Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Journalismin päivillä ja Suomen Journalistiliiton 80-vuotisjuhlissa Helsingissä 24.8.2001

(muutosvarauksin)

Julkisuushakuisuus - etu vai haitta?




Julkisuus ja avoimuus ovat sukua toisilleen, vaikkakaan eivät täysin sama asia. Miten nämä käsitteet soveltuvat nykyaikaisen yhteiskunnan perusperiaatteisiin: Demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen?

Yhteiskunnan avoimuus kuuluu luonnollisella tavalla demokratiaan eli kansanvaltaan. Miten muuten ihmiset voisivat vakuuttua siitä, että he voivat ilmaista kantansa yhteisistä asioista ja pyrkiä myös
vaikuttamaan niihin. Koska vähääkään suuremmissa ihmisyhteisöissä demokratia ei voi toteutua kaikkien jatkuvalla osallistumisella, joudutaan avoimuusperiaatteeseen turvautumaan myös sen takaamiseksi, että valitsijat tietävät, mitä edustajat päättävät ja miksi.

Yhteisten asioiden hoitoon liittyy siis luontevasti oikeus saada tietoa ja velvollisuus antaa sitä. Aikaisemmin pidettiin riittävänä, että julkisuus koski vain tehtyjä päätöksiä ja niiden täytäntöönpanoa, kun sen sijaan asioiden valmistelu oli salaista. Nyt vaatimukset saada tietoa jo valmisteluvaiheessa ovat kasvaneet, samoin myös velvollisuudet tässä suhteessa ovat lisääntyneet.

Tämä laajempi avoimuus tuo mukanaan myös mahdollisuuden vaikuttaa joko suoraan valmistelijoihin ja päättäjiin tai epäsuorasti julkisuuden avulla. Vastaavasti valmistelijat ja päättäjät joutuvat kertomaan
kantojaan jo ennen varsinaista päätöksentekoa tai vähintäänkin perustelemaan, miksi heillä ei vielä ole kantaa tai miksi he eivät sitä kerro. Ne, joiden kannat ovat ensimmäisinä valmiina dominoivat eräällä tavoin keskustelua. Julkisuuden kautta saattaa tässä vaiheessa levitä melko vapaasti valmisteltavaan asiaan liittyviä toiveita ja pelkoja. Kuvaavia esimerkkejä ovat erilaiset ympäristöpäätökset tai aborttilainsäädäntö.

Kansanedustajat, kunnanvaltuutetut ja muut päättäjät ovat tässä tilanteessa melkoisen paineen ja suurennuslasin alla. Lisäksi osa mediasta tuntuu osaavan sunnuntai-iltaisin vain gallup-tyyppisen
haastattelun, jossa monimutkaiset asiakokonaisuudet on litistetty enemmän tai vähemmän onnistuneiksi kyllä tai ei -vastauksiksi. Tasapuolisuuden vuoksi on kyllä tunnustettava, että kyllä vastaajissakin sitten löytyy skaalaa. Tämä johtaakin minut kysymään, mikä on avoimuutta ja tiedonhakua, mikä puolestaan viihdettä?

Yhteiskunnan avoimuus ja asioiden julkisuus ulottuu myös hallintoon ja tuomioistuinlaitokseen. Yksityisyyden suoja nousee täällä paljon selkeämmin esiin, mutta rajanveto saattaa olla vaikeaa. Erityisesti tuomioistuinlaitoksen puolella tunnen itse suurta varovaisuutta julkisuuden suhteen. Oikeudenkäynnissä siitä on olemassa selvät säännöt, mutta yksityisen ihmisen tai yhteisön leimaaminen
syylliseksi tai vastuulliseksi ennen tuomioistuinta voi johtaa todella traagisiin tilanteisiin. Samoin tietysti tuomion väärin lukeminen saattaa johtaa samaan. (Jäänyt toteen näyttämättä merkitsee, että on syytön. Eikä siis sitä, että tuomistuin nyt vain tällä kertaa olisi epäonnistunut näytössä). Tuomioistuinlaitos sen paremmin kuin kukaan muukaan ei tietystikään ole kriittisen keskustelun tai arvostelun ulkopuolella.

Koskeeko avoimuus vain julkista sektoria? Avoimuus ja sitä kautta julkisuushakuisuus ulottuu varmasti edellä kuvatun perusteella myös yrityksiin, kansalaisjärjestöihin ja yksityisiin ihmisiin.

Yhteisten asioittemme hoitajiin pyritään vaikuttamaan eri keinoin.
Vaikutuskeinojen valinnassa vaikuttaa myös niiden julkisuusarvo. Keskustelenko kahden kesken, pohditaanko päivällisellä kabinetissa vai porukalla työväentalolla? Järjestetäänkö mielenosoitus? Viedäänkö soppakattila eduskunnan eteen? Vai esiinnyttäisiinkö hulluina lehminä vastustamassa EU:n maatalouspolitiikkaa? Tai jos tehtäisiin markan hautajaiset? Vuosien mittaan päättäjät ovat ottaneet vastaan mitä erilaisimpia viestejä. Suomalaiset ovat ahkeria ja usein taitaviakin mielenosoitusten tekijöitä. Lähes poikkeuksetta nämä erilaiset mielenilmaisut ovat täyttäneet sekä laillisuuden että hyvien tapojen
vaatimukset. Vastaavasti suomalainen poliisi on yleensä ollut myös kiitoksen arvoinen.

Hyvä tapa on varsin joustava käsite. Joka tapauksessa on kunnioitettu muiden ruumiillista koskemattomuutta ja omaisuuden suojaa. Kun muistelen omaa nuoruuttani, niin kakun heittäminen olisi ollut noloa, katukivistä nyt puhumattakaan. Tavallaan oltiin erittäin ylpeitä täysin väkivallattomasta mielenosoituksesta ja sen vaatimasta rohkeudesta. Se osoitti tietynlaista moraalista vahvuutta, jopa ylemmyyttä. Julkisuutta mielenilmauksilla kyllä haettiin, koska tarkoituksena oli vaikuttaa.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä on aiheuttanut muutoksen. Aikaisemmin pohdittiin sitä, sotkeutuuko ulkomaalainen mielenosoittaja maan sisäisiin asioihin ottamalla osaa väkivallattomaan mielenosoitukseen, jonka kyseinen diktatuuri oli kieltänyt. Näitäkin mielenosoituksia on vieläkin. Nyt me kuitenkin pohdimme enemmän sitä, miksi yhteiskunnassa, jossa voi osoittaa mieltään vapaasti, turvaudutaan väkivaltaan. Minkälaista julkisuutta tällä ansaitaan? Missä määrin on kyse julkisuuden tavoittelusta?

Ainakin väkivalta lisää turvatoimenpiteitä ja tämä puolestaan ei ainakaan lisää avoimuutta. Miten katkaista tämä kielteinen kierre on seikka, joka pohdituttaa niin meillä kuin muuallakin. Olen erittäin iloinen siitä, että meillä Suomessa keskustelu on johtanut syvempäänkin pohdintaan poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksista globalisoituvassa maailmassa. Valtaapitäviä ja heidän taustaorganisaatioitaan pitää tutkia, mutta myös valtaan vaikuttajia. Uskaltaisin ennustaa, että kansalaisjärjestöjen ja muiden
vaikuttajayhteisön toimintaperiaatteita ja taustoja pohditaan pidemmälle tulevan syksyn aikana.

Poliittisten puolueiden erityisluonne ehkä selkiytyy monille tätä kautta. Yksittäisen ihmisen on usein helpompi lähteä muuttamaan yhtä asiaa kuin yrittää tehdä yleensä parempaa maailmaa. Yhden asian
liikkeet ovat tavallaan ovi demokratiaan, jossa joutuu sovittamaan yhteen hyvin erilaisia asioita. Tällöin saatetaan liittyä puolueeseen tai toimintaryhmästä saattaa muodostua puolue, kuten Vihreille tapahtui.

Julkisuuden kannalta yhden asian liike on mielestäni helpompi kuin puolue. Siitä saa tiiviimmän paketin. Onko se paketti sitten riittävä, on toinen asia. Aika ajoin erilaiset asiat tuntuvat rynnistävän yleiseen tietoisuuteen nimenomaan yhden asian liikkeiden kautta, mutta ne alkavat toteutua, vasta kun puolueet tulevat riittävän kiinnostuneeksi niistä. Miksi nämä asiat eivät muodostu poliittisiksi kysymyksiksi suoraan puolueissa? Ne eivät saa riittävästi mielenkiintoa puolueen sisällä monien muiden asioiden seassa ja
toisaalta ne leimataan ulkopuolella yhden liikkeen asiaksi, joihin muiden on vaikea yhtyä. Yhden asian liikkeet ja kansalaisjärjestöt kuuluvat elävään demokratiaan siinä kuin puolueetkin. Puolueiden ei ole syytä olla kateellisia yhden asian liikkeille. Ne ovat pikemminkin piristysruiske kuin vaara puolueille.

Entä tarvitsevatko yrityksetkin julkisuutta vai riittääkö, että tuotteilla on sitä? Riippuu tietysti yrityksestä - ja julkisuudesta. Vain pieneen osaan yrityksiä kohdistuu julkista mielenkiintoa. Useimmat suuret yritykset rakentavat huolella julkisuuskuvaansa sekä median välityksellä että muilla tavoin. Tuotteet ovat vain osa
tätä kampanjaa, muita ovat esimerkiksi tuotantolaitokset, henkilöstö, erilaisten hyvien asioiden tukeminen, julkiset suhteet jne.

Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin: Kuinka paljon erilaista tietoa erilaiset intressiryhmät voivat edellyttää yritykseltä? En siis tarkoita vain johtajia, muuta henkilökuntaa, omistajia tai edes asiakkaita, vaan muuta yhteiskuntaa. Asia on tärkeä senkin vuoksi, että juuri talouden kansainvälistyminen, globalisaatio on ihmisten suuri huolen aihe.


*****


Ihminen julkisuudessa


Palataanpa lopuksi ihmiseen julkisuudessa. Olen ollut kansanedustajana yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 presidentiksi valintaani saakka. Samanaikaisesti, neljännesvuosisadan ajan olin mukana myös
kunnallispolitiikassa ja monessa muussa. Väitän, että ennen ulkoministerikauttani kaikki minusta valtakunnallisella tasolla kirjoitettu tai sanottu mahtuu aika pieneen mappiin. Enkä minä ollut mikään poikkeus vaan pikemminkin aika perinteinen suomalainen vaikuttaja. Toimiminen suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vaatinut kovin suurta mediahakuisuutta - tunnetuksi tulemista kyllä.

Tällaista "toisen asteen " tunnetuksi tulemista on vaikuttaminen lähiympäristössä tai erilaisissa järjestöissä. Sellainen tunnetuksi tuleminen on suhteellisen hidasta ja edellyttää riittävän tuen löytämistä jossain määrin aktiivisten ihmisten joukossa. Nämä eivät sinänsä riitä kansanedustajaksi valituksi tulemiseen, mutta tämä ydinryhmä toimii mielipidevaikuttajina omassa ympäristössään. Näin syntyvä verkosto voi olla hyvinkin tehokas sekä paikallisella että kansallisellakin tasolla.

Eduskunnassa ja muissa päättävissä elimissä on toisenlaisiakin ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat mediajulkisuudesta meille ennestään tuttuja eri tavoin, kuten esimerkiksi urheilijat, taitelijat tai toimittajat, miksei julkisuuden henkilön puolisotkin. Me olemme luoneet näistä ihmisistä myönteisen kuvan heidän aikaisemmassa osaamisalueessaan ilman, että heillä on erityisemmin näyttöä valittavan tehtävän osalta. Osa näistä julkkisehdokkaista menestyy uudessa tehtävässään - osalle siitä jää ns. mielenkiintoinen kokemus.

Vaatiiko nykyinen poliittinen järjestelmä yhä enemmän julkisuutta - nimenomaan sähköisen median julkisuutta - ja sitä kautta päättäjiä, jotka sopivat tähän julkisuuteen ja jotka viihtyvät siinä? Oppivatko
ihmiset, muutkin kuin toimittajat, luomaan sellaista reaalidraamaa, joka täyttää myyvän median vaatimukset?

Ministeri Suvi-Anne Siimes kysyy äskettäisessä pakinassaan "Kuinkas sitten kävikään?" ( Turun Sanomat 25.7.2001) seuraavaa: Maailma, joka tarjoaa niin pikaruokaa, pikatyydytystä kuin pikavastauksiakin -
miksi se ei tarjoaisi myös pikapolitiikkaa? Tai ainakin synnyttäisi tarvetta siihen.

Tiedän, että elämme tulosvastuun maailmassa. Toimittajienkin työtä arvioidaan monessa työpaikassa katselija-, kuuntelija- tai lukijalukutavoitteilla. Tottahan toki, eihän juttuja itselle tehdä. Korkeat suosioluvut eivät tietenkään automaattisesti tarkoita sitä, että tuote olisi huono, mutta eivät ne kyllä automaattisesti
laatuakaan takaa.

Väittävät, että juttu myy jos sen tekee seuraavalla reseptillä:

+konflikti mieluummin kuin yhteisymmärrys
+dramatiikka mieluummin kuin ei-dramatiikka
+henkilö mieluummin kuin asia
+henkilö itse mieluummin kuin rooli tai tehtävä
+karkea yksinkertaistaminen mieluummin analysointi
+tunteisiin vetoaminen mieluummin kuin järkeen
+muoto mieluummin kuin sisältö


Onko näin? Jos näin on, entäpä jos sitten haluttaisiin tehdä näillä perusteilla reaalidraamaa? Haluaisitteko te elää sellaisessa maailmassa, joka on tehty näiden periaatteiden mukaan?

Minä en. Itse kullakin on eri tilanteista muistoja ja mustelmia, mutta haluan toivoa, että vastuullinen media voittaa. Lehtien lukijat, radion kuuntelijat tai television katselijat kantavat omalta osaltaan vastuun, mihin he mielenkiintonsa suuntaavat. Myös media on vastuussa siitä, mitä se tarjoaa ja miten se sen tarjoaa. Puhun rehellisen journalistiikan puolesta. Se on osa demokratiaa kaikkine seuraamuksineen. Vaikuttaa se sitten politiikkaan tai pörssiin. Sellaisen median kanssa päättäjien pitää uskaltautua dialogiin. Sellaisen median uskon kannustavan meitä kaikkia ajatteluun. Se vahvistaa demokratiaa ja kunnioittaa ihmisyyttä.

Haluan toivottaa parhainta onnea ja menestystä 80-vuotiaalle Journalistiliitolle ja antoisaa keskustelua Journalismin päivien ohjelman parissa.