Tohtori Pentti Arajärven puhe Ryhmäkoti Nutukkaan vihkiäisissä 5.4.2009

Pentti Arajärvi
5.4.2009
Meillä kaikilla pitää olla oikeus hyvään vanhuuteen. Se tietysti haastaa selvittämään sitä, mitä tällainen oikeus sisältää. Kysymys on monia näkökulmia avaavasta ongelmasta.

Viimeiset 60 vuotta Suomen ikärakennetta ovat hallinneet suuret ikäluokat, joilla tarkoitetaan vuosina 1946–50 syntyneitä. Väestörakenteen muutokset, joissa syntyvä ikäluokka on edellistä suurempi, edellyttävät yhteiskunnan investointeja. Suomalaisen palvelujärjestelmän kehitys on ollut sidoksissa suurten ikäluokkien kasvamiseen, aikuistumiseen ja vanhenemiseen liittyviin palvelutarpeisiin. Aluksi tämä koski kouluja, myöhemmin opiskelupaikkoja, työpaikkoja, asuntoja, terveys- ja sosiaalipalveluita. Sodan jälkeen syntyvyys laski siten, että pienimmät ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkupuolella. Vuonna 2008 syntyi noin 56 000 lasta. Eurooppalaisittain tarkasteltuna syntyvyys on kuitenkin ollut verrattain korkea.

Syntyvyyden ohella ikärakenteeseen vaikuttaa yleinen terveydentilan koheneminen. Toisen maailmansodan jälkeen tilastollinen elinaika on lisääntynyt lähes 16 vuotta. Väestön terveydentilan parantumisen myötä samalla odotettavissa oleva elinikä on kohonnut naisilla 80 ikävuoteen ja miehillä 75 ikävuoteen. Vuonna 2000 Suomessa oli 65 vuotta täyttäneiden osuus koko väestöstä 15,0 prosenttia. Vuonna 2030 sen ennustetaan nousevan 26,3 prosenttiin. Kun vuonna 2000 Suomessa asui 777 200 65 vuotta täyttänyttä, niin vuonna 2030 heidän määränsä nousee vajaaseen 1 390 000:een.

Vanhusten kasvava osuus väestöstä asettaa uusia vaatimuksia palvelujärjestelmälle, koska juuri he käyttävät esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluja eniten. Palvelutarpeen on ennakoitu 2010–2030 jopa kolminkertaistuvan nykyisestä. Vanhusten määrän kasvu tulee yleisesti näkymään lähivuosikymmeninä kaikissa julkisissa ja yksityisissä palveluissa.

Kaikki vanhukset eivät ole tietoisia oikeuksistaan tai niistä palveluista, joita heillä olisi mahdollisuus saada. Vaikka varsinaisia toimintakyvyn rajoitteita ei olisi, kasvava vanhusväestö tulisi ottaa palvelujärjestelmän rakenteissa ja toimintamalleissa huomioon. Väestön ikääntyminen tuo usein mukanaan myös erilaisista sairauksista johtuvia toimintakyvyn rajoitteita. Yksi merkittävimmistä ikääntyneiden pitkäaikaista avuntarvetta aiheuttava sairausryhmä ovat dementoivat sairaudet.

Muistihäiriöt ja dementia ovat suuri tautiryhmä. Tämä tauti kohtaa lähinnä iäkkäämpiä henkilöitä tai ainakin sen invalidisoiva vaikutus ulottuu yleensä vain iäkkäisiin henkilöihin. Ehkä siksi taudin määritykseen ja hoitoon ei kohdistu vastaavaa työkykyä ylläpitävää kiinnostusta kuin moniin muihin sairauksiin. Dementia on kuitenkin yksi kasvavista sairausryhmistä. Yli 85-vuotiaista jo kolmanneksella on vaikea tai keskivaikea dementia.

Dementiaa sairastavista noin 100.000 ihmisestä noin 70.000 sairastaa vaikeaa tai keskivaikeaa dementiaa. Taudin kustannukset ovat suuret, yli puolitoista miljardia euroa ja ne ovat etupäässä laitoshoitokustannuksia. Suomessa hoidetaan dementiapotilaita selvästi useammin laitoksissa kuin muissa Euroopan unionin jäsenmaissa. Tässäkin asiassa asiantilan muuttaminen keveämpään hoitoon on samalla tavalla perusteltua kuin muussa terveydenhuollossa tai laajemminkin sosiaaliturvassa. Varhainen toteaminen ja hoitaminen on lisäksi selvästi halvempaa kuin taudin päästäminen pahenemaan. Varhainen hoito on myös inhimillisempää ja usein tehokkaampaakin. Jos dementiaa sairastavien kotihoitoa voidaan pitkittää, ovat säästöt melkoisia.

Mielenkiintoisia ovat tiedot, joiden mukaan nimenomaan aivojen vaivaaminen, henkinen vireys ja aivojen monipuolinen käyttö ovat ehkäisevää toimintaa. Ehkäiseviin toimiin kuuluvat myös terveellinen ravinto ja liikunta sekä ystävyyssuhteet. Liikaa dramatisoimatta voi siis todeta, että dementian ehkäisyn osat ovat täsmälleen samat kuin hyvän yhteiskunnan rakentamisen ainekset.

Henkinen vireys edistää aivojen kehittymistä ja heikentää rappeutumista. Muistikin on asia, joka vain paranee käytössä. Mitä enemmän muistat, sitä paremmin muistat. Vanhastaan jo tiedetään, että kyky oppia on elinikäinen.

Samoin tavallinen arkipäiväinen ruoka on dementian ehkäisyn avaintekijöitä. Varsinkin verisuoniperäisessä dementiassa terveellinen ateriointi on hyvää sairauden ehkäisyä. Ruuan tulee sisältää jonkin verran kaikkea eikä mitään kohtuuttomasti. Liikunta puolestaan paitsi säilyttää ruumiillista kuntoa tuottaa myös mielihyvää. Hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu myös toimiva sosiaalinen verkosto. Yhteiskunta koostuu paitsi yksilöistä myös yhteisöistä.

Sosiaaliturvan ja sen osana terveydenhuollon vanhustenhuollon viimeaikainen kehitys on ollut nimenomaan kotona tapahtuvan hoidon ja portaattoman laitoshoidon kehittäminen. Tällä alalla onkin saatu paljon tuloksia ja pääosin kehitys on merkinnyt vanhusten elämänlaadun paranemista, pitenevää kotona asumista ja tuttujen ja turvallisten olosuhteiden säilymistä. Samalla se on kuitenkin merkinnyt läheisten ja omaisten aseman korostumista, jota toki on helpottanut omaishoitajajärjestelmä. Mahdolliset taloudelliset korvaukset eivät tässä toiminnassa ole eivätkä oikein voikaan olla merkittäviä. Merkittävää sen sijaan tulee olla sen yhteiskunnan tuen, jota omaishoitajalle annetaan. Yhteiskunnan kannalta täsmälleen samoista syistä, inhimillisyyden lisäämiseksi, kustannusten välttämiseksi ja yleisen elämänlaadun parantamiseksi on vähintään yhtä tärkeää huolehtia omaishoitajasta kuin dementiaa sairastavasta tai muusta kotona hoitoa tarvitsevasta henkilöstä. Vain molempien hyvinvointi voi johtaa sellaiseen tulokseen, josta voimme olla yhteisesti ylpeitä.

Vanhustenkin toimeentulon yhtä ulottuvuutta merkitsee perustuslain 19 §:n 3 momentin säännös, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Ongelmana tässä on tietysti sana riittävä. Palvelujen tuottamisesta vastuussa olevan julkisen vallan kannalta liika on liikaa ja palvelujen käyttäjien kannalta usein kohtuus on liian vähän. Hyvinvointipalvelut ja ennen kaikkea terveyspalvelut ovat siitä ongelmallisia, että niiden kysyntä on rajaton. Aina voidaan terveyttä hoitaa vielä vähän paremmin, sosiaalipalveluja antaa hieman enemmän ja intensiivisemmin ja koulutuskin voi olla monipuolisempaa. Siksi sana riittävä on pohjimmiltaan poliittinen kompromissi. Siinä on kysymys siitä valtiovallan ja kuntien päätöksentekijöiden arviosta, kuinka suuren osan yhteisistä voimavaroista voimme tähän asiaan käyttää. Siinä on kysymys myös siitä, kuinka suuren osan olemme valmiit itse kukin rahoittamaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset vastaavat lähes poikkeuksetta, että ottavat mieluummin korkeat verot kuin alenevat palvelut.

Elämä ei ole pelkkiä oikeuksia vaan siihen liittyvät myös velvollisuudet. Yksi velvollisuus on oikeuksien toteuttamisen rahoittaminen. Olisin vahvasti sitä mieltä, että kenelläkään ei ole oikeutta ilmoittaa, että hän jo niin paljon veroja maksanut, että nyt pitää palvelut tulla ja nopeasti. Yleinen näkökohta on, että kunkin ajankohdan palvelut rahoitetaan sen saman ajankohdan veroilla ja maksuilla. Tästä ei poikkea nekään tilanteet, joissa näennäisesti etuutta on rahoitettu etukäteen.

Hyvinvointijärjestelmä on ketjukirje. Tämän hetken työikäiset rahoittavat niin lasten kuin vanhusten elämää. Tämän päivän työikäiset ovat aikanaan saaneet tämän päivän vanhuksilta elatuksensa ja koulutuksensa rahoituksen ja tämän päivän työikäiset luottavat siihen, että heidän lapsensa maksavat aikanaan heidän vanhuutensa. Tähän ketjukirjeeseen liittyy tämän hetken työikäisten velvollisuus rahoittaa vanhusten eläkkeet ja palvelut, vaikkakaan se ei vapauta vanhuksia myös osaltaan osallistumasta rahoitukseen verojen ja maksujen muodossa.

Samanaikaisesti ja osittain juuri vanhusväestön kasvavan määrän vuoksi tulee huolehtia tulevaisuutta silmällä pitäen lasten ja nuorten koulutuksesta. Koulutettu työssäkäyvä väestö on kuitenkin se, joka maksaa vanhusten palvelut sosiaaliturvan ketjukirjeperiaatteen mukaisesti. Elatussuhde, jossa mitataan työssä olevien ja työelämän ulkopuolella olevien välistä suhdetta, tulee muuttumaan epäedullisemmaksi nimenomaan vanhusväestön määrän kasvun vuoksi. Siksi meidän on ennakkoluulottomasti ja monipuolisesti käytettävä kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita rahoituksen, palvelujen organisoinnin, modernin tietotekniikan ja muun vastaavan yhteiskunnan kehityksen kautta voimme saada vanhustenhuollon hyväksi unohtamatta kuitenkaan sitä, että lämpö ja inhimillisyys on kaikissa hoivapalveluissa tärkeää. Samat näkökohdat edellyttävät myös terveydenhuollon tehostamista.

Palvelujen määrää ja laatua rakennettaessa on meidän hyvä muistaa myös kultainen sääntö, älä tee toisille sitä, mitä et soisi hänen tekevän itsellesi. Mitä korkeammalle tasolle palvelutason saatamme, sitä korkeampitasoisia palveluja saamme itse kukin todennäköisesti aikanaan nauttia. Tämä ehkä itsekkäältä kuulostava sääntö toimii myös siten, että mitä paremmin turvaamme lasten ja nuorison tulevaisuuden, sitä paremmin tuleva yhteiskunta kykenee vastaamaan meidän itse kunkin vanhuudesta. Vain osaava, oivaltava, yhteisvastuullinen yhteiskunta kykenee tuottamaan sen taloudellisen tuloksen, josta julkisetkin sosiaali- ja terveyspalvelut kumpuavat.

Muutama vuosi sitten oli erityisen vahvasti esillä vanhustyön kriisi ennen kaikkea rahoituksen ja palvelujen heikkotasoisuuden takia. Esillä olleet tapaukset olivat toivottavasti pahimmasta päästä, kun kuvattiin dementikkojen vaippojen säästämistä tai vanhusten nälkiintymistä syöttäjien puutteessa. Tuolloinkin pääosa ja voi sanoa lähes kaikki palvelut olivat kuitenkin ihmisarvoa kunnioittavia, mitä voidaan pitää vähimmäisvaatimuksena. Perusteltua on vaatia vanhustyöltä sitä, että se takaa vanhustenhuollon ja vanhusten elinympäristön korkean laadun ja vanhuksille mahdollisuuden vaikuttaa heitä itseään koskeviin asioihin. Vanheneminen on osa elämää ja yhteiskunnan kaikkien jäsenten elämänlaatu on kaikkien yhteinen asia.

Yleisesti hyväksytty ja toiminnallisesti varsin mielekäs onkin ajatus siitä, että vanhustenhuollon palvelujen tulee muodostaa katkeamaton ja liukuva ketju kotona ilman palveluja asumisesta raskaaseen laitosasumiseen. Näiden välille voidaan sijoittaa erilaisia päiväpalveluja, kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa, asumista erilaisin tukipalveluin pyykinpesusta, siivouksesta ja ruuanlaitosta lähtien aina kasvavin palvelumäärin. Samoin myös vanhuksille tarkoitettujen asuntojen kirjossa täytyy voida liikkua luontevasti väheksymättä mitään asumisen muotoa. Osakeyhtiömuotoisista palvelutaloista erilaisten asumisoikeusasuntojen kautta vuokra-asuntoihin tulee kaikkien muotojen olla joustavasti käytettävissä.

* * *

Vanhuuteen kuuluu ehdottomasti oikeus monipuoliseen, elämää rikastuttavaan ja mieluiten taloudellisista huolista vapaaseen elämään. Perustoimeentulon turvaavaan elämään tulee liittyä oikeudet hyviin ihmissuhteisiin niin ikätovereihin kuin nuorempiin. Onnellisuutta ei yhteiskunta tietysti pohjimmiltaan voi taata, mutta se ei ainakaan saa asettaa esteitä sille. Vanhuuteen tulee kuulua myös mahdollisuus edelleen rikastuttaa elämänkokemuksiaan, oppia uutta ja nähdä maailmaa. Oikeus hyvään vanhuuteen on tärkeä tavoite ja painon tulee olla sanalla hyvä.

Ryhmäkoti Nutukas on hyvä vastaus tämän hetken ongelmiin ja todennäköiseen kehityssuuntaan. Se perustuu huolelliseen tilanteen kartoittamiseen ja kunnan kokonaistilanteen huomioonottamiseen. Hoitoketju näyttää rakennetun tarkoituksenmukaisesti ja asukkaille ja lomanhoitovieraille järjestetään kuntoutusta. Sodankylän kuntaa voi onnitella hyvällä ajatuksella tehdystä toiminnasta.

* * *

Edellä maalaamistani osittain synkähköistäkin näköaloista huolimatta tänään voimme iloisina ja tyytyväisellä mielellä todeta taas yhden vanhustenhuollon ja vanhustyön merkkipaalun saavutetuksi.

Toivotan ryhmäkoti Nutukkaalle, sen asukkaille ja henkilökunnalle mitä parhainta menestystä.