Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan Studia Generalia -luentotilaisuudessa 27.4.2011

(muutosvarauksin)

Kiitän tästä tilaisuudesta käyttää puheenvuoro Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan 50-vuotisjuhlien yhteydessä nimenomaan oikeusvaltiokehityksestä.

Viime vuosikymmenien aikana tapahtunut voimakas kansainvälistymiskehitys on edellyttänyt kansallisvaltioiden sopeutumista yhteisiin toimintasääntöihin. Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen ovat vahvistuneet modernin valtion universaaleiksi perusperiaatteiksi.

Vaikka kustakin kolmesta lohkosta voidaan puhua erikseen, niiden keskinäinen riippuvuus on mitä ilmeisin. Aidosta oikeusvaltiosta voidaan mielestäni puhua vasta, kun sillä on yhteys demokratiaan ja ihmisoikeuksiin. Yhteys on lisäksi molemminpuolinen: ihmisoikeudet taikka demokratia eivät toteudu ilman oikeusvaltioperiaatteen noudattamista. Mielestäni nimenomaan oikeusvaltion ja hyvän hallinnon puutteet ovat saaneet ihmiset epäileviksi koko demokratia-aatteita kohtaan.

Meillä kaikilla on varmasti aika selkeäkin mielikuva siitä, mitä oikeusvaltiolla tarkoitetaan. Silti ei ole helppoa löytää yksiselitteistä oikeusvaltion määritelmää, mutta se ei ole ihan välttämätöntäkään. Käsitteen tietty avoimuus sallii sen kehittymisen ja joustavuuden. Sen sijaan haluan kyllä painottaa, että oikeusvaltioperiaatteen tulee ulottua koko yhteiskuntaan ja sen toimintasääntöihin - myös yritysmaailmaan.

Oikeusvaltion rakenteissa keskeisiä ovat ainakin Suomen perustuslaissakin korostettu lakisidonnaisuus, perus- ja ihmisoikeuksien noudattaminen, demokraattinen lainsäädäntöprosessi ja vallanjaon tasapaino. Muita tärkeitä osia ovat yhdenvertaisuus lain edessä, syrjimättömyys ja mielivallan kielto sekä riippumaton tuomioistuinlaitos. Hyvä hallinto on mielestäni tärkeää nostaa erikseen esiin.

Yhdistyneet kansakunnat on useissa yhteyksissä korostanut oikeusvaltion tärkeyttä. Esimerkiksi vuoden 2005 World Summitin loppuasiakirjassa tunnustetaan oikeusvaltion ja myös hyvän hallinnon olennainen merkitys sekä kestävälle kehitykselle ja taloudelliselle kasvulle että köyhyyden ja nälän vähentämiselle.

* * *

Oikeusvaltion keskeisiä aineksia on siis perus- ja ihmisoikeuksien noudattaminen. Perusoikeusajattelussa on erotettu eri sukupolvien perusoikeuksia. Perinteisimpiä ovat vapausoikeudet. Toisen polven perusoikeuksia ovat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet. Ja kolmannen sukupolven oikeuksia ovat kollektiiviset oikeudet, kuten rauhaan, kehitykseen ja ympäristöön liittyvät taikka erilaiset vähemmistöoikeudet. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys on myös ihmisoikeusloukkaus.

Vieläkin voi nähdä ajattelua, jossa vapausoikeudet – taikka kansalais- ja poliittiset oikeudet – korostuvat perus- ja ihmisoikeuksien olennaisena sisältönä ja TSS-oikeudet vähemmän tärkeinä. Käytännössä KP-oikeuksien ja TSS-oikeuksien välillä ei ole niin suurta eroa: KP-oikeuksienkin toteutuminen edellyttää TSS-oikeuksien ja kollektiivisten oikeuksien tavoin valtion resursointia. Eikä toisaalta keskustelua vaikkapa jonkin tietyn ryhmän sosiaaliturvan heikentämisestä voi pitää pelkkänä yhteiskunnallisena kannanottona, vaan käytännössä vaatimuksena tinkiä perusoikeudesta. Kaikki eri sukupolvien perusoikeudet tuleekin ottaa huomioon vailla arvojärjestykseen asettamista. Poliittisissa liikkeissä on osattu vaatia vapautta ja leipää eikä vapautta tai leipää.

Pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa on otettu huomioon sekä KP-oikeudet että TSS-oikeudet ja kohtuullisesti myös kolmannen sukupolven perus- ja ihmisoikeudet. Näin on myös Suomen nykyisessä perustuslaissa. Eri oikeuksien toteuttamisessa on vielä paljon pohdittavaa.

Kansainvälisen yhteisön keskeisiä tavoitteita on nykyisin pyrkimys kestävään kehitykseen. Tavoitteena on oltava ympäristön kannalta kestävä talous, joka on sosiaalisesti oikeudenmukainen. Tässäkin on kyse kolmiyhteydestä: taloudellisesta, sosiaalisesta ja ekologisesta oikeudenmukaisuudesta. Kestävä kehitys edellyttää yhteiskunnallista vakautta, ja sen edellytyksiin kuuluu oikeusvaltio. Ja oikeudella on käyttöä siinäkin, että kestävä kehitys edellyttää kansainvälisiä sopimuksia sekä myös laillisuutta noudattaen toimivia kansallisvaltioita sopijapuolina ja sopimusten toteuttajina.

* * *

Kansainvälinen kanssakäyminen ja viestintäkeinojen monipuolistuminen lisäävät ihmisten tietoisuutta vaatia oikeuksiaan. Myös yksittäiset valtiot panevat yleensä varsin paljon painoa sille, mikä kuva niiden ihmisoikeustilanteesta kansainvälisesti syntyy.

Toisaalta globalisaatio aiheuttaa myös haasteita. Pelkät kansalliset oikeudelliset pohdinnat eivät riitä, kun ihmisten, tavaroiden, palveluiden, tiedon ja pääomien liikkuvuus yhä lisääntyy tai kun kyse on vaikkapa ympäristöasioista. Tulevien vuosien suuria haasteita onkin globaalin normijärjestelmän aukkokohtien täyttäminen ja yhteisten tehokkaiden täytäntöönpano- sekä konfliktien ratkaisujärjestelmien luominen.

Päävastuu oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta on aina yksittäisellä valtiolla. Kansallisvaltion demokraattisuus on kansainvälisenkin demokratian kulmakivi. Kansainvälisten järjestöjen ei kuulu olla oikeusvaltionkaan toteutumisesta ensisijaisessa vastuussa. Jo toinen maailmansota viimeistään opetti, etteivät ihmisoikeudet ole suvereenissakaan valtiossa hallituksen yksityisasia. Yhdistyneiden kansakuntien, mutta myös alueellisten organisaatioiden kuten Euroopan neuvoston ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön eli myöhemmin EU:n perustaminen ovat olleet osoituksia halusta luoda uljas uusi maailma ilman sotaa ja väkivaltaa tai niiden uhkaa.

Kansainvälisistä sopimuksista huolimatta käsitykset demokratiasta ja ihmisoikeuksista vaihtelevat maasta ja kulttuurista toiseen. Samoin oikeusvaltio voidaan toteuttaa monella tavoin – mutta ei sentään ihan millä tavoin tahansa. Tarvitaankin tietoa oikeusvaltion parhaista käytännöistä – ja miksipä ei myös tavallisimmista virheistä. YK:n ja Euroopan neuvoston mahdollisuus antaa tukea oikeusvaltiokehitykselle on tärkeää. Tällaisen tuen ohella kyse voi olla myös kritiikistä, esimerkiksi sopimusten noudattamisen seurannan ja oikeudellisten päätösten muodossa. Käytännössä keskeisiä ovat esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut tai ihmisoikeusvaltuutettujen ja -asiamiesten lausunnot järjestelmän kehittämisestä sekä kansallisella että alueellisella tasolla.

Mutta kritiikin lisäksi tarvitaan myös kannusteita. Oikeusvaltiokehitystä on käytetty kriteerinä jäsenyyksiin Euroopan neuvostossa ja Euroopan unionissa. Siten on saatukin myönteistä kehitystä aikaan, mutta jäseniksi päästyä into kehittämiseen saattaa loppua. Järjestelmissä olisi vielä paljon kehittämisen varaa.
Oikeusvaltion vahvistamiseksi tarvitaan kansallisvaltioiden ja niiden välisten järjestöjen lisäksi aktiivisesti toimivia kansalaisjärjestöjä ja muuta kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisjärjestöt seuraavat aktiivisesti hallitusten toimintaa ja kiinnittävät huomiota epäkohtiin. Sekä hallituksilla että kansainvälisillä järjestöillä on oltava valmiutta toimia avoimesti ja yhteistoiminnassa kansalaisjärjestöjen kanssa. Kansalaisjärjestöjen avulla päästään hyvin lähelle yksittäistä kansalaista. Myös globalisoituva yritysmaailma on toiminut silmien avaajana.

Oman lukunsa voisi kirjoittaa myös sekä perinteisen että uuden median merkityksestä oikeusvaltion kehittämisessä. Juuri mediahan on monissa tapauksissa avannut silmämme huomaamaan ihmisoikeusrikkomuksia tai oikeusvaltion puutteita. Toisaalta se myös silloin tällöin ryhtyy itse sekä poliisiksi että tuomariksi sen suurempia tunnonvaivoja tuntematta.

* * *

Oikeusvaltiota korostanut YK:n huippukokouksen loppuasiakirja vuodelta 2005 toi esiin myös suojeluvastuun käsitteen. Se asetti valtioiden velvollisuudeksi suojella väestöään joukkotuhonnalta, sotarikoksilta, etnisiltä puhdistuksilta ja rikoksilta ihmisyyttä vastaan. Kansainvälisen yhteisön tulee tukea valtiota tässä suojelutehtävässä. Jos valtio ei kykene huolehtimaan suojelusta tai halua tehdä sitä, vastuu siirtyy kansainväliselle yhteisölle. Ensisijaisesti sen on toimittava rauhanomaisin keinoin ja vasta toissijaisesti sotilaallisin toimenpitein.

Toistaiseksi suojeluvastuuta ei pidetä niinkään kansainvälisen oikeuden normina kuin poliittisena periaatteena. Tällä hetkellä sitä sovelletaan Libyassa YK:n turvallisuusneuvoston asianmukaisesti antaman valtuutuksen perusteella. Suojeluvastuu ei siis tarkoita ensisijaista aseellista väliintuloa, vaikka keskustelu onkin paljolti keskittynyt sen ympärille. Se ei myöskään tarkoita hallitusten tai valtioiden päämiesten vaihtamista, vaikka niitä sitten saattaakin tapahtua.

Tulevaisuus näyttää, mikä suojeluvastuun periaatteen asema tulee olemaan. Sen oikea käyttö on todella vaikeaa. Sotilaallinen interventio voi olla välttämätön esimerkiksi kansanmurhan välttämiseksi, mutta se on kuitenkin vahva lääke, jolla on voimakkaat ja pitkäaikaiset kielteiset sivuvaikutukset. Interventiota harkittaessa on tultu aiempaa varovaisemmaksi.

Lisäksi väliinmenon kovin valikoiva soveltaminen tulisi heikentämään sen kansainvälistä uskottavuutta. Palestiinalaisdiplomaatin epäily, että heidän asiansa löytäisi nopeammin suojelijoita, jos alueelta löytyisi muutakin kuin oliiviöljyä, on monien mielestä valitettavan oikeaan osunut havainto.

* * *

Väkivallan lopettamisessa voi joutua käyttämään aseita, mutta demokratiaa ja oikeusvaltiota ei voi viedä asein. Suojeluvastuuseen kuuluu myös kansainvälisen yhteisön sitoumus auttaa valtioita estämään väestöönsä kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset. Auttaminen oikeusvaltion rakentamisessa on tällainen keino.

Sodan päättyminen aselepoon on vasta välivaihe niin kauan kuin valtio ei pysty toimimaan oikeusvaltion tavoin. Viime vuosikymmeniltä onkin useita esimerkkejä oikeusvaltion rakentamisesta jatkumona kriisinhallintaoperaatioon. Tehtävä on vaativa ja pitkäaikainen etenkin silloin, kun valtion omat rakenteet eivät enää lainkaan toimi.

Kansainvälinen yhteisö on jo ryhtynyt toimenpiteisiin yksilöiden saattamiseksi rikosoikeudelliseen vastuuseen kaikkein vakavimmista rikoksista kuten kansanmurha, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Tässä suhteessa tärkeä saavutus on ollut pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen. Senkin toiminnan uskottavuus edellyttää tasapuolisuutta.

Libyan tapahtumia on ryhdytty tutkimaan kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjän toimin varsin aikaisin, tilanteen maassa ollessa vielä monessa suhteessa epäselvä. Nähtäväksi jää, oliko ajoitus paras mahdollinen vai olisiko tuomioistuimen rooliin sopinut paremmin suurempi ajallinen etäisyys tapahtumiin. Yhtä oikeaa vastausta ei ole.

Sen sijaan merirosvouden suhteen kansainvälinen yhteisö näyttää olevan heikompi. Merirosvojen tuomitseminen on kohdannut käytännön vaikeuksia. Heidän rikoksiaan tutkimaan halukkaita valtioita ei ole oikein löytynyt. Siksi epäiltyjä merirosvoja on jouduttu vapauttamaan – näin myös suomalaiselta miinalaiva Pohjanmaalta. Nyt YK:ssa odotetaan pääsihteerin asettaman erityisneuvonantajan ehdotusta merirosvouksesta epäiltyjen oikeuskäsittelyn tehostamiseksi.

* * *

Lopuksi joitain ajatuksia kotimaisesta oikeusvaltiokehityksestä. Siinä keskityttiin pitkään oikeusvaltion muotoon: perustuslain noudattamisen valvonta koski pikemmin lain säätämisjärjestystä kuin oikeuksien todellista toteutumista.

Nykyään perus- ja ihmisoikeuksien sisältökin otetaan vakavasti. Myös syrjimättömyys, yhdenvertaisuus lain edessä ja hyvä hallinto ovat nousseet tärkeämmiksi. Taustalla ovat, kuten tunnettua, ensinnäkin Suomen liittyminen Euroopan neuvoston jäseneksi vuonna 1989 ja seuraavana vuonna tapahtunut Euroopan ihmisoikeussopimuksen ratifioiminen. Suomea koskevia langettaviakin päätöksiä on tullut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta jonkin verran. Merkittävä osuus moitteesta on tullut oikeudenkäyntien pitkittymisestä. Palaute on antanut virikkeitä suomalaiseen perusoikeuksia koskevaan lainsäädäntöön ja oikeuskäytäntöön.

Keskeinen muutos oli vuonna 1995 voimaan tullut perusoikeusuudistus. Perusoikeuksia muun muassa laajennettiin taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien alalle. Suomessahan ei ole kuten useimmissa EU-maissa perustuslakituomioistuinta, vaan säädettävien lakien suhteen päätösvalta on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla. Voimassa olevien lakien osalta päätösvalta on tuomioistuimilla, etenkin korkeimmalla oikeudella ja korkeimmalla hallinto-oikeudella. Järjestelmä on kansainvälisesti vertailtuna kallellaan eduskuntaan päin, mikä tekee oikeuskäytännön seuraamisen hieman mutkikkaammaksi.

Onko kaikki Suomessa siis hyvin ja oikeusvaltion periaatteet toteutuvat täysin? Ei suinkaan. Ongelmia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisessa on edelleen. Myöskään syrjimättömyyden periaate ei viranomaistoiminnassa aina toteudu. Itse olen huolestunut oikeudenkäyntikulujen nopeasta noususta, joka voi johtaa siihen, että ihminen tosiasiallisesti jättää käyttämättä oikeudenkäyntikeinoja asemansa puolustamiseen.

Kuluneen talven aikana on jatkunut keskustelu Suomeen kerjäämään tulleiden romanien asemasta. Tilanne vaatii ehdottomasti lähtömaihin kohdistuvia velvoitteita, mutta myös tukea romanien aseman parantamiseksi ja käytännössä sen hyväksymistä, että romanit ovat eurooppalainen vähemmistö, jonka oikeudet on turvattava nykyistä paremmin.

Suomen itsensä kannalta on kestämätöntä, että eräiden keskeisten kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ratifiointi on yhä viivästynyt. Varsinkin ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva sopimus on ollut häpeällisen kauan ratifioimatta. YK:n vammaisten oikeuksia koskevan sopimuksen suhteen olen jossain määrin toiveikkaampi. Eikä kyse ole vain Suomen kansainvälisestä maineesta vaan siitä, että ratifioinnin viivästyminen estää sopimusten takaamien oikeuksien toteutumisen meillä täysimääräisesti.

TSS-oikeuksien toteutumisen kannalta voi pohtia esimerkiksi sitä, onko valtiovalta riittävästi taannut oikeuden sosiaaliturvaan, kun toimeentulotuen taso on jäänyt selvästi jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Ja joka tapauksessa ilmeinen epäkohta on siinä, että toimeentulotukihakemuksien käsittelyssä on toisissa kunnissa viivästyksiä.

Kansainvälisestikin on yhtenä oikeusvaltion haasteena pidetty yksityistämistä. Julkisten palvelujen yksityistäminen voi heikentää kansalaisten oikeusturvaa. Julkinen valta pystyy turvaamaan yksilöiden oikeudet ja takaamaan palvelujen saatavuuden. Yksityistäminen ei saa merkitä sitä, että yhtäkkiä tätä vastuuta ei viranomaisella enää olekaan. Esimerkiksi kunnan tarjotessa asukkaalleen palvelusetelin asiakas ei saisi jäädä pelkän kuluttajansuojan turvaamaksi. Julkista valtaa on siirtynyt yksityisille jopa ilman lain tukea. Ja vaikka tehtäviä olisi yksityistetty asianmukaisestikin, eivät vastuu ja valvonnanalaisuus ole yhtä selkeitä kuin hoidettaessa tehtävä virkatoimintana.

* * *

Palaan vielä alussa sivuamaani pohdiskeluuni sitä, miten oikeusvaltio turvaa perus- ja ihmisoikeudet. Toisaalta viranomaistoiminnan olisi oltava ennustettavaa – toisaalta joissain tapauksissa vakiintuneesta käytännöstä pitäisi perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi voida tinkiä. Tällaista keskustelua on julkisuudessa käyty esimerkiksi päätöksistä ulkomaalaislain mukaisiin hakemuksiin. Eräät yksittäistapaukset ovat tällöin nousseet näkyvästikin esiin. On viisautta tunnistaa, milloin pitää poiketa vakiintuneesta päätöslinjasta. Myös hallinnolla ja tuomioistuimilla on oikeus ja velvollisuuskin seurata tulkinnoissaan ajan muutosta, kunhan se tapahtuu johdonmukaisesti ja lain henkeä noudattaen.

Oikeustieteellinen koulutus antaa hyvät edellytykset edistää oikeusvaltion toteutumista ja myös havaita, milloin edellytetään rutiinista poikkeavaa harkintaa. Onnittelen Turun yliopiston oikeustieteellistä tiedekuntaa sen 50-vuotisesta menestyksekkäästä työstä aina uuden juristipolven kasvattamisessa. Toivotan intoa ja menestystä koulutus- ja tutkimustyöhön.