Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Loviisan Rauhanfoorumissa Loviisan kirkossa 3.8.2003

(muutosvarauksin)

Arvoisat Loviisan rauhanfoorumin osallistujat,

Hiroshiman päivänä 6.8. kokoonnutaan jälleen muistamaan Hiroshiman ja Nagasakin pommituksen uhreja niin Suomessa kuin ympäri maailmaakin. Ihmiset eri puolilla maailmaa vetoavat rauhan ja ydinaseettoman maailman puolesta joukkotuhoaseiden käyttöä vastaan. Tragedia ei saa toistua. Näihin ajatuksiin me kaikki voimme yhtyä myös täällä Loviisassa.

Meidän tavoitteenamme on nykyistä demokraattisempi ja tasa-arvoisempi rauhan maailma. Meidän on puututtava sekä ristiriitojen syihin että tapoihin ratkaista ongelmat.

Konfliktianalyysi on päivän sana kansainvälisessä politiikassa. Konfliktin taustalla ovat usein köyhyys, resurssien epätasa-arvoinen jakautuminen tai riidat luonnonvarojen käytöstä. Meidän on omien voimavarojemme puitteissa kannettava vastuumme yhteisestä maailmastamme, jotta sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti tasa-arvoisempi maailma toteutuu. Se on moraalisesti oikein ja se lisää mahdollisuutta rauhaan.

Toinen lisääntyvä syy aseiden käyttöön on turvattomuus tai sen tunne. Tämä vaara näyttää iskevän yhtä lailla perinteisen ajattelutavan mukaisesti vahvoihin ja heikkoihin valtioihin tai yhteisöihin. Uudet uhkat eivät ole perinteisiä sotia eikä niihin edes sotilasasiantuntijoiden mukaan tehoa perinteiset keinot. On siis tilaa ja tarvetta uudenlaiselle turvallisuuspoliittiselle ajattelulle.

Maailma on kutistunut. Maailma on meillä ja me olemme maailmassa. Aktiivinen kansainvälisyys ja yhteistyö eivät ole uhkia, vaan kansainvälisyys pitää nähdä ensisijaisesti mahdollisuutena vaikuttaa maailmaan ja siihen globaaliin ympäristöön, jonka osana me peruuttamattomasti elämme.

Uudet asiat ja elämän hallinta muutoksessa ovat aidosti vaikeita asioita. Uskontokunnilla ja niiden keskinäisellä yhteistyöllä on tässä oma tärkeä roolinsa rauhan rakentamisessa. Uskonnot ovat ihmisille tapa hahmottaa maailmaa ja elämän tarkoitusta. Uskonto liitetään usein kriiseihin ja sitä myös tietoisesti käytetään äärimmäisyysasenteiden perusteena. Tässä maailmantilanteessa olisi tärkeää, että yhteistyö rauhan ja suvaitsevaisuuden puolesta uskontokuntien rajojen yli vahvistuisi. Meillä onkin rohkaisevia esimerkkejä tästä työstä myös omasta maastamme.

Rauhanliikkeen haasteena on tarkastella tulevaisuuden kehitystä pitkällä aikavälillä, katsoa maapalloa kokonaisuutena, esittää vaihtoehtoisia toimintamalleja, muistuttaa konfliktien ennaltaehkäisystä ja siitä, miten voi rakentaa vakautta ilman, että se perustuu pelotteeseen tai muiden hyväksikäyttöön.

Rauhantyö on myös konkreettista toimintaa tässä ja nyt. Se on ennen kaikkea rauhankasvatusta, asenteisiin ja arvoihin vaikuttamista. Myös kulttuurilla on siinä tärkeä asemansa, kuten on koettu myös Rauhanfoorumissa vuosien varrella.

Rauhanliikkeen tärkeä tehtävä on herättää toivoa ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Ilman uskoa muutokseen toiminta hiipuu. Rauhanliikkeen itsensä on toimittava – oman ajattelunsa mukaisesti – entistä aktiivisemmin myös globaalisti. Jos rauhanliike onnistuu vähentämään kansalaisten pelkoja ja varauksellisuutta erilaisuutta kohtaan ja avaamaan silmiämme kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuksille, on rauhanliike tehnyt suuren palveluksen ihmiskunnan tulevaisuudelle.

***

Myös me suomalaiset muistamme edelleen sodan kauhut, vaikka toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut jo puoli vuosisataa. Sukupolvelta toiselle siirtynyt tieto sotakokemuksistamme on osatekijänä luonut pohjaa kansalaismielipiteelle sekä valtiolliselle toiminnalle rauhan ja vakauden puolesta. Suomi on toiminut aktiivisesti rauhan puolesta monin eri tavoin ja monilla kansainvälisillä foorumeilla. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman vahvaa kansalaismielipiteen tukea.

Suomalaiset rauhanturvaajat ja avustustyöntekijät ovat hyvässä maineessa maailmalla. Heidät koulutetaan tekemään rauhanturvaamis-, konfliktienhallinta- ja avustustyötä yhdessä paikallisten ihmisten kanssa, olemaan ihminen ihmiselle. Konfliktien ja jälleenrakentamisen aikana on osattava kohdata ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa ja joiden koko elinympäristö saattaa olla pirstaleina.

Suomi on toiminut aktiivisesti Euroopan unionissa siviilikriisihallinnan puolesta. Nyt kun suunnitelmat ovat konkretisoitumassa ja unionille luodaan alan koulutusta, on rauhanliikkeellä oma panoksensa annettavana siviilikriisinhallinnan kehittämiseen.

Sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona Suomi on kyennyt toimimaan välittäjänä konfliktitilanteissa, joissa tarvitaan alueellista tuntemusta olematta kuitenkaan millään lailla osapuoli. Kulloinkin valittavan henkilön uskottavuuteen tarvitaan siis sekä hänen omaa persoonallista kykyään että taustayhteisön pitkäjänteistä ja johdonmukaista ulkopoliittista työtä.

Viimeisin esimerkki suomalaisille osoitetusta luottamuksesta on YK:n pääsihteeri Kofi Annanin päätös nimittää valtioneuvos Harri Holkeri erityisedustajakseen Kosovossa. Holkerin tehtävä YK:n väliaikaishallinnon UNMIK:n johtajana voidaan nähdä myös osana Suomen vuosia jatkunutta sitoutumista rauhanturvaamiseen, vakauttamiseen ja jälleenrakentamiseen koko Länsi-Balkanin alueella.

***

Sotien luonne on muuttunut, mutta väkivalta ja väkivaltaisten konfliktien määrä ei ole vähentynyt vaan päinvastoin lisääntynyt.

Historian kuluessa kansallisvaltiot ovat olleet keskeisessä asemassa sotien osapuolina mutta myös rauhantekijöinä. Nykyään aseelliset konfliktit alkavat usein maan sisäisinä, mutta ne ovat alttiita leviämään laajalle alueelle ja sotien uhrit ovat ennen kaikkea siviilejä.

Rauhanliikkeen vahvuus on siinä, että sen ajattelu oli globaalia jo siinä vaiheessa, kun monet muut tahot vasta heräsivät globalisaatioon. Myöhemmin erityisesti ympäristöongelmat havahduttivat ihmiset kaikkialla ymmärtämään, että maailma on yhdentynyt, hyvässä ja pahassa. Me olemme toisistamme riippuvaisia, asuimme me missä kolkassa maailmaa tahansa. Kansalaisjärjestöt ovat yhdistäneet ponnistuksiaan rajojen yli. Tänä päivänä myös talous on entistä enemmän globalisoitunut. Taloudellinen vaurastuminen ei ole jakautunut tasaisesti sen paremmin kansallisesti kuin kansainvälisestikään. Vaatimukset inhimillisemmän, ihmisen ja luonnon paremmin huomioon ottavan järjestelmän aikaansaamiseksi ihmisille kaikissa maanosissa ovat vahvistuneet. Kestävän kehityksen vakiinnuttamiseksi on saatu aikaan tärkeitä kansainvälisiä sopimuksia, mutta paljon on vielä tehtävää.

Globalisoituvassa maailmassa on paljon toimijoita ja ilmiöitä, jotka eivät ole aina kansallisvaltioiden hallittavissa tai yksin niiden vaikutusvallan piirissä.

Kansainvälisten demokraattisten instituutioiden vahvistaminen on aivan yhtä tärkeää kuin aikanaan oli kansallisvaltioiden demokratisoimisprosessi. Vain vahvistamalla globaalia demokratiaa voimme taata tasa-arvoisemman, oikeudenmukaisemman ja vakaamman maailman.

Tarvitsemme vahvaa kansainvälistä yhteisöä, jolla on yhteisiä toimielimiä ja yhteinen politiikka ja arvopohja, ja joka voi luoda pelisääntöjä ja puuttua tilanteeseen silloin kun yhteisiä normeja ja sääntöjä vastaan rikotaan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen oli merkittävä askel, jotta sodissa tehdyt ihmisoikeusrikokset voidaan selvittää puolueettomasti ja syylliset tuomita.

Kansainvälisen yhteisön ehdottomasti tärkein ja universaalisin instituutio on Yhdistyneet Kansakunnat. YK:n tukeminen ja vahvistamisen on tänään tärkeämpää kuin koskaan. Rauhaa on kuitenkin rakennettava myös alueellisesti ja paikallisesti. Tämän päivän vakavimmat haasteet ovat Afrikassa, Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa.

Eurooppa ja eurooppalaiset voivat tarjota omat kokemuksensa käytettäväksi. Kaksi maailmansotaa sai alkunsa Euroopasta, mutta tänään eurooppalaiset ovat kyenneet parantamaan haavansa ja kaatamaan myös kylmän sodan muurit yhteistyön ja yhdentymisen tieltä. ETYK ja sen seuraaja ETYJ, Euroopan Neuvosto ja Euroopan unioni lukuisten muiden yhteistyöfoorumien ohella tarjoavat mallin siitä, kuinka on mahdollista siirtyä vuosisataisista vihollisuuksista arkipäivän yhteistyöhän.

Konfliktien ratkaisumalleista löytyy erinomaisia esimerkkejä myös muualta. Yhtä lailla kuin on tärkeää auttaa ja dokumentoida onnistumiset ja virheet Balkanilla, on nähtävä samat prosessit muualla maailmassa. Latinalainen Amerikka on läpikäynyt viime vuosikymmeninä syvällisen yhteiskunnallisen murroksen. Monissa maissa kyetään nyt rakentamaan yhteiskuntaa demokraattisesti vuosikymmenien väkivaltaisuuksien jälkeen. Samoin Etelä-Afrikan historiallinen siirtyminen rauhanomaisesti rotusorrosta demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen antaa toivoa ja elävän esimerkin ristiriitojen repimään Afrikkaan.

Tämän toivon ylläpitäminen ja vahvistaminen on rauhanliikkeen päätehtävä.