Kunnioitetut lotat ja pikkulotat, hyvä seurakunta,
Kun katson tässä juhlamessussa tänään mukana olevia lapsia ja nuoria, näen rakkaat lotat heidät sen tulevaisuuden kallisarvoisimpina edustajina, jotka te työllänne meille lunastitte.
Jokaisella teistä on Suomen historiassa oma korvaamaton kädenjälkenne.
***
Sotavuosina teidän keski-ikänne oli vain 20 vuotta ja monet teistä olivat sitäkin nuorempia. Silti teiltä vaadittiin suunnattoman paljon. Järjestönne asiakirjojen mukaan lotan tuli olla: ”…levollinen ja luja, neuvokas ja päättäväinen, velvollisuudentuntoinen, uhrautuva ja epäitsekäs”.
Nämä korkealle asetetut tavoitteet kannustivat varmasti jokaista tekemään parhaansa. Samalla niistä kuitenkin syntyy mielikuva lähes yli-ihmisestä, joka kykenee kantamaan harteillaan millaisen painolastin tahansa – kestämään mitä tahansa.
Siksi on tärkeää muistaa, että isänmaamme kohtalonvuosien myllerrykseen te jouduitte elämänne keväässä; tavallisina nuorina tyttöinä ja naisina kaikkine inhimillisine herkkyyksineen. Tämän tosiasian edessä asettuvat valtiolliset saavutuksenne yhä korkeammalle jalustalle. Sitä syvemmin ansaittua on teidän sankaruutenne. Te kestitte – mitä tahansa.
***
Usein keskustellaan siitä, kuinka nykyihmiseen suomalaisessa yhteiskunnassa kohdistuu liikaa ristipaineisia odotuksia. Vielä enemmän odotettiin teiltä – niin sota-aikoina kuin myös Suomen jälleenrakentamisen vuosikymmeninä. Vaikka te yksilöinä jaoittekin samoja haaveita ja huolia kuin me nuoremmat sukupolvet tänään, ohjasi teidän koko elämäänne suurempi päämäärä: yhteisen tulevaisuuden, yhteisen suomalaisen hyvinvoinnin rakentaminen.
Jälleenrakentamisen vuosina, sotien vaikeista kokemuksista ja traumoista huolimatta te jaksoitte eteenpäin – järjestönne kultaisten sääntöjen mukaisesti: te ette lannistuneet vaikeuksissa. Palvelitte edelleen maatanne ja piditte huolta puolisoistanne ja perheistänne, usein myös omista vanhemmistanne sukupolvien ketjussa.
Suurella osalla teistä puolisona oli sotaveteraani, joista niin monet olivat sodan fyysisesti ja henkisesti runtelemia koko loppuelämänsä ajan. Silti te jaksoitte, jaksoitte rakastaa ehdoitta.
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen sanoin: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”
Hyvä seurakunta, hyvät lähimmäiset,
Eräs tänä lottajärjestön merkkivuonna monissa eri yhteyksissä toistunut kysymys on ollut, mitä me myöhemmät suomalaiset sukupolvet voisimme oppia lottien elämäntyöstä.
Lotat korostavat usein vastuun- ja velvollisuudentunnon merkitystä. Usein olemme kuulleet heidän kuvaavan, että ”teimme vain velvollisuutemme, sen, mitä meiltä kaikilta silloin odotettiin”. Erästä lottaa lainaten: ”Velvollisuus on meille suurin sana”.
Kun ajattelemme oman aikamme keskusteluja oikeuksista ja velvollisuuksista, ei ole liioiteltua väittää yksilön hyvinvointia turvaavien oikeuksien korostuvan usein yhteistä hyvinvointia mahdollistavien velvollisuuksien kustannuksella. Epäitsekkyys on käynyt yhä harvinaisemmaksi hyveeksi.
Siksi meidän tulisikin pitää mielessämme vanha, myös lottien arvomaailmaa kiteyttävä viisaus: ”Älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne – kysykää, mitä te voitte tehdä maanne puolesta.”
***
Lotta Svärdin kultaisissa sanoissa todetaan: ”Opi rakastamaan maatasi ja kansaasi. Muista menneitten sukupolvien työ.” Lottia yhdistävä tekijä oli isänmaallisuus, tahto puolustaa omaa maata, sen ihmisiä ja elämänmuotoa.
Lotat ovat kertoneet velvollisuuden täyttämisestä, suomalaisten ahkerien ja aikaansaavien naisten historialliseen ketjuun liittymisestä. Naisten yhteiskunnalliselle työlle nähtiin vuosisataiset perinteet – suomalainen nainen oli aina elänyt kohtaloansa kansansa vaiheisiin mukautuen.
Lottien isänmaallisuus ei ollut pelkästään konkreettista työtä. Kysymys oli myös yhteishengen luomisesta ja ylläpitämisestä.
Pienen maan vaikuttavin voimavara ja paras puolustus on ollut ja tulee aina olemaan kansallinen yhtenäisyys. Siksi meidän tulisikin ennen kaikkea keskittyä siihen, mikä meitä kansakuntana yhdistää. Erityisesti koettelemusten kohdatessa olisi ymmärrettävä nousta arkisten riitojen ja erimielisyyksien yläpuolelle. Nähdä lähimmäisessämme se, mikä hänessä on parasta.
Opi rakastamaan maatasi ja kansaasi on tänään yhtä ajankohtainen sanoma kuin se oli jo lottatoiminnan alkuvuosina. Vaikka nyky-yhteiskunta aivan oikein korostaa moniarvoisuutta ja yksilöllisyyttä henkilökohtaisen vapauden ja yhdenvertaisuuden perustana, ei edistys suinkaan vaadi perinteisistä arvoista luopumista. Päinvastoin, arvoperintöämme on lupa varjella. Traditioiden ja tapakulttuurin vaaliminen on menneitten sukupolvien, historian kunnioittamista.
Se on rakkautta yli sukupolvien.
***
Kun sotavuodet olivat ohitse, toivottiin lottajärjestön piirissä, ”ettemme enää koskaan painuisi siihen eripuraisuuden suohon, jonka liejusta olimme kansana jaksaneet nousta”. Että talvisodan henki – vakaumus siitä, ettei veljeä eikä ketään jätetä, tulisi maassamme säilymään elävänä myös tulevaisuudessa.
Hyvät lähimmäiset, kunnioittakaamme tätä toivetta. Toimikaamme sen mukaisesti kaikilla elämämme eri osa-alueilla.
Kunnioitetut lotat,
Teille läheisiä arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa, joita kohtaan tuntemanne lämpö ja rakkaus välittyvät puhuttelevasti seuraavista Aale Tynnin runon säkeistä:
”Oi anna meille voima tehdä kauniiksi maa, jossa vilja aaltoaa
– oi anna meille voima tehdä kauniiksi maa, jossa laulu asustaa
– oi anna meille voima tehdä kauniiksi maa, jossa kirkot kohoaa
– oi, joka sydän olkoon niin kuin lamppu Jumalan,
joka lakkaamatta loistaa yli kaiken maailman.”
Kiitos teidän, saamme tänä päivänä elää kauneista kauneimmassa isänmaassa. Suomessa, jonka sinivalkoinen lippu voi vapaana hulmuta kaikkialla maailmassa.
Kun ajattelemme teidän kadotetun nuoruutenne sodanvarjostamia vuosia, hälvenevät murheet oman elämämme arkisista tulevaisuudenhuolista. Ymmärrämme olla kiitollisia kaikesta siitä yhteisestä suomalaisesta hyvästä, josta joka päivä saamme nauttia.
Kun ajattelemme teiltä vaadittujen ponnistelujen mittakaavaa, ymmärrämme olla liioittelematta oman aikamme meihin kohdistamia vaatimuksia. Ymmärrämme, että oma työmme Suomen parhaaksi on vasta alussa.
Kun ajattelemme teidän kokemianne menetyksiä ja uskollisuuttanne nähdä yhteisen päämäärän suuruus ohitse yksilön tarpeiden, ymmärrämme olla pyytämättä itsellemme aina lisää, aina enemmän.
Rakkaat lotat,
Laulujen laulun mukaisesti painamme teidän elämäntyönne sinetiksi sydäntämme vasten, sinetiksi ranteemme nauhaan.
Niin tänään kuin myös tulevaisuudessa me kannamme teidän perintöänne vaaliessamme mennyttä arvokkuudella ja rakentaessamme uutta tarmolla.
Te lahjoititte meille – tulevaisuuden. Sen suurempaa lahjaa ei kansakunta voi saada ja juuri siksi tulee kiitollisuutemme teoistanne säilymään ikuisesti. Sen tulemme välittämään – rakkaudella yli sukupolvien. Kiitos.