuminen koulutuksessa on samalla kertaa uhka ja mahdollisuus. Se on uhka, jos se lisää epätasa-arvoa koulutuksessa. Mutta se on mahdollisuus, jos se johtaa ylipäätänsä koulutuksen laadun parantumiseen, kaikkien koulutuksessa olevien koulutusmotivaatioiden ja oppimisen parantumiseen, niin kuin tavoitteeksi on otettukin.

Korkeakoulujen vastuulla on myös tutkimuksen tasosta huolehtiminen. On huolehdittava siitä, että korkeakoulu- ja yliopistolaitos kehittyy luovuutta rohkaisevaksi, innovaatioiden tyyssijaksi koko yhteiskuntaa hyödyntävällä tavalla. Suomi ei saa kehittyä pelkäksi muualla tehdyn perustutkimuksen soveltajamaaksi, vaan meidän on aina säilytettävä asemamme myös tulevien nobelistien kotimaana.

Maatamme koetteleva massatyöttömyys on esimerkki myös siitä, miten emme ole kyenmneet uudistamaan taloudellista tuotantorakennettamme emmekä koulutusjärjestelmäämme muutoksien edellyttämällä tavalla. Olenkin varma, että maamme koulutussunnittelussa on eri tavoin jo nyt otettu huomioon tapahtunut "työn murros". Meidän on estettävä yhteiskunnan pysyvä jakautuminen työtä säännöllisesti tekeviin ja sitä satunnaisesti tekevään ja kokonaan vailla työtä eläviin ryhmiin. On oltava rohkaisevampi näköala. Juuri tämän näköalan luomisessa luovalla sivistysyhteiskunnalla on oltava vastaus.

Olen varma, että kansainvälistymisen järkevä jatkaminen tarjoaa koulutusmotivaatiolle ja koulutuksen arvostukselle tärkeän lisäruiskeen. Tässä jäsenyys EU:ssa on yksi merkittävä askel. Oppilaitosten ja opiskelijoiden mukaanpääsy EU:n yhteisiin ohjelmiin, ulkomailla suoritettavien opintomahdollisuuksien lisääntyminen ja lisääntyvä kansainvälinen yhteistyö sekä myös eurooppalaisten työmarkkinoiden täysi avautuminen motivoivat varmasti niin oppilaitoksia kuin opiskelijoitakin uudella tavalla. Tästä on olemassa jo nyt selviä todisteita.

EU:n jäsenyys lisää välittömimmin kokemusten vaihtoa, joka jo sinällään voi saada aikaan uusia ratkaisuja. Koulutuksenkin kannalta EU-jäsenyydessä on kysymys siitä, olemmeko itsestäänselvästi ja läsnäolevasti mukana niiden kehitysprosessien suuntaamisessa, jotka joka tapauksessa vaikuttavat meihin.

Edellä kuvaamani muutos on ehkä jota kuinkin kuin opettajan roolin muutos suhteessa oppilaaseen. Aiemmin olimme suhteessa kansainvälisyyteen kuin opettajalta katederin takaa valmiita vastauksia odottava oppilas, joka myös tyytyi saamiinsa vastauksiin sellaisinaan. Nyt kyselemme ja etsimme yhdessä ohjaajien ja opastajien kanssa vastauksia, joihin tuskin on valmiita vastauksia olemassakaan. Olemme itse milloin opastaja, milloin oppilas - joka tapauksessa aina utelias etsijä.