Eeva Ahtisaaren puhe Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa

6.2.1997

Haluan aluksi kiittää kutsusta tulla kouluunne. Kutsun hyväksymiseen minulla oli kaksi hyvää syytä. Ensimmäinen on se, että koulu on minulle tuttu, sillä poikamme Marko kävi tätä koulua. Hän pääsi ylioppilaaksi 1987. Kun kerroin Markolle, että olen menossa SYKkiin, hän sanoi itse juuri havainneensa, että siitä on jo kymmenen vuotta, kun hän pääsi ylioppilaaksi ja hänelle oli tullut pieni paniikki. Muuten Markolle kuuluu kyllä ihan hyvää. Hän tekee väitöskirjaa Hyvinvoinnin käsitteestä Columbian Yliopistossa New Yorkissa ja sen pitäisi valmistua tämän vuoden aikana. Hänellä on hyvät muistot tästä koulusta ja läheiset suhteet luokkatovereihin. Aina kun hän tulee Suomeen, alkavat puhelimet soida ja luokkatovereita lappaa niin Mäntyniemessä kuin Kultarannassakin. Hänen ystävänsä ovat hakeutuneet hyvin erilaisiin ammatteihin ja heillä on aina hyvin hauskaa tavatessaan.

Toinen varsinainen syy on Hilda Käkikoski, SYK:ssa vuosisadan vaihteessa vaikuttanut historian opettaja, joka vuonna 1907 valittiin eduskuntaan ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa. Hilda Käkikoski oli lahjakas, omintakeinen ja toimelias nainen. Opettajan toimensa ohella hän oli mukana Suomen Naisyhdistyksen toiminnassa, puhui tyttöjen koulutuksen puolesta ja järjesti maaseudun naisille esitelmätilaisuuksia kotia ja naisen työtä koskevista aiheista. Hän kävi luennoimassa kansanopistoissa, toimitti Kansanvalistusseuran lehteä, kirjoitti hauskoja ja opettavaisia lasten kirjoja "Myllärin Maijan tarinoita" ja harjoitti kaiken aikaa historian tutkimusta ja on kirjoittanut mm. kirjan "Suomen historiaa nuorisolle". Ja lopulta hän lähti mukaan politiikkaan.

Kun perehdyin Hilda Käkikosken elämään ja moninaiseen toimintaan pro gradu-tutkielmaani varten, havaitsin, että minun oli selkeästi rajattava tutkimusaihettani. Päätin tarkastella Käkikosken toimintaa naisasianaisena ja poliitikkona. Myös tämä esitykseni rakentuu samalta pohjalta ja tarkastelen naisten äänioikeutta Hilda Käkikosken äänioikeuskertomuksen kautta. Kerron aluksi Käkikosken lapsuudesta ja koulunkäynnistä. Tämän jälkeen kuvailen häntä opettajana ja naisasianaisena ja kerron hänen osallistumisestaan äänioikeuskeskusteluun. Lopuksi tarkastelen Käkikosken suuntautumista politiikkaan, ensimmäisiä vaaleja ja toimintaa kansanedustajana. Sen jälkeen teillä on mahdollisuus tehdä kysymyksiä.

Hilda Käkikoski, alkuaan Sjöström, syntyi Lapinjärven pitäjässä itä- Uudellamaalla 31.1.1864 seppä, sittemmin mylläri Johannes Matinpoika Sjöströmin ja Liisa o.s. Anttilan toisena lapsena. Isä kuoli keuhkotautiin Hildan ollessa vasta kaksivuotias. Hilda kuitenkin tiedosti itsessään joitakin isänsä luonteenpiirteitä, esimerkiksi eräänlaisen härkäpäisyyden ja jurouden. Parin vuoden kuluttua äiti meni uudelleen naimisiin Liljendalista kotoisin olevan talollisen pojan Magnus Henriksonin kanssa. Hän oli ruotsinkielinen eikä heille muuttaessaan osannut lainkaan suomea.

Äidin suku oli Iitin ratsutilallisia. Johannes Anttila, äidin isä oli lautamies - hän osasi lukea ja kirjoittaa. Johannes myös opetti kirjoitustaidon kaikille pojilleen, mutta ei tyttärilleen, sillä

hänen mielestään tytöt eivät tarvinneet sitä taitoa. Sen tähden Hildan äidin täytyi varkain oppia kirjoitustaito. Äidin suvussa ihailtiin ruumiillisia voimatekoja, ja äidin puolelta Hilda oli perinyt kyvyn ja halun äärimmäisiin ponnistuksiin.

Koulunkäynnin Hilda aloitti lukkarin johdolla, mutta sitten äiti lähetti hänet Liljendaliin ruotsinkieliseen kouluun. Äiti halusi Hildan oppivan puhumaan ja kirjoittamaan ruotsia. Opettaja kuitenkin Hildaa ohjatessaan samaisti suomalaisuuden ja raakuuden, ja se loukkasi syvästi Hildan suomalaista sukuylpeyttä. Tämän koulukokemuksen Hilda Käkikoski sanoo vaikuttaneen siihen, että hän läpi elämänsä taisteli ruotsinmielisten ylivaltaa vastaan.

Vuonna 1877 Hildan ollessa 13-vuotias perustettiin Porlammin kylään suomalainen kansakoulu, johon hänkin pääsi. Seuraavaan kevääseen mennessä Hilda oli suorittanut kansakoulun oppimäärän ja halu jatkaa koulunkäyntiä tuli yhä voimakkaammaksi. Itse hän otti selvää jatkomahdollisuuksista ja valmistautui pyrkimään Helsingin suomalaiseen tyttökouluun. Syyskuun 1.päivänä 1878 Hilda Sjöström hyväksyttiin koulun kolmannelle luokalle.

Ensimmäinen kouluvuosi Helsingissä oli raskas. Hilda asui köyhissä perheissä, hän oli kovin yksinäinen, eikä hänellä aina ollut varaa ruokaan. Hän sairastui ja hänen oli pakko keskeyttää koulunkäyntinsä. Kun hän vuoden kuluttua palasi kouluun, oli hän kokonaan toinen ihminen. "Minulla oli uusi mieli ja uusi nimi. Kuusitoistavuotisena rippikouluikään päästyäni jätin ruotsinkielisen nimeni ja aloin käyttää kotipaikkani Käk'kosken nimeä kirjakieleksi mukaeltuna", kertoo Hilda Käkikoski. Koulutoverit nimesivät hänet oitis Käeksi, ja ystävilleen hän oli Käki lopun elämäänsä.

Tyttökoulun jälkeen Hilda Käkikoski jatkoi opintojaan Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, sillä hän oli aina tuntenut, että "Jumala oli luonut hänet opettajaksi." Vuonna 1888 Käkikoski valmistui suomen kielen ja historian opettajaksi. Jatko-opistovuosina Käkikosken naistietoisuus oli herännyt, ja vuonna 1889 hän liittyi Suomen Naisyhdistykseen. Saman aikaisesti hänen mieltään askarrutti kysymys, onko naisasia ristiriidassa uskon asioiden kanssa. Monet kirkonmiehet vastustivat jyrkästi naisasiaa, ja sen tähden Käkikoski halusi tietää, oliko oikein, että nainen nousi taisteluun omien oikeuksiensa puolesta vai oliko Jumalan tarkoitus, että hänen tuli alistua ja siten kärsimyksen kautta puhdistua.

Uskonnolliset kysymykset olivat askarruttaneet monia muita naisasian harrastajia, myös Aleksandra Gripenbergiä. Hänen avullaan Käkikoskelle järjestyi mahdollisuus viettää muutamia viikkoja kesinä 1894 ja 1895 Sakari Topeliuksen luona Koivuniemessä. Topeliuksen kanssa käydyt keskustelut vakuuttivat hänet siitä, ettei naisasia ollut ristiriidassa kristinuskon kanssa. Naisasia muuttui hänelle yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, jonka eteen oli tehtävä työtä.

Keväällä 1891 Hilda Käkikoski sai historian opettajan toimen Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Käkikosken oppilas Laura Harmaja on kuvannut "Käkeä" opettajana sanalla Ihmeellinen. "Kun Käki kuvasi Kalevalan elämää tai Kreikan sankareita tai renessanssia ja Michel Angelon suuruutta, tuntui siltä, kuin hän olisi siirtänyt meidät pois olevaisuudesta." Käkikoski myös itse rakasti työtään opettajana ja antoi oppilailleen elämänohjeen: "Valitkaa yksi aate, joku ihanne, jonka toteuttamisen otatte elämäntehtäväksenne."

Historian opettajan toimen ohella hän oli iltaisin opettajana Helsingin suomalaisilla kansanopistokursseilla. Lisäksi olivat Suomen Naisyhdistyksen tehtävät. Käkikosken rooli yhdistyksen piirissä oli puheiden ja esitelmien pitäminen. Hän oli sisäistänyt ajatuksen sukupuolten täydellisesti tasa-arvosta. Hänen tavoitteenaan oli naisen tasavertainen asema miehen rinnalla, ja siihen vedoten hän vaati kaikkien ovien avaamista naiselle. "Koulut auki tytöille, yliopistot auki tytöille".

Hän painotti myös naisen oikeutta työhön kodin ulkopuolella. Naisella tuli olla sama vapaus ja oikeus kuin miehellä käyttää tietojaan kodin, yhteiskunnan ja valtion hyväksi. Jokaisella tuli olla oikeus antautua sille alalle, mihin luonnonlahjat ja sisäinen ääni häntä kutsuivat. Käkikosken mielestä tytöille oli annettava mahdollisuus hakeutua opettajan, lääkärin, tuomarin ja jopa sielunpaimenen virkaan, jos he sellaiseen tunsivat kutsumusta.

Noina vuosina Käkikoski puhui naisasiasta monilla foorumeilla. Kesäisillä maaseutumatkoilla hän liikkui useimmiten uudella kulkuvälineellä, polkupyörällä, polki päivän aikana seitsemänkin peninkulmaa. Hän oli uudenaikainen nainen, joka oli leikkauttanut tukkansakin aivan lyhyeksi.

Ennen pitkää Hilda Käkikoski alkoi käsitellä puheissaan naisten äänioikeutta. Tammikuussa 1898 hän piti puheen aiheesta "Minkätähden meidän tulee työskennellä valtiollisen äänivallan hankkimiseksi Suomen naisille?" Käkikoski aloitti puheensa lukemalla otteita Suomen Suuriruhtinaskunnan valtiopäiväjärjestyksestä ja jatkoi, ettei Suomen silloisten lakien mukaan naisella ollut edes välillistä oikeutta ottaa osaa niiden lakien laatimiseen, joita hänen tuli noudattaa ja niiden verojen määräämiseen, joita hänen tuli maksaa. Hän esitti kysymyksen naisen kansalaisoikeuksista. Onko oikein, että toinen puoli kansasta syntyi hallitsemaan ja toinen hallittavaksi?

Vuosisadan vaihteessa huoli Suomen kohtalosta sai Hilda Käkikosken varovaiseksi naisasian valtiollisissa vaatimuksissa. Historian opettajana hän oli perehtynyt J.V. Snellmanin ajatuksiin ja omaksunut hänen kansakuntaohjelmansa. Puheissaan Käkikoski usein toisti Snellmanin ajatusta: Suomi ei voi saavuttaa mitään väkivallalla; sen pelastuksena ja voimana on sivistys. Käkikoskelle se merkitsi naisen sivistystason kohottamista.

Suhtautuminen venälästämispolitiikkaan oli kärjistänyt maassamme puoluejakoa ja keskinäinen syyttely oli yleistynyt poliittisessa elämässä. Samaan aikaan Käkikosken oli tehtävä oma poliittinen valinta; oli valittava vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten välillä. Useimmat hänen ystävistään ja ikätovereitaan olivat valinneet nuorsuomalaisuuden, ja muun muassa Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun opettajain huoneessa ei Käkikosken mukaan vanhasuomalaisuutta uskallettu tunnustaa. Vanhasuomalaisuus oli kuitenkin Hilda Käkikosken poliittinen aatemaailma ja Venäjän politiikassa myöntyvyyssuunnan omaksunut suomalainen puolue oli hänen puolueensa.

Vuoden 1903 aikana Hilda Käkikosken terveys alkoi horjua ja hän jäi sairaslomalle. Sydän ja keuhkot olivat rasittuneet lukuisilla puhujamatkoilla. Syksyn kuluessa kypsyi lopullinen eropäätös, ja vuoden 1904 alussa Käkikoski teki rohkean ratkaisun; hän jäi vapaaksi kirjailijaksi, ilman palkkaa ja ilman virkaa. Hän oli kuitenkin tehnyt Kansanvalistusseuran kanssa sopimuksen kirjasta "Suomen historiaa nuorisolle". Vuosina 1904 - 1905 Käkikoski jakoi aikansa historiankirjoituksen, sanomalehtikirjoittelun ja naisasian kesken. Hän muutti Helsingistä Karjalohjalle kamreeri Ennolan perheen mukana, jonka kodissa hän oli asunut jo muutaman vuoden ja asui elämänsä loppuun. Hilda Käkikoski ei mennyt koskaan naimisiin. Hänellä oli ollut kosijoita, mutta hän valitsi naimattomuuden.

Äänioikeuskeskustelu käynnistyi uudelleen syksyllä 1904. Se sai virikkeen Berliinissä kesäkuussa 1904 pidetystä kansainvälisten naisten kongressista, jossa erityisesti painotettiin naisten valtiollisen äänioikeuden välttämättömyyttä. Suomessa työväen äänioikeusliike alkoi vaatia yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Suomen Naisyhdistyksen jäsenet, heidän joukossaan Hilda Käkikoski olivat kuitenkin edelleen sitä mieltä, että Suomessa tuli edetä äänioikeusasiassa Englannin mallin mukaan: oli pyydettävä äänioikeutta ja jätettävä toistaiseksi naisten vaalikelpoisuus.

Vuoden 1905 lopulla Venäjällä puhjenneet levottomuudet levisivät myös Suomeen ja kärjistyivät emämaan mallin mukaan suurlakoksi. Tässä yhteydessä äänioikeudesta tuli poliittisen taistelun ydinkysymys. Eri kansalaisjärjestöt lomittuivat toisiinsa ja vaativat äänioikeusuudistusta, eduskuntauudistusta ja kieltolain toteuttamista. Venäjän turvallisuuden kannalta oli tärkeää palauttaa rauha rajamaahan, jolla nimellä Suomea kutsuttiin. Marraskuun manifestilla Venäjän keisari vahvisti päätöksen siirtymisestä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja yksikamariseen eduskuntaan. Heinäkuussa 1906 viimeiset säätyvaltiopäivät hyväksyivät uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Näin Suomessa siirryttiin milteipä vallankumouksellisella hyppäyksellä Euroopan vanhakantaisimmasta edustusjärjestelmästä maanosan radikaaleimpaan. Ja siinä samalla kaikki täysi-ikäiset suomalaiset naiset saivat täydet poliittiset oikeudet, ensimmäisinä Euroopassa.

Uuden vaalilain valmistelun myötä alkoi Hilda Käkikosken elämässä selvä poliittinen aktivoituminen. Hänen sanomalehtikirjoittelunsa lisääntyi ja siihen tuli selkeä puoluepoliittinen tavoite, linjanveto ruotsalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin. Käkikosken todellinen huolenaihe oli kuitenkin, miten saada naiset tajuamaan äänioikeuden merkitys ja käyttämään tätä oikeutta. Hän ryhtyi itsekin opiskelemaan vaalilakia, ja kun suomalaisen puolueen naisvaliokunta tiedusteli häneltä syyskuussa 1906, voisiko hän pitää vaalilakikursseja ilman puolueväriä, hän vastasi voivansa sen tehdä. Toisaalta häntä huolestutti historiatyön keskeyttäminen, mutta saatuaan itse Danielson-Kalmarilta kehotuksen "Nyt ei ole aika kirjoittaa historiaa, vaan tehdä historiaa" Käkikoski ryhtyi pitämään vaalilakikursseja.

Lokakuussa 1906 suomalainen puolue ryhtyi asettamaan eduskuntaehdokkaita. Hilda Käkikoski tuli ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiristä, mutta hänet asetettiin myös puolueen yleisehdokkaaksi koko valtakunnan alueelle.

Seuraavat viisi kuukautta olivat yhtäjaksoista matkustamista joko yksin tai muiden suomalaisen puolueen ehdokkaiden kanssa. Käkikoski puhui perustuslaista, raittiudesta, siveellisyydestä, kunnallisesta äänioikeudesta, työväenkysymyksestä, torpparilaista, naisasiasta, vanhuuden vakuutuksesta, äidinkielen ja uskonnon tärkeydestä. Matkat ulottuivat ympäri maata, Hämeestä Pohjois-Karjalaan, Satakunnasta Pohjanmaalle.

Vaalityön tekeminen ajoittui Suomen talven pimeimpään aikaan, jolloin tiet ja kelit olivat huonoimmillaan. Alkutalvesta liikuttiin tärisevällä kärrykyydillä, lumen tultua reellä. Myös junamatkat olivat pitkiä. Matka Helsingistä Poriin kesti koko päivän ja Pohjois-Karjalaan lähes vuorokauden. Junamatkoilla kirjoittamissaan kirjeissä Käkikoski kuvaa eri puolilla maata saamaansa vastaanottoa, vaalitilaisuuksien tunnelmia ja matkustamisen ihanuutta ja kurjuutta.

Hilda Käkikosken kirjeissä on niin aidon ja rehellisen tuntuista poliittisen kulttuurin kuvausta, etten malta olla lukematta niistä otteita. Vaalikiertueensa Käkikoski aloitti Uudeltamaalta, kotikylästään Porlammilta. Kylän nuorsuomalainen opettaja ei antanut käyttää koulua vaalitilaisuuteen, ja sentähden kokous pidettiin kylmillään olleessa talossa. Käkikoski puhui talvitamineissaan ja kansan täytyi seistä koko ajan.

Joulukuun alkupäivinä oli Forssassa suuri suomalaisen puolueen kokous. Monet olivat tulleet adventtikirkkoon ja jääneet kirkonpenkkiin odottamaan kokousta ja istuivat siinä esitelmiä kuunnellen iltamyöhään, sama tarkkuus kasvoilla koko ajan. Sille yleisölle oli ollut helppo ja hauska puhua. Forssasta Käkikoski matkusti Ouluun. Siellä oli palokunnan sali täynnä kuin nuijalla lyötynä ja väki kuunteli väsymättä. Oulaisista Hilda Käkikoski kirjoitti Hildi Ennolalle, että "Pohjanmaalla ovat naiset omituisen jäykän näköisiä. He istuvat kasvot totisina, liina päässä, mutta sydän on hehkuvan lämmin. Uskonto ja suomalaisuuden aate on heissä täydellisessä sopusoinnussa."

Liperistä sai Aleksandra Gripenberg viestin, että "nyt minä olen ihastunut karjalaisiin". Käkikosken matkan aikana oli ollut pureva pakkanen, mutta "Eräs kauppias Joensuussa tarjosi minulle mukavan rekensä ja 2 karhuntaljaa. Neiti Käkikoski on kallis kansallisomaisuus, jota pitää hoitaa hyvin, oli kauppias sanonut. Viisi rouvaa matkusti vuorotellen kanssani ja huolehtivat siitä, että sain sopivaa ruokaa ja mukavan vuoteen. Pidin usein kaksi kokousta päivässä ja jokainen kokous kesti 5-6 tuntia ja loppui kuumaan otteluun sosialistien kanssa ja myöskin niiden kanssa, jotka kutsuvat itseään perustuslaillisiksi."

Joensuussa hän joutui eräillä kotikutsuilla vastatusten kahden kagaalirouvan kanssa. "Noilla kelvottomilla oli näet otsaa sanoa minulle vasten naamaa, että suomettarelainen puolue on häpeällinen puolue. Eikä sen sanoja eräs rouva Wegelius ottanut sanojaan takaisin, vaikka minä vakavasti vaadin. Minun oli pakko lausua heille niin ankaria nuhdesanoja, etten muista sellaisia sivistyneille ihmisille sanoneeni", kirjoitti Käkikoski.

Viikkoa aikaisemmin hän oli ollut Porissa, jossa oli ollut mahtava kokous - lähes pari tuhatta henkeä. "Voi sitä iloista innostusta, mikä Porin kokouksessa vallitsi! Kyllä meidän puolueessamme on elämää", kirjoitti Käkikoski.

Hikisistä kokoushuoneista matkaa jatkettiin taas kylmässä talvisäässä. Terveyden kannalta se oli hyvin rasittavaa. Käkikoski vilustui, ankara yskä ja hengenahdistus vaivasivat ja välillä ääni oli aivan lopussa. Ystävälleen hän uskoutui: "Puhuin tavattomalla innolla, näytin kokouksissa terveeltä, mutta kaiket yöt "haukoin ilmaa". Kunpa vaan voimat kestäisivät!"

Ja kestiväthän ne. Vaalit pidettiin maaliskuun 15. ja 16. päivänä 1907. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan suurimmalla äänimäärällä. Katsellessaan taaksepäin hän totesi: "Vaellukseni olivat monet ja pitkät. Pidin ainakin 100 esitelmää. Hengenheimolaiseni minua juhlivat ja vastustajani vihasivat. En eläissäni unohda tätä ihmeellista talvea."

Kun toukokuun 23.päivänä 1907 yhdeksäntoista suomalaista naista, heidän joukossaan Hilda Käkikoski asteli valtiopäivien juhlallisiin avajaisiin, he tiesivät tekevänsä historiaa. Missään muualla ei naisia ollut tätä ennen nähty parlamentaarisella areenalla ja kesti vuosikymmeniä, ennenkuin samassa laajuudessa nähtiinkään. Koskaan aiemmin eivät myöskään kaikki yhteiskuntaluokat olleet olleet parlamentissa yhtä tasa-arvoisesti edustettuina kuin Suomen uudessa, yksikamarisessa eduskunnassa. Niinpä nämäkin yhdeksäntoista ensimmäistä edustivat maansa naisten koko kirjoa piioista ja tehtaalaisista emäntiin ja opettajattariin; olipa joukkoon mahtunut edustaja harvalukuisesta aatelistakin.

Hilda Käkikosken ensimmäinen eduskunta-aloite koski naisen virkakelpoisuutta. Vuosisadan vaihteessa ei koulutus sellaisenaan oikeuttanut naista saamaan valtion virkaa. Hänen oli lisäksi anottava ja saatava "vapautus sukupuolestaan". Tähän epäkohtaan Käkikoski puuttui. Myös nuorsuomalaisten Lucina Hagman jätti asiaa koskevan aloitteen. Näitä anomuksia ei kuitenkaan ehditty käsitellä vuoden 1907 valtiopäivillä eikä seuraavillakaan. Käkikoski joutui uudistamaan anomuksensa vuosittain. Porvarilliset naiskansanedustajat jatkoivat tämän aloitteen uudistamista seuraavalla vuosikymmenellä. Asiasta valmistunut mietintö hyväksyttiin vihdoin 1917 valtiopäivillä, mutta toteutumistaan se sai odottaa vuoteen 1927.

Hilda Käkikosken panos opetus- ja sivistystoimen asioissa oli merkittävä. Hän oli perusluonnoltaan kasvattaja ja kansanvalistaja, joka ymmärsi koulutuksen merkityksen. Hänen mielestään sivistys sinänsä oli arvokasta. Valtiopäivillä hän vaikutti siihen, että yhä useampaa sivistystyön alaa ryhdyttiin tukemaan valtion varoilla. Samanaikaisesti hän kannatti yksityistä aloitteellisuutta, muun muassa yksityisiä alkeiskouluja ja oppikouluja. Hän piti tärkeänä nuorisoseurojen, kansanopistojen ja työväenopistojen toiminnan tukemista valtion varoin. Nuorison piti saada katsella maailmaa vapaana puolueholhouksesta. Käkikoski puhui opettajan työn arvostuksen puolesta ja vaati samaa palkkaa samasta työstä naiselle ja miehelle, naimattomalle ja perheen elättäjälle sekä työn vaativuuden takia "korotusta palkkoihin" ja varoja opintomatkoihin.

Samapalkkaisuus, naisen virkakelpoisuus ja naisen työvapaus ovat tavoitteita, jotka nousevat esiin Käkikosken valtiopäivätyössä. Naisen työvapauden puolesta hän otti voimakkaasti kantaa, kun eduskunnassa käynnistyivät keskustelut työsuojelulaista. Tämän kysymyksen yhteydessä tuli näkyviin ero sosiaalidemokraattisten ja porvarillisten naisedustajien suhtautumisessa naisten ansiotyöhön. Työ oli työläisnaisille välttämättömyys, jonka haittavaikutuksia tuli työlainsäädännöllä rajoittaa. Porvarilliset naisedustajat puolestaan näkivät tällaisen lainsäädännön naisen työvapauden rajoittamisena. "Me taistelemme Suomen naisen työhalun, hänen taloudellisen hyvinvointinsa ja toimintavapautensa puolesta", päätti Käkikoski puheenvuoronsa.

Hilda Käkikoski viihtyi valtiopäivätyössä. "Ah, jos olisin nuori ja terve! Jos niin olisi, silloin pitäisin edustajan toimea ihanana elämäntehtävänä. Siinä on niin paljon muutakin kuin riitelemistä ja riitojen kuulemista; se on herätystyötä sanan ihanimmassa merkityksessä. Edustaja - etenkin naisedustaja - on kansan uskottu, kansan palvelija, ja samalla hän voipi esiintyä lainsäätäjän auktoriteetilla". Erityisesti hän sanoi viihtyneensä lakivaliokunnassa, sillä "siellä olivat asiat historiallisella pohjalla". Eduskunnan istunnot venyivät usein pitkään, mutta luonteelleen tyypillisellä jääräpäisyydellä Käkikoski istui salissa unen kanssa taistellen tai kirjeitä kirjoittaen, kunnes viimeinenkin puhuja oli lopettanut.

Valtiopäivävuosina Käkikosken suhteet nuorsuomalaisiin ja ruotsalaisiin paranivat ja ajan mittaan myös kielikysymys jäi taka-alalle. Vanhemmiten hän havaitsi, että kielirajalla kasvaneena hän tunsi olevansa parhaiten kotonaan sellaisessa kokouksessa, jossa kyseltiin: "Ska'int fröken tala lite på svenska också?"

Sosialisteja ja työväen edustajia hän piti suomalaisina veljinä ja sisarina, mutta sosialismin aatteita hän kavahti ja lausui peittelemättä siitä kantansa. Päiväkirjan lehdillään hän hiljaisina hetkinään katui omaa kiivauttaan.

Hilda Käkikoski jätti eduskuntatyön vuoden 1910 valtiopäivien jälkeen. Hän oli menettänyt terveytensä jo ensimmäisen vaalitaistelun aikana, ja eduskuntavuosina sydän- ja munuaissairaus pahenivat. Syvä uskonnollinen vakaumus auttoi Hilda Käkikoskea kantamaan sairautensa tyynesti, mutta hän oli huolissaan siitä, että hänen väsähtämisensä pelottaisi muita naisia ryhtymästä samaan työhön. Viimeisinä vuosinaan hän jatkoi historiankirjoitustyötä ja yritti rohkaista naisia osallistumaan valtiopäivätyöhön. Hilda Käkikoski kuoli marraskuun 14. päivänä 1912.

Kiitollisuutensa valtiopäivävuosistaan Hilda Käkikoski ilmaisi seuraavasti: "Minä itse puolestani olen onnellinen, että sain olla mukana ensimmäisessä vaalitaistelussa, kuulua kansakunnan heräämisen suureen kevääseen, olla mukana siellä, missä ratkaisevimmat, vaarallisimmat taistelut taisteltiin, itse syttyä, muita sytyttää, saada unohtaa ruumiillinen raihnautensa ja tuntea, että henki kannattaa ja hallitsee."