Copyright © Tasavallan presidentin kanslia
Suomi valmistautuu runsaan kahden vuoden kuluttua alkavaan itsenäisyytensä satavuotisjuhlaan. Juhlavuoden teema on avoin, oppiva ja moniarvoinen Suomi. Ne ovat arvoja, joilla Suomea on rakennettu ja joilla sitä tulevaisuudessakin rakennetaan.
Suomen itsenäisyyden juhlavuonna ei ole tarkoitus katsella vain mennyttä. Nyt on oiva hetki pysähtyä miettimään satavuotiasta itsenäisyyttämme – mitä se meillä tänään merkitsee? Mitä se merkitsee meille suomalaisille, keitä me olemme, miten Suomi asemoituu Euroopassa ja maailmalla?
Vastauksia voimme hakea tästä päivästä, menneestä ja tulevaisuudestakin. Vastauksia ei voi kuitenkaan löytää vailla historian tuomaa ymmärrystä Suomen eri vaiheista.
Avaamme tänään Kansallisarkiston näyttelyn Pro Finlandia – Suomen tie itsenäisyyteen. Se on ensimmäinen neljän näyttelyn sarjasta, joka tarkastelee Suomen itsenäistymiskehitystä osana Suomen kansainvälistymistä. Ensimmäisen näyttelyn näkökulma Suomen itsenäisyyteen on Ranska ja Italia.
Ranska ja etenkin Pariisi houkuttelivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa puoleensa sekä taiteilijoita, tutkijoita että poliittisia aktivisteja. Suomessa, etenkin ylioppilaspiireissä, seurattiin puolestaan innolla Italian yhdistymistä Giuseppe Garibaldin punapaitojen johdolla. Jopa niin suurella innolla, että kirjakauppoihin hankitut Garibaldia esittävät kuvat, mitalit ja pienoispatsaat pääsivät loppumaan.
Kiinnostus ei ollut yksisuuntaista. Suomi tuli vähitellen yhä paremmin tunnetuksi myös ranskalaisen, italialaisen ja eurooppalaisen yleisön keskuudessa. Suomi-kuvaa rakensivat osallistuminen maailmannäyttelyihin sekä tieteen ja taiteiden kansainvälisiin tapahtumiin.
Suomea tekivät Euroopassa ja laajemminkin tunnetuksi aikansa johtavat suomalaiset taiteilijat, säveltäjät, laulajat, kirjailijat, arkkitehdit ja matemaatikot. Ranskassa tai Italiassa työskentelivät esimerkiksi Albert Edelfelt, Akseli Gallén-Kallela ja Helene Schjerfbeck. Myös Jean Sibelius, Aino Achté, Juhani Aho, L. Onerva, Eliel Saarinen ja monet, monet muut tekivät töitä Euroopassa.
Suomesta oli 1800-luvulla kehittynyt vahva, omaleimainen ja autonominen alue Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Sillä oli oma senaattinsa, omat valtiopäivänsä ja hallintoviranomaisensa sekä perustaltaan jo Ruotsin vallan aikana säädetyt lakinsa. Suomella oli myös oma rahayksikkönsä, omat postimerkkinsä, oma kansallinen keskuspankkinsa ja jopa tulliraja Venäjän kanssa. Pietarin suurkaupunki tarjosi taloudellisia mahdollisuuksia ja verotulotkin voitiin käyttää oman suuriruhtinaskunnan hyväksi. Ei ihme, että suomalaiset olivat 1800-luvun lopulle saakka varsin tyytyväisiä asemaansa Venäjän yhteydessä.
Venäjän 1800-luvun lopulla alkanut yhtenäistämispolitiikka alkoi murentaa Suomen autonomiaa, jonka Venäjän kaikki keisarit olivat luvanneet säilyttää. Se sai Suomen käynnistämään kamppailun autonomiansa puolesta. Tätä kamppailua käytiin paitsi Suomessa ja Venäjällä myös kansainvälisillä foorumeilla.
Sen tunnetuin ilmentymä oli keväällä ja alkukesällä 1899 nopeasti koottu Pro Finlandia-adressi, eli niin sanottu kulttuuriadressi. Siinä johtavat eurooppalaiset oikeusoppineet, taiteilijat ja monet poliitikot asettuivat tukemaan Suomea. Ranska ja Italia olivat eturintamassa tässä työssä – molemmista maista oli myös edustaja lähetystössä, joka luovutti adressin Venäjän keisarille. Hallitsija ei ottanut adressia vastaan, mutta yhtä kaikki – ja ehkä osittain juuri tästä syystä – adressi herätti laajaa huomiota Euroopassa.
Kulttuuriadressin kokoaminen lyhyessä ajassa ei olisi ollut mahdollista ilman niitä siteitä, joita ulkomailla 1800-luvulla työskennelleet suomalaiset olivat solmineet. He olivat keskeisellä tavalla olleet luomassa kuvaa Suomesta modernina, taloudellisesti kehittyneenä ja hyvin koulutettuna maana.
Tämä tunnettuus ja vahva Suomi-kuva olivat perustana myös sille, että Suomi kykeni itsenäistymisensä jälkeen saamaan nopeasti tunnustuksen asemalleen itsenäisenä valtiona. Ranska tunnusti Suomen itsenäisyyden heti samana päivänä jolloin Venäjä oli tunnustanut sen. Italia tunnusti Suomen itsenäisyyden Pariisin vuoden 1919 rauhanneuvotteluissa. Suomi otti kiitollisena vastaan saamansa tuen.
Itsenäisyytensä tunnustamista hakevalla maalla tulee olla taloudelliset, oikeudelliset ja kulttuurilliset edellytykset toimia suvereenina valtiona suvereenien valtioiden joukossa. Poliittinen ja kulttuurinen kehitys 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ensimmäisen maailmansodan katastrofista huolimatta, antoi uskottavan kuvan Suomen edellytyksistä menestyä itsenäisenä valtiona. Tämä uskottavuus oli se perusta, jolta itsenäinen Suomen valtio saattoi lähteä jatkamaan valtiollista rakennustyötään – sekä sisäisesti että suhteessa ulkovaltoihin. Juuri siksi tänään avattavan näyttelyn viesti on erityisen tärkeä.
Minulla on ilo julistaa Kansallisarkiston näyttely Pro Finlandia – Suomen tie itsenäisyyteen avatuksi.