Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Turun Kirkkopäivillä 26.5.2007

(muutosvarauksin)

Näiden Kirkkopäivien teema: Pyhä yksinkertaisuus, hätkähdyttää. Kuka sitä tässä superlatiivien ja muiden hienouksien markkinoilla haluaa yksinkertaisuutta. Sanapari ”Pyhä yksinkertaisuus” antaa meille mahdollisuuden pohtia uskonnon ja inhimillisyyden perimmäisiä kysymyksiä.

Onko – sinulla ja minulla tai meillä yhteiskunnassa – ylipäätään sellaisia arvoja tai asioita, jotka ovat kiistatta arvokkaita ja joita ei voida asettaa kyseenalaiseksi? Vai ovatko arvokkaimmat asiat juuri sellaisia, joihin meidän pitää palata, jotta näkisimme niiden merkityksen ajassamme ja oman työmme mahdollisuudet niiden puolustamiseksi. Sellaisia arvoja, joihin ihmiset ovat sitoutuneet ja joiden puolesta he ovat valmiit tekemään työtä.

Meille suomalaisille antaa erityisen syyn pohdintaan maamme itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuosi. Juhlavuoden tunnus ja teema on yksinkertaisesti – ME! – VI!, joka korostaa yhdessä tekemistä – yhteisöllisyyttä. Onko tämä yhteisöllisyys suomalaisten yhteinen perusta myös tulevaisuudessa?

Suomi on itsenäisyytensä vuosikymmeninä muuttunut maatalousvaltaisesta, hitaasti kehittyvästä yhteiskunnasta nopearytmiseksi nykyteknologiaan ja globalisaatioon soveltuvaksi palveluelinkeinojen yhteiskunnaksi. Muutos on tuonut tullessaan vaurauden moninkertaistumisen, joka näkyy monilla elämän aloilla. Aineellisen hyvinvoinnin kasvun ohella on esimerkiksi suomalaisten keskimääräisesti odotettavissa oleva elinikä kaksinkertaistunut. Mutta olemmeko me onnellisempia kuin ennen?

* * *

Yhteiskunnan muutokset ovat heijastuneet kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Uskonto on yhä enemmän ihmisen yksilöllinen valinta. Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen valtion takaama perusoikeus. Uskonnonvapaus on vapautta uskontoon ja vapautta olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Suomalaisten valtaosa – jopa 85 prosenttia suomalaisista – kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen vuoksi valtion ja kirkon välistä eroa ei aiemmin ehkä pidetty kovin tärkeänä. Kirkko on itsenäistynyt. Vuonna 2000 piispojen nimittäminen siirtyi presidentiltä kirkolle itselleen. Toki valtiovallan ja evankelis-luterilaisen kirkon erityinen suhde on edelleen olemassa, tästä esimerkkinä ovat kirkon verotusoikeus tai eduskunnan valtiopäivien avajaisiin ja päättäjäisiin perinteisesti sisältyvä jumalanpalvelus. Olen myös itse jatkanut vanhaa perinnettä antamalla edelleen vuosittaisen rukouspäiväjulistuksen.

Ihmisten arvostukset vaihtuvat, asennoituminen elämään muuttuu ja ihmiset rakentavat tulevaisuuttaan toisenlaisille lähtökohdille kuin edelliset sukupolvet ovat tehneet. Muutosten vaikutukset näkyvät ja tulevat näkymään myös ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä.

* * *

Mikä on kansan ja kirkon välinen suhde? Suomalaisten suhdetta kirkkoon ja uskontoon tutkitaan säännöllisesti. Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu siis edelleenkin väestön valtaenemmistö. Näin on ollut vuosisatojen ajan. Muutaman prosentin vähemmistö kuuluu ortodoksiseen, roomalaiskatoliseen ja muihin kristillisiin yhteisöihin. Meillä on myös pieni, mutta kasvava islamilainen vähemmistö samoin kuin juutalainen seurakunta. Jos uskonnollisuutta kuvaisi Suomessa – ei siis vain kristillisyyttä – voisi sen maalata hiljaisin värein.

Viime kuussa Kirkon tutkimuskeskus julkaisi haastattelututkimuksen jäsentensä odotuksista ja arvostuksista kirkkoaan kohtaan. Kirkon jäsenet odottavat kirkon olevan läsnä elämän taitekohdissa, syntymän, avioitumisen ja kuoleman yhteydessä. Tärkeänä pidetään myös sitä, että kirkko vaalii yhteistä kristillistä perinnettä ja tarjoaa mahdollisuuden hiljentymiseen.

Toisaalta kirkon jäsenet arvostavat kirkon vähäosaisten hyväksi tekemää työtä. Kirkon tutkimuskeskuksen edustaja tiivisti tuloksen osuvasti seuraavasti: "Kirkon jäsenet pitävät arvossa sitä, että kirkko ei ainoastaan puhu lähimmäisenrakkaudesta, vaan toteuttaa sitä myös käytännössä tukemalla vähäosaisia sekä lähellä ja kaukana". Näin ollen kirkko muokkaa arvoja ja asenteita. Se kasvattaa kansaa sekä kansainvälisiin ihmisoikeuksiin että suomalaisiin perusoikeuksiin. Samalla se joutuu ottamaan huomioon, ettei sen oma toiminta joudu ristiriitaan näiden arvojen kanssa.

* * *

Ihmisoikeuksien kansainvälisessä toteutumisessa otettiin ratkaiseva askel liki kuusikymmentä vuotta sitten, kun Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen. Se luo perustan, jolta myös Suomi on pyrkinyt edistämään ihmisoikeuksia. Se on samoin eurooppalaisten arvojen pohja – toimitaan sitten Euroopan neuvostossa tai Euroopan unionissa.

Suomen perustuslaki sisältää perusoikeussäännökset. Alun perin suomalaiseen valtiosääntöön sisältyi lähinnä säännökset perinteisistä vapausoikeuksista. Perusoikeusäännökset uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 1995, jolloin niihin lisättiin keskeiset taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Ne siirrettiin sellaisenaan uuteen perustuslakiin.

Monessa muussakin maassa lainsäätäjä on halunnut turvata yksilön perustavanlaatuisimmat oikeudet perustuslain säännöksin. Vastaavasti kansainvälinen yhteisö on halunnut korottaa kansainvälisin sopimuksin jokaisen ihmisen luovuttamattomat oikeudet kansainvälisiksi ihmisoikeuksiksi.

Perusoikeuksilla ja ihmisoikeuksilla on perustanaan siis joko lainsäädännöllinen perusta tai kansainvälinen sopimusjärjestelmä. Näiden sopimusten hyväksyntä ja laaja suosio perustuu yhteiseen arvoperintöön, joka on sama Abrahamin lapsilla eli juutalaisuudella, kristillisyydellä ja islamilaisuudella.

Vahva perusta modernille ihmisoikeuskäsitteelle löytyy esimerkiksi luomiskertomuksesta, jonka mukaan koko ihmissuku on lähtöisin yhdestä kantaisästä ja kantaäidistä, Aatamista ja Eevasta. Kaikki ihmiset ovat tätä kautta saman perheen jäseniä. Samoin Raamatussa, ja muissa pyhinä pidetyissä kirjoissa, esiintyy oikeudenmukaisuuden vaatimus ja kehotus huolehtia köyhistä, orvoista, leskistä ja muukalaisista. Jokaisella ihmisellä on siis vastuu huolehtia siitä, että lähimmäisellä on oikeus saavuttaa elinkelpoinen elämä.

Aikaisemmin kirkolla oli Suomessa keskeinen rooli köyhäinhoidossa, sairaiden hoitamisessa ja kouluopetuksessa – nykypäivän terminologian mukaisesti sosiaali- ja terveyspalveluista ja opetustoimesta. Suomessa omaksutun pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallin mukaisesti kunnilla ja valtiolla on velvollisuus hoitaa aikaisemmin kirkolle tai muille kansalaisyhteisöille kuuluneita tehtäviä.

Kirkko ei ole onneksi luopunut kantamasta huolta ihmisten kaikinpuolisesta hyvinvoinnista. Kirkolla ja kirkossa käytävällä arvokeskustelulla on aina ollut suuri merkitys yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tästä on monta esimerkkiä: kulutuskeskeisen elämän eli kulutusjuhlan kritisointi tai muistuttaminen lepopäivän pyhittämisestä samoin lähimmäisten auttamisen sekä kunnioittamisen merkityksestä sekä täällä Koti-Suomessa että kaukana maailmalla.

Tämän päivän sanapariin ”Pyhä Yksinkertaisuus” kuuluu myös itse tekeminen. Tästä on hyvänä esimerkkinä kirkon oma vahvana jatkunut diakoniatyö leipäjonoineen. Tärkeää on myös yhteistyömahdollisuuden tarjoaminen jokaiselle ihmiselle, kuten tapahtuu esimerkiksi Yhteisvastuukeräyksessä. Yhteistyötä tehdään myös julkisen vallan – valtion ja kuntien – kirkon sekä erilaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Se on avun antamista ja kansalaisyhteiskunnan rakentamista.

Auttaako tämä ihmistä ja maailmaa? Me suomalaiset esiinnymme mielellämme vaatimattomina. ”Ei nyt tehrä tästä numeroa” on varmaan tuttu sanonta Länsi-Suomessa. Vaatimattomuus on hyve, mutta sen nimissä myös vähätellään. ”Vähättely kansanperinteenä” sopii hyvin jatkokeskusteluksi. Sillä uskon kirkkopäivien otsakkeen ”Pyhä Yksinkertaisuus” rohkaisevan ihmistä pysähtymään perusasioihin ja ottavan niistä omakohtaista vastuuta. Maailma pysyy pystyssä ja kehittyy pienten tekojen voimalla. Ne ovat tämän yhteiskunnan voimavara: talkoot, osallistuva vastaanottaminen, vapaaehtoinen lähteminen, lähimmäisen puolustaminen arjessa. Ne muuttavat mielipiteitä ja rakentavat maailmaa.

Näiden kirkkopäivien aikana on nostettu esiin monia elämänkysymyksiä ja kansalaisryhmiä, jotka kaipaavat tukea. Ehkä niihin on innoittanut hyvä perinne - Mikael Agricolaa lainaten ”Olen vakuuttunut siitä ja nähnyt sen monissa asioissa, että pienten alkujen päivästä, vähäisestä yrittämisestä on noussut suuria tekoja. Pienuutta ja vähäisiä alkuja ei sovi katsoa ylen. Vain niistä nousevat suuret ratkaisut.”

Pitkän historiansa aikana kirkko on nostanut sanoillaan ja toiminnallaan monet ihmiset ja ryhmät maan alhoista ihmisten rinnalle, hoitanut heitä, antanut elämän uskon ja toivon.

Toivoa tämä maailma tarvitsee ja uskallusta kohdata perusasiat. Toivotan sitä teille kaikille.