Tohtori Pentti Arajärven puhe Mikkelin klubilla aiheesta "Mannerheim kirjastossani" 30.11.2007

Sain kutsun tänne Mikkelin klubille tai kuulemma kutsumanimeltään Marskin klubille melkein vuosi sitten. Kutsun mukaan tilaisuudessa syömme niin sanotun Mannerheimin illallisen ja iltaan kuuluu lyhyehkö vieraspuhe. Aihe on yleensä ollut Mannerheimiin liittyvää, mutta poikkeuksiakin on. Tässä sitä sitten ollaan.

Jossakin vaiheessa rupesi tämä puhe mietityttämään. Suhteeni Mannerheimiin ei ole koskaan ollut kovin läheinen siinä mielessä, että olisin ollut hänestä erityisen kiinnostunut. Historia on aina ollut minulle mieluisaa, mutta en ole ollut erityisen kiinnostunut henkilöhistoriasta. Olen mieluummin seurannut valtioita, kansanliikkeitä ja poliittista historiaa. Vaikka Mannerheim kieltämättä oli sotilas ja poliitikko, ei sotahistoria sen poliittisia ulottuvuuksia lukuun ottamatta ole minua kovin paljon kiinnostanut. Ansionsa ja suuri merkityksensä Mannerheimilla tässä suhteessa on vaikkapa suhtautumisessa Leningradin piiritykseen tai Muurmanin radan katkaisemiseen. Myös hänen entente-suhtautumisensa ja kykynsä pysyä sellaisessa asemassa, että Neuvostoliitto katsoi voivansa hänen ollessa presidenttinä toimia siten kuin se aikanaan toimi, osoittavat poliittista kaukonäköisyyttä.


Niinpä pulma oli, mitä puhua. Ryhdyin tarkastelemaan kirjahyllyäni Mannerheimin suhteen ja siitä se ajatus syntyi. Mannerheim kirjahyllyssäni. Käytettävissäni on tietojärjestelmä, josta voi hakea teoksia tekijän tai kirjan nimellä.

Kirjahyllystäni löytyivät muun muassa Mannerheimin muistelmat, Veijo Meren teos Suomen marsalkka Mannerheim, Risto ja Ritva Lehmusoksan teos Mannerheimin pöydässä ja P. Aallon ja muiden kirja Suomalaiset Aasian-kävijät, jossa käsitellään muun muassa Mannerheimia. Nämä olivat siis kirjoja, joiden nimessä esiintyi Mannerheim tai jotka Mannerheim on kirjoittanut. Tuskinpa yhtään itsenäisen Suomen historiaa on voitu kirjoittaa, jossa ei Mannerheimin nimi esiintyisi, mutta se olisi sitten jo liian laaja juttu.

Seuraava ongelma oli, miten ja missä järjestyksessä näitä Mannerheim-kirjojani pitäisi käsitellä. Kun olemme Mikkelin klubilla, tuntui luonnolliselta aloittaa kirjasta Mannerheimin pöydässä. Tämän kirjan tarkoitushan on jotenkin Mannerheimin elämään liittyen kuvata sitä, mitä hyvän ruuan ystävä Carl Gustaf Emil Mannerheim eläessään söi tai miten ruoka hänen elämäänsä liittyi. Kyse ei ole vain keittokirjasta vaan kulttuurihistoriasta. Omalla viehättävällä tavallaan on yhtä aikakautta ja elämäntapaa sidottu yhteen henkilöön, hänestä kertoviin tarinoihin, kaskuihin ja anekdootteihin. Esillä on yhtä hyvin 1800-luvun yläluokan ruuat, pöytätavat ja käyttäytyminen kuin Venäjän keisarin sotilas, niin valkoinen kenraali ja marsalkka kuin ylipäällikkö ja presidentti. Tässä kirjassa kuvataan tietysti myös hyvin eloisasti päämajan aikaa ja niitä olosuhteita, joissa lähtökohta tämänkin klubin nimittämiselle Marskin klubiksi on syntynyt. Kirjassa on tietysti kuvaus myös marskin ryypystä, joka kirjan mukaan oli käsite jo sotien aikana. Näistä ei varmaan tässä yhteydessä ole tarpeen sen enempää puhua.

Samaisessa kirjassa kerrottiin marskin tavoista tarkastusmatkoillaan. Sen mukaan hänellä oli omat eväät ja hän ei halunnut syödä lounasta joukko-osastoissa, koska se olisi vienyt liikaa aikaa ja aiheuttanut ylimääräistä vaivaa. Sitä paitsi hän katsoi, ettei hän ja seurueensa kuulunut yhdenkään rintamayksikön muonavahvuuteen. Merkittävä näkökohta, kun lukee vaikkapa Väinö Linnan kuvauksia rintamamiesten annosten suuruudesta. Tuskin marskin seurue olisi kovinkaan paljon vaikuttanut rintaman muonitukseen. Kirjan mukaan rintamakomentajatkin valmistuttivat aterian ylipäällikköä varten, kun saivat itsekin vähän parempaa syötävää. Hernerokkaa ja läskisoosia ei kehdattu tarjota.

Kun lueskelin Mannerheimin pöydässä -kirjaa, havaitsin, että moni ruoka, joka mainitaan Mannerheimin erityisenä herkkuna, maistuu minullekin. Onhan venäläinen keittiö yksi maailman suurista keittiöistä ja suomalainen ruokakulttuuri parhaimmillaan on lainannut sieltä paljonkin. Suomalaista ruokakulttuuria tietysti täydentää ruotsalainen ruokakulttuuri, kuten hernekeitto. Kala kaikissa muodoissaan on luonteva ruoka Suomessa.

Jos lapsiltani kysyy, heidän mielestään merkittävin keittotaidon näytteeni on parikymmentä vuotta sitten Käsivarren Ailakkavaaralla valmistettu soppa. Olimme Lapissa vaeltamassa ja, kuten aina Lapissa, minun tehtäviini kuului muonituksen hoito. Eipä muuta kuin nuotio pystyyn ja kattila tulelle. Jotakin soppaa olin siinä keittämässä. Kuinka ollakaan, alkoi sataa ja minä ilmoitin, että kyllä soppaan lisää vettä mahtuu. Kattilan kantta ei sattunut olemaan mukana. Kun soppa on tietyn lämpöistä, sääsketkin kiinnostuvat siitä, ja niinpä keitto peittyi sääskillä jossakin vaiheessa. Lisäksi ilmoitin, että sadetanssi saa sateen loppumaan, mutta sillä kertaa suorittamani sadetanssi sai vain sateen yltymään. Sääskistä on tietysti todettava, ettei niin pientä lihaa ettei vähän rasvaakin. Varmaan pääosan niistä saimme kuorittua pois, ja hyvillä mielin sateessa nautimme maistuvan sopan. Sellaisia ne ovat kenttälounaat.

Mannerheimin muistelmia minulla ei ole alkuperäiskielellä vaan vain suomeksi. Ne ovat kiehtova tarina, joka alkaa koulusta erottamisesta ja päättyvät eroamiseen presidentin tehtävästä. Viimeiset sanat ovat, että Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen.

Kun saamani tiedon mukaan viime vuonna teillä on ollut tässä vastaavassa tilaisuudessa puhumassa professori Matti Klinge, en ryhdy hänen kanssaan missään mielessä kilpasille Mannerheim-tuntemuksessa. Suomen valtion päämiehiä ja heidän puolisojaan esittelevässä teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltaisia on Mannerheimista kirjoittanut nimenomaan professori Klinge. Hän on niin tapakulttuurin kuin historian tuntijana ja ammattilaisena ylivertainen Mannerheimista puhuttaessa minuun verrattuna. Mannerheimhän oli kahteenkin otteeseen Suomen valtion päämies, ensin vuonna 1918–19 valtion hoitajana ennen kuin K. J. Ståhlberg valittiin ensimmäiseksi presidentiksi ja toisen kerran vuosina presidenttinä 1944–46 Risto Rytin erottua. Klingen artikkeliin liittyy tiedemiehen tarkkuudella muun muassa Mannerheimin kirjallinen tuotanto, kaikkine mainintoineen myös erikielisistä käännöksistä. Mannerheimia koskevan kirjallisuuden luettelot vanhenevat varmaan kuukausittain.

Mannerheimin valtionpäämiesajasta tulee tietysti mieleen näin joulukuun kuudennen lähestyessä kysymys itsenäisyyspäivistä. Etsiskelin kirjastostani teosta, jossa voisi olla jotakin Mannerheimin ajan itsenäisyyspäivistä, mutta sopivaa ei käsiini sattunut. Lähinnä paras teos Mannerheimin ajan itsenäisyyden päivän vietosta ja hänen henkilöhistoriansa kannalta tärkeään ajankohtaan sijoittuva sisältyi Väinö Tannerin muistelmateokseen Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Tuolloin tietysti valtion päämiehenä oli Kyösti Kallio. Tanner sopii tähän minun muisteluuni sikäli, että hän oli oman kouluni ensimmäisen vuosikurssin oppilas ja kävi sen läpi ylioppilaaksi asti. Hän kuvaa sodanaikaisissa muistelmissaan pimeää itsenäisyyden päivää.

Väestön mielialojen kannalta tärkeänä pidettiin pitää korvikekutsut vuoden 1939 itsenäisyyspäivänä, mutta niitä ei voitu pitää presidentinlinnassa eikä myöskään valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa. Smolnaa ei voitu käyttää, koska ensinnäkin se oli kylmillään ja toiseksi siellä ei ollut pimennysverhoja. Lopputulos oli, että juhlat järjestettiin hotelli Kämpissä, mutta Kämpillä ei ollut tarjoiltavaa. Elannon pääjohtaja Tanner järjesti kahvi- ja virvoketarjoilun Elannosta, joka taas ilmoitti pystyvänsä sen hoitamaan, jos käytettävissä on huoneisto ja astiasto. Vieraita kutsuttiin sen verran kuin Helsingistä sopivia löytyi, muun muassa ulkovaltojen lähettiläitä ja muita vastaavia. Oliko Mannerheim paikalla ei selviä muistelmista. Tuskin hän moisen takia Helsinkiin matkusti. Juhlapuvuksi ilmoitettiin arkipuku eikä kuulemma kukaan frakissa paikalla ollutkaan. Joku oli ollut jopa villapaidassa ja lapikkaissa ilmoittaen, että tämä on minun arkipukuni. Muistelmiensa tässä kohdassa Tanner kertoo myös Paasikiven kertoneen ruotsalaisille, että Neuvostoliitto ei sietänyt Tanneria muun muassa sen johdosta, että kun hän Paasikiveä huonommin venäjää osaavana antoi vastauksia, olivat vastaukset lyhyitä ja usein vain sanan njet sisältäviä. Juhlissa oli ollut myös lehtimiehiä ja heidän läsnäolonsa kuulemma täytti yhden tärkeän tehtävän. Maailman lehdistössä ei enää esiintynyt legendaa, jonka mukaan Suomen hallitus oli paennut tuntemattomaan paikkaan.


Aallon ja muiden kirja Suomalaiset Aasiankävijät: Castrén, Wallin, Nordenskiöld, Mannerheim, Granö herätti minut siihen, ettei minulla ole Mannerheimin kirjaa Ratsain halki Aasian. Toisaalta saatoin vain lukea Aasiankävijöitä koskevan kirjan nimen tietojärjestelmästä, koska en onnistunut löytämään kyseistä kirjaa. Mitä siis tehdä. No, onneksi löysin G. A. Wallinin kirjan Tutkimusmatkoilla arabien parissa. Se taas sopii henkilöhistoriaani sikäli, että ennen Mäntyniemeen muuttamista asuin Wallininkadulla. Wallinhan oli yksi ensimmäisiä eurooppalaisia kristittyjä, joka vieraili Mekassa. Tiettävästi hän oli noin kymmenes. Wallin puhui arabiaa niin täydellisesti, että hän osasi jopa eri murteita. Hänet luetaan Aasian-kävijäksi siitä syystä, että toisin kuin usein ajattelemme, Palestiina ja Israel ovat Aasiassa, vaikka Israel osallistuukin euroviisuihin. Wallinin kirja ei oikeastaan koskettele Mannerheimin kannalta mitään samoja paikkakuntia Suomen ulkopuolelta kuin Lontoota. Ehkä tästä syystä jätämme Wallinin kiireesti tähän.

Mannerheimista puhuttaessa ei voi sivuuttaa Mannerheim-liittoa. Sosiaalioikeuden alalla kolmattakymmentä vuotta työskennelleenä on selvä, että minulle on kertynyt runsaasti kirjoja, joiden julkaisijana on Mannerheim-liitto ja hakujärjestelmä toi tietysti esille nämäkin kirjat.

* * *

Suomi on vauraampi ja hyvinvoivempi kuin koskaan historiansa aikana. Tämän positiivisen seikan taakse kätkeytyy kuitenkin se, että osa suomalaisista voi huonosti, jotkut jopa erittäin huonosti, tuloerot näyttävät kasvavan ja köyhyys lisääntyy. Nämä kaikki ovat keskenään kytköksissä vielä siten, että eri tekijät kumuloituvat. Kun tältä pohjalta tarkastelemme tulevaisuutta, on erityisen huolestuttavaa, että kasvava köyhyysuhka koskee erityisesti monilapsisia ja yksinhuoltajaperheitä. Kyseessä on suhteellinen köyhyys, mutta yhtä kaikki köyhyys. Väestön aseman muutoksessa ovat paitsi tuloerot myös terveyserot kasvaneet. Osittain ne liittyvät toisiinsa epäterveellisten elämäntapojen, tupakoinnin ja päihteiden ongelmakäytön kasaantuessa. Lapsuudessa omaksuttu elämäntapa ja arvot voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa psyykkisiä vaurioita ja voimavarojen niukkuus voi aiheuttaa ongelmia koulutus- ja työmarkkinoilla.

Syrjäytyminen ei tarkkaan ottaen ole samaa kuin köyhyys. Köyhyys on vain yksi tekijä syrjäytymisessä, johon kuuluu tyypillisesti myös heikko terveys tai terveysongelmia, asunto-olojen puutteellisuus, koulutustason vajavaisuus, ajoittainen tai pitkäaikainenkin työttömyys sekä päihteiden väärinkäyttö. Sosiaalisilla ongelmilla on lisäksi pitkittyessään taipumus muuttua ylisukupolvisiksi. Ylisukupolvisten ongelmien jo lähes hävinneestä ilmiöstä on jälleen nähtävissä merkkejä. Avioerojen määrä kasvaa ja se merkitsee myös yksinhuoltajien määrän kasvua. Kun työmarkkinat ovat pirstoutuneet, merkitsee tämä lapsiperheiden toimeentulon ongelmia. Päihde- ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Huostaan otettujen ja sijoitettujen lasten määrä kasvaa. Pitkällä aikavälillä tämä merkitsee myös ongelmia näiden lasten vanhemmuudessa. Pitkäaikainen ja varhain alkanut laitoshoito heijastuu aikuisikään vaikeuksina löytää oma positiivinen vanhemmuuden malli. Todella vahingollista on, jos lapset sosiaalistuvat elämäntapaan, jossa ei käydä työssä eikä arvosteta koulutusta tai ylipäänsä yhteiskunnan instituutioita.

Yksi lasten ja nuorten kannalta huolestuttava piirre on, että aivan liian moni ei jatka opiskeluaan peruskoulun jälkeen. Peruskoulun jälkeen jatkaa toki opiskeluaan useampi kuin koskaan Suomen historiassa, mutta nykypäivänä perusopetus antaa vasta pohjan varsinaiselle elämässä tarvittavalle opetukselle. Noin viisi prosenttia ikäluokasta ei ainakaan välittömästi jatka peruskoulun jälkeen opiskelua ja varsin huomattava määrä varsinkin ammatilliseen opetukseen siirtyvistä keskeyttää opintonsa jatkamatta opintoja muualla. Jos katsomme tilastoja hieman vanhempien piirissä, 25 vuotta täyttäneistä yli kymmenen prosenttia ei ole suorittanut mitään tutkintoa peruskoulun jälkeen. Tämä merkitsee vuosittain noin 7000 nuorta. Eivät nämä nuoret toki kokonaan kadoksissa ole, huomattava osa on töissä, mutta 25-vuotiaana pitäisi jo lukion tai ammatillisen peruskoulutuksen olla suoritettuna. Näiden nuorten parista löytyvät ne tulevaisuuden häviäjät ja osa heistä on jo 25-vuotiaana hävinneiden joukossa.

Lapsi asuu ja elää ensisijaisesti perheessä. Suomalainen työpainotteinen kulttuuri painii jatkuvien ongelmien kanssa työelämän ja perhe-elämän yhteen sovittamisessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että jos jommankumman on joustettava, se on aina perhe-elämä. Työehtoihin on toki kyetty kehittämään sellaisia vaihtoehtoja kuin perhevapaat tai sairaan lapsen hoitaminen. Varsin vähän on kuitenkin sellaisia ratkaisuja, joissa ei olisi kyse siitä, että ollaan joko töissä tai poissa. Pitäisi kuitenkin kehittää ratkaisuja, joissa ollaan sekä poissa että töissä. Erilaiset työajan lyhentämisen muodot ja muut vastaavat ehkä tulevat vähitellen lisääntyvässä määrin vastaan tässä suhteessa. Samalla ne tietysti aina edellyttävät ainakin nykyajattelun mukaan vanhempien taloudellista kykyä vastata toimeentulosta vähentyneillä euroilla.

Tässä yhteydessä on huomiota kiinnitettävä myös ehkäisyn merkitykseen. Ehkäisty ongelma on ratkaistu ongelma ja se on tapahtunut huomattavasti halvemmalla, inhimillisemmin ja myös sosiaaliturvan käyttäjän tai potilaan kannalta miellyttävämmin. Ehkäisy on myös tehokasta verrattuna korjaaviin toimenpiteisiin. Ehkäisevien palvelujen korostaminen ja rakentaminen olisikin ensiarvoista ja varmasti parasta julkisen rahan käyttöä. Ehkäisevien palvelujen osalta on kiinnitettävä huomiota myös siihen, että monessa tapauksessa nimenomaan järjestöt antavat mahdollisuuksia ehkä hyvinkin huomaamattomin ja hienovaraisin keinoin ehkäisyyn. Vaikkapa lastensuojelupalvelujen tarjoamista erilaisen lomatoiminnan muodoissa tai varhaista kuntoutusta työntekijöille ei oikeastaan huomatakaan, jolloin hoidettaessa terveitä ehkäistään sairautta tai hoidetaankin ongelmia. Jossain määrin huolestuttavaa on se, että esimerkiksi järjestöjen rahoituksessa kasvavassa määrin kiinnitetään huomiota vain ongelmien korjaamiseen, kun ehkäisevät palvelut katsotaan voitavan hoitaa kaupallisin perustein ja näin ollen ilman yhteiskunnan tukea.

Ajatuksia herättävä kehityksen piirre on se arvopohja, jolta yhteisiä asioita hoidetaan. Pohjimmiltaan ne pitkällä aikavälillä voivat sujua vain yhteisvastuulla, oikeudenmukaisuuteen pyrkien, yhdenvertaisesti ja itse kunkin yksilöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Perustana tulee olla yksilön vastuu itsestään ja kullekin on myös luotava edellytykset siihen, että voi vastata omasta ja perheensä toimeentulosta, terveyden ylläpitämisestä ja hyvinvoinnista. Samalla on luotava yhteinen vastuu tarvittaessa tukemisesta ja toimeentulon ja huolenpidon varmistamisesta. Kun tehtävä on uskottu Nyky-Suomessa ensisijaisesti kunnille, on valtio vastuussa siitä, että kunnat voivat tästä tehtävästään selvitä. Nimenomaan lapsiin sovellettuna voimme todeta perhe-elämän tasapainottamisen ja vanhemmuuden tukemisen olevan keskeisiä kysymyksiä. Yhteinen etu voidaan jo määritelmällisesti hoitaa vain poliittisesti eikä koskaan kaupallisesti.


* * *

Palatakseni itse Mannerheimiin Veijo Meren teos Suomen marsalkka C. G. Mannerheim on kiehtova esitys tästä Alvar Aallon, Paavo Nurmen ja Jean Sibeliuksen ohella maailmalla parhaiten tunnetusta suomalaisesta. Veijo Meri teoksen takakannessa ilmoittaa, että tavoite oli löytää patsaan sisältä elävä ihminen ja seurata hänen vaiheitaan. Mannerheimin tragedia ehkä onkin, että hän on jäykistynyt patsaaksi, joka Kiasman edustalta jatkuvasti pyrkii kohti Erottajanmäkeä. Tästä ratsastajapatsaasta on tullut siten symbolinen paikka, että se haittaa jo joskus Mannerheimin asiallista käsittelyä ja arviointia. Mikkelissä hänen patsaansa on siirtynyt, mutta sekin on tapahtunut jotenkin jäykällä tavalla. Veijo Meren kuva on totisesti elävämpi.

Tästä kirjasta otan mukaan vain Veijo Meren kuvauksen viimeisestä univormusta. Mannerheim kuoli Lausannessa 28. tammikuuta 1951. Samana päivänä 33 vuotta aiemmin Mannerheim oli aloittanut Pohjanmaalla vapaussodan, minkä Veijo Meren mukaan oikeistolehdet muistivat mainita. En lainaa Meren kuvausta hänen tuomisestaan Suomeen tai hänen pukemisestaan viimeiseen univormuunsa.

Ainoa jollakin lailla omakohtainen kokemukseni Mannerheimista liittyy hänen hautajaisiinsa. Olin Mannerheimin kuollessa hieman vajaa 3-vuotias. Yksi varhaisimpia mielikuviani, pikkulapsen sekava ja jäsentymätön, on Mannerheimin hautajaiskulkue, jota olin äitini kanssa seuraamassa Fredrikinkadun ja Arkadiankadun kulmassa. Mielenkiintoni oli kohdistunut siihen, näkisinkö isäni, joka oli kadun varren kunniavartiossa.

Lainaamisen arvoinen Meren teoksesta on tässä yhteydessä kuvaus marsalkan vastauksesta viimeiseen kysymykseen: Vaikea on kuvitella, että kaikki loppuisi, mutta vaikea on myös käsittää, missä muodossa tämä voisi jatkua.

Me olemme nähneet, miten se jatkuu suomalaisessa yhteiskunnassa.