Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Sosialidemokraattisen naisliiton 110-vuotisjuhlassa 4.9.2010

(muutosvarauksin)

Sosialidemokraattisen naisliiton edeltäjän ja ”isoäidin” Työläisnaisten liiton päämäärä oli rohkea ja kunnianhimoinen: muuttaa Suomi oikeudenmukaisemmaksi maaksi.

Nämä uranuurtajanaiset tekivät työtä raittiuden ja sivistyksen puolesta. He toimivat yksinäisten äitien moraalisena tukena ja ensikotien rakennuttajina. He taistelivat palkkojen korottamisen puolesta ja prostituution lopettamiseksi. Naisten ja miesten välisen tasa-arvon päämääränä oli yksilön taloudellinen riippumattomuus, ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus.

Nykykielellä sanottuna he tekivät määrätietoisesti työtä yhteiskuntamme eri sektoreilla kaikkien suomalaisten, mutta erityisesti suomalaisten naisten kansalais- ja poliittisten oikeuksien sekä taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien puolesta.

Me suomalaiset olemme saavuttaneet paljon. Me saimme itsenäisyyden ja saimme demokratian. Suomalaiset naiset olivat miesten rinnalla mukana tässä kamppailussa. Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden yhdessä miesten kanssa vuonna 1906. Naisten osalta se oli kansainvälinen läpimurto. Ensimmäisessä eduskunnassa oli jo 19 naista. Tulos, johon moni maa ei ole päässyt vieläkään.

Olemme olleet monessa ensimmäisiä ja kannustamassa esimerkillämme muita. Naisten aktiivinen osallistuminen poliittiseen toimintaan on ollut vahvistamassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden iskostumista suomalaiseen ja koko pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Se on vaatinut naisten ja miesten yhteistyötä, mutta olisi väärin olla antamatta naisille ja nimenomaan sosialidemokraattisille naisille erityistä kiitosta sitkeästä työstä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Tällaisena juhlapäivänä on syytä tuntea kiitollisuutta edellisiä sukupolvia kohtaan. Mutta maailmahan ei vielä ole valmis. Globalisoituvassa maailmassa kaikkien ihmisten kohtalo kietoutuu aikaisempaa vahvemmin selvemmin toisiinsa. Työtä on paljon. Meitä kaikkia tarvitaan niin täällä kotimaassa kuin kansainvälisessäkin työssä.

Kaikesta koulutuksesta ja kannustuksesta huolimatta tasa-arvo etenee nihkeästi työelämässä. Naisen euro on edelleenkin vain 82 senttiä. Naisten työuralla etenemisen tiellä on paljon näkymättömiä esteitä. Työn ja perheen yhteensovittaminen on monin tavoin hankalaa. Työnantajille vanhemmuudesta aiheutuvat kustannuksia on alettu lopultakin jakaa tasaisemmin nais- ja miesvaltaisten alojen kesken. Työtä pitää viedä pontevasti eteenpäin todellista tasa-arvoa kohden. Naiset kaipaavat pysyviä työsuhteita. Nuoret isät tekevät eniten ylitöitä. Miehet tarvitsevat kannustusta isyytensä toteuttamiseen esimerkiksi juuri vanhempainvapaan käyttämisessä.

On ensiarvoisen tärkeätä, että yhteiskunta tukee aidosti sekä äidin että isän vanhemmuutta. Periaatteessa mahdollisuudet ovat olemassa, mutta asenteet ovat esteenä. Siksi keskustelua isälle korvamerkityistä vapaista nyt käydään. Työelämän kilpailu ei saa johtaa siihen, että ihmisten työelämän ulkopuolinen elämä – oli sitten kyse lapsista, vanhuksista tai muista lähimmäisistä – uhkaa kutistua.

Suomessa ihmisen taloudellinen itsenäisyys perustuu pitkälti palkkatyöhön. Naisten ja miesten palkkaerot juontavat juurensa historiasta. Käsitys miehistä perheen elättäjinä on elänyt pitkään. Naiset tulivat työmarkkinoille pienipalkkaisiin hoiva- ja teollisuustöihin. Vuoden 1945 palkkasäännöstelypäätös nosti naisten palkkoja, mutta virallisti samalla naisten ja miesten välisen palkkaeron samastakin työstä 10-15 prosentin suuruiseksi. Tämä muuttui periaatteessa vasta vuonna 1962, kun eduskunta ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen. Suomen ILO-neuvottelijana oli tuolloin Tyyne Leivo-Larsson.

Naisten erilliset palkkataulukot alkoivat vähitellen poistua, mutta käytännössä monet naisten työt oli luokiteltu palkkataulukon alapäähän ja edelleen naisalat ovat matalapalkka-aloja riippumatta niihin vaadittavasta koulutuksesta.
Palkkaepätasa-arvon ongelma esitetään usein ratkaistavaksi naisten ja miesten työalojen välistä segregaatiota purkamalla. Varmaan yksi keinoista, mutta kysymys on myös arvovalinnoista. Millaista työtä arvostamme? Onko koneen hoitaminen arvokkaampaa kuin ihmisen? Kansalaiset arvostavat hyvinvointiyhteiskunnan palveluja. Miksi se ei näy palkkauksessa?

Tuoreen tutkimuksen mukaan tyytymättömimpiä palkkaansa ovat ikääntyneet naiset, kuntien työntekijät sekä terveys- ja sosiaalipalveluissa työskentelevät. Heistä alle puolet on tyytyväisiä palkkaansa ja palkkakehitykseen. Työolobarometrin mukaan eniten syrjintää työpaikalla kokevat tilapäiset ja osa-aikaiset. Heistä valtaosa on naisia. Kokonaisansioihin ja sitä kautta palkkaeroihin ja eläkkeisiin vaikuttavat mm. naisten pätkätyöläisyys ja perhevapaat. Määräaikaisten ja osa-aikaisten määrät eivät ole merkittävästi vähentyneet.

Mikä sitten lääkkeeksi oikeudenmukaisen palkitsemisen saavuttamiseksi? Nykyinen tasa-arvolaki edellyttää työpaikoilta palkkakartoituksia, joiden pitäisi paljastaa mahdolliset epäkohdat. Samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samansuuruista vaativuuspalkkaa. Tasa-arvolakia ollaan piakkoin uudistamassa. Tällöin on hyvä tilaisuus täsmentää palkkakartoitusta koskevia ohjeita niin, että ne oikeasti toimivat työpaikoilla. Myös työehtosopimusten rakenteita ja palkkausjärjestelmiä voidaan kehittää, vaikka se vie aikaa ja tarvitaan siinä kaksikin osapuolta.

* * *

Olen useissa yhteyksissä sanonut, että on ensiarvoisen tärkeää, millaisina esimerkkeinä me aikuiset naiset ja miehet olemme pienille tytöille ja pojille, tuleville sukupolville. Ihmisen omakuva muodostuu elävässä elämässä saaduista käytännön kokemuksista ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Usein myös hiljaisesta vuorovaikutuksesta.

Vuoden 2000 presidenttivaalien jälkeen sain suorastaan kirjeryöpyn - tytöiltä. He olivat tosi innostuneita ja kertoivat myös haluavansa presidentiksi erilaisten muiden ammattien lisäksi. Sitten sain kirjeen pieneltä pojalta, joka kysyi onko totta, etteivät pojista enää voi tulla presidenttejä, niin kuin tytöt olivat väittäneet koulusta. Vastasin tietysti hänelle, että molemmista voi tulla – mutta että on paras hankkia sitä ennen joku varsinainen ammatti. Lapset aistivat ja kertovat paljon aikuisia herkemmin ja rehellisemmin ympäröivästä maailmasta. He eivät vielä ole elämänsokeita. On haaste meille, naisille ja miehille, ettemme tulisi elämänsokeiksi.

Naisten ja tyttöjen ihmisoikeudet ovat luovuttamaton, erottamaton ja jakamaton osa yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Näihin tulisi kuulua myös seksuaalioikeudet ja lisääntymiseen liittyvät oikeudet.

Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen maailmanlaajuinen ongelma. En siis puhu yleensä kohdistuvasta väkivallasta, jota sitäkin on paljon. Puhun siitä lisäriskistä, että on nainen. Naisiin kohdistuvaa väkivalta esiintyy kaikissa yhteiskunnissa ja yhteiskuntaluokissa. Väkivallan uhriksi voi joutua kuka tahansa nainen riippumatta iästä, uskonnosta, kansallisuudesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta. Rauhan oloissa naiset kohtaavat väkivaltaa useimmiten nykyisten ja entisten kumppaneidensa taholta, lähisuhteissa sekä työpaikoilla. Myös seksuaalinen väkivalta, haitallisiin traditioihin perustuva väkivalta, prostituutioon pakottaminen ja naiskauppa ovat vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Eikä tämä tapahdu vain muualla. Tätä tapahtuu myös meillä. Väkivallan kokeminen on todellisuutta kymmenille tuhansille naisille myös Suomessa. Väkivalta voi olla henkistä tai fyysistä. Väkivaltaa lähi- ja parisuhteissa ei saa leimata yksityisasiaksi tai kulttuuripiirteeksi. Se on rikos, jolla on vakavia seurauksia väkivallan uhrin fyysiselle ja henkiselle terveydelle.

Meidän on uskallettava nähdä ympärillämme oleva väkivalta ja vastustaa sitä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Uhreja on tuettava hakemaan oikeuttaan ja tekoihin syylliset on saatava vastuuseen. Väkivallan syiden analysointi ja uusien käyttäytymismallien aikaansaaminen voi auttaa myös ehkäisemään väkivaltaa tähänastista tehokkaammin. Asennemuutos on alkanut, nyt on jaksettava jatkaa ja tukea toisiamme - niitä naisia ja miehiä, jotka tekevät työtä tällä vaikealla saralla.

Suomi on parhaillaan neuvottelemassa yhtenä Euroopan neuvoston jäsenvaltiona naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan vastaisesta eurooppalaisesta yleissopimuksesta, jolla pyritään tehostamaan naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan ehkäisyä ja vahvistamaan uhrien suojelua. On tärkeää, että sopimuksesta saadaan mahdollisimman kattava ja tehokkaasti toimiva järjestelmä.

Hyväksyttävät käyttäytymismallit opitaan rauhan aikana. Sota on paha poikkeustila. Se tuo esiin myös niin sanotun normaalikäyttäytymisen heikot kohdat. Yhdistyneissä kansakunnissa on hyväksytty useampiakin päätöslauselmia naisiin kohdistuvan väkivallan torjumisesta yleensä ja erityisesti aseellisissa konflikteissa. Tunnettu resoluutio 1325 on tämän pohjana. Suomalaiset naiset ovat olleet tässä työssä ansiokkaasti mukana. YK:n erityisedustajana tässä tehtävässä on Ruotsin entinen EU-komissaari Margot Wallström, joka on varmasti suomalaisille sosialidemokraateille hyvä tuttu.

Tilanne on kärjistynyt viime vuosina, koska perinteiset sodat ovat muuttuneet armeijoiden välisistä yhteenotoista sisällissodan aseellisiksi konflikteiksi, joissa kärsii eniten siviiliväestö, erityisesti naiset ja tytöt. Juuri heidän ihmisoikeutensa ovat vaarassa, ja monet naiset joutuvat raiskausten ja julman väkivallan uhreiksi. Rauhanprosesseissa naiset jäävät liian usein sivustakatsojiksi. Myönteisiäkin esimerkkejä löytyy Afrikasta ja Lähi-idästä. Olemme yhdessä Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleafin kanssa tukeneet tätä prosessia. Olen ehdottanut, että järjestelmälliset raiskaukset aseellisissa konflikteissa olisi luokiteltava kielletyksi sota-aseeksi. Asiat näyttävät etenevän.

Parin viikon päästä New Yorkissa järjestetään erityistapaaminen, jossa pohditaan Yhdistyneiden kansankuntien vuosituhattavoitteita. Useimmat tavoitteista koskevat naisia. Tämä onkin aivan oikein ja auttaa edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja toisinpäin: naisten aseman edistäminen on avain päämäärien saavuttamiseen.

Tämä näkyy ympäristöasioissakin selvästi. Naiset ovat hyvin tärkeässä asemassa kestävän kehityksen aikaansaamisessa. Jos me emme onnistu ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä, niin juuri köyhien maiden köyhimmät naiset ja lapset kärsivät eniten. Suomi sai tasa-arvopalkinnon viime talvena Kööpenhaminan kokouksessa avustamalla kaikkien maiden naisten osallistumista kokoukseen. Tästä on hyvä jatkaa. Toivon myös, että YK:n kestävän kehityksen paneeli, jossa toimin puheenjohtajana yhdessä Etelä-Afrikan presidentin Jacob Zuman kanssa, ottaa työssään huomioon tasa-arvonäkökulman ympäristöasioissa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on oikeudenmukaisen yhteiskunnan peruspilareita. Se antaa naisille ja miehille mahdollisuuden täysimittaiseen ihmisyyteen.

* * *

Kiitos tähänastisesta työstä ja paljon voimia tulevaan. Sosialidemokraattisten Naisten kuten muidenkin ihmisoikeusjärjestöjen työtä tarvitaan todella paljon.

Lopuksi haluan vielä kerran lämpimästi onnitella 110-vuotiasta liittoa.