Ers Kungliga Högheter, herr statsråd, ärade ledamöter och gäster,
Haluan lämpimästi onnitella kuninkaallista sotatieteenakatemiaa sen 225-vuotiaasta taipaleesta. Historianne on pitkä ja kunniakas. Ajanjakson varrelle mahtuu Euroopassa ja Pohjolassa lukuisia sotia, mutta onneksi myös pitkiä rauhan kausia. Itse nimittäin miellän sotatieteen parhaimmillaan rauhan takaamiseksi.
Sodankäynnin tekniikkaan, taitoihin ja taktiikkaan liittyvää osaamista on kaiken aikaa kehitettävä. Mutta opit sotahistoriasta kertovat, että strategisella osaamisella ja valtiomiestaidolla on voitu myös ennaltaehkäistä ja välttää konflikteja, kansallisista eduista tinkimättä. Jos aseisiin joudutaan turvautumaan, tärkeimmässä on jo epäonnistuttu.
Eikä tämä tulkintani tietenkään ole yksinomaan akateeminen tai historiallinen. Sama periaate soveltuu käytännön politiikkaan tänä päivänä. Rauhan vaaliminen on myös onnistuneen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tunnusmerkki. Mutta passiivisen toiveajattelun varaan emme voi rauhaa tai turvallisuutta rakentaa. Tarvitaan aktiivista vakauspolitiikkaa.
Suomen kohdalla olen kuvannut tämän aktiivisen vakauspolitiikan rakentuvan neljän pilarin varaan. Ensimmäinen niistä on kansallinen puolustus ja turvallisuus – uskottavalla puolustuksella nostamme toisaalta mahdollisen ulkopuolisen hyökkäyksen kynnystä, toisaalta se tekee meistä houkuttelevamman kumppanin muille. Toisena pilarina on länsi-integraatio ja kumppanuudet – erilaisten yhteenliittymien ja aloitteiden laaja kirjo parantaa entisestään yhteistoimintakykyämme. Kolmas pilareistamme on Venäjä-suhteemme – lujuus omien etujemme ja periaatteidemme puolustamisessa on yhdistettävissä rakentavaan vuoropuheluun ja kunakin hetkenä mahdollisimman toimivien suhteiden ylläpitämiseen. Neljäntenä pilarina tulee kansainvälinen järjestelmä ja laaja turvallisuus – se koskee koko ihmiskuntaa. Se koskee yhteisiä ihmisvelvollisuuksiamme planeetan tulevaisuudesta.
Toisin kuin todelliset pilarit, yksikään niistä ei ole kiveen hakattu. Ne muuttuvat ja kehittyvät ajan myötä. Mutta aivan kuten todellisten pilarien, niidenkin on muodostettava yhtenäinen kokonaisuus. Jos yksi niistä heikkenee eikä sitä voi vahvistaa, muiden on pystyttävä kantamaan suurempi osa niiden varassa lepäävästä painosta.
* * *
”On äänekkäämpiä ja hiljaisempia herätyskelloja. Mutta niiden viesti on sama: on havahduttava.” Näin totesin puheessani Sälenin konferenssissa alkuvuodesta 2014. Hyvin pian sen jälkeen Krimin ja Ukrainan tapahtumat taisivat herättää meidät kaikki.
Havahtumisen aika ei ole ohi. Erilaiset herätyskellot jatkavat yhä soimistaan, yhä voimakkaammin. Kiihtyvä suurvaltakilpailu heijastuu alati selvemmin myös meille Pohjolaan. Perinteisemmät asevalvontahuolet eivät ole menettäneet merkitystään. Mutta nyt niiden rinnalle ovat nousseet uudet murrosteknologiat, jotka monimutkaistavat asevalvontaa entisestään. Eivätkä ilmastonmuutoksen, luontokadon ja pandemioiden kaltaiset uhat ole enää kaukaisia tulevaisuusskenaarioita. Ne ovat nopeasti muuttuneet ajankohtaisiksi ongelmiksi.
Tässä 2020-luvun todellisuudessa koko toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys tulee muuttumaan. Sen myötä monet kylmän sodan päättymisen jälkeiset lainalaisuudetkaan eivät enää ole ennallaan. Selvää on, että olemme uuden aikakauden kynnyksellä, ellemme sen jo ylittäneetkin.
* * *
Suomi ja Ruotsi ovat yhdessä kohdanneet uusia aikakausia ennenkin. Kohtalonyhteytemme on pysynyt tiiviinä yli vuosisatojen, hyvin erilaisissa konstellaatioissa. Ensin saman valtakunnan itäisenä osana, sitten reilun vuosisadan ajan Venäjän alaisuudessa, nyt yli sadan vuoden ajan itsenäisenä tasavaltana – Suomelle tällä läntisellä yhteydellämme on aina ollut erityisen suuri merkitys. Meitä ovat sitoneet yhteen perustuslait ja hallitusmuodot, yhteiskuntamalli ja oikeusjärjestelmä, kieli ja kulttuuri. Tuoreimpana veturina suhteellemme on viime vuosina nopeasti edennyt puolustusyhteistyö.
Menneen vuoden aikana olemme Suomessa viimeistelleet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon että puolustusselonteon. Molemmissa sanotaan suoraan ja selvästi, että Ruotsi on Suomen läheisin kahdenvälinen kumppani. Tämä lähtökohta säilyy, hallituskokoonpanoista riippumatta. Puhuin asiasta viimeksi tänään pääministeri Löfvenin kanssa, ja odotan mielenkiinnolla yhteistyön jatkoa hänen seuraajansa kanssa.
Selonteoissamme todetaan, että ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön ja puolustusyhteistyön syventämistä Ruotsin kanssa jatketaan ilman ennalta määrättyjä rajoitteita. Puolustusyhteistyömme kattaa niin rauhanajan, kriisiajan kuin sodan ajankin. Kun parannamme valmiuksiamme ja nostamme sotilaallista pidäkettä, vahvistamme yhdessä sekä Itämeren alueen turvallisuutta että omaa puolustustamme.
* * *
Haluan kiinnittää huomiota siihen, että Suomen ja Ruotsin tiivistynyt puolustusyhteistyö ei ole yksinomaan kahdenvälistä. Olemme lisäksi yhdessä mukana koko joukossa uusia monenkeskisiä järjestelyjä. Ne muodostavat tihentyvän kudelman, jolla sekä vahvistetaan alueellista vakautta että parannetaan puolustuskykyä. Kolmenväliset rakenteemme toisaalta Yhdysvaltain, toisaalta Norjan kanssa, ovat tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Kolmikantakeskustelua Suomen, Ruotsin ja Norjan avainministereiden kanssa, joka käynnistyi epävirallisessa kokouksessa Kultarannassa kaksi vuotta sitten, tullaan jatkamaan.
Mitä tulee laajempiin maaryhmiin, teemme rinta rinnan puolustusyhteistyötä yhteispohjoismaisessa Nordefco-kehyksessä. Toimimme yhdessä myös muiden eurooppalaisten kumppanien kanssa niin Ranskan johtaman European Intervention Initiativen, Iso-Britannian johtaman Joint Expeditionary Forcen kuin Saksan johtaman Framework Nation Conceptin alla.
Ja erityisen vahvasti meitä yhdistävät tietysti sekä EU-jäsenyytemme että Nato-kumppanuutemme. Molempien instituutioiden työ oman turvallisuus- ja puolustusnäkemyksensä kirkastamiseksi tuleville vuosille on parhaillaan käynnissä. EU:n strateginen kompassi ja Naton strateginen konsepti kytkeytyvät läheisesti toisiinsa niin aikataulunsa kuin sisältönsä puolesta.
EU:n 27 jäsenmaan joukossa ja Naton 30+2-formaatin puitteissa olemme ainoina maina keskenämme samanlaisessa asemassa. Siksi Suomen ja Ruotsin olisi myös tässä kohdassa hyvä hakea yhteistä säveltä. Yksi tilaisuus tähän tarjoutui muutama viikko sitten, kun pääsihteeri Stoltenberg ja koko Pohjois-Atlantin neuvosto tekivät ensimmäistä kertaa yhteisen vierailun Suomeen ja Ruotsiin. Euroopan turvallisuuden vahvistaminen, tapahtuupa se sitten EU:n tai Naton alla, palvelee myös meidän etujamme.
* * *
Turvallisuudestaan kukin vastaa viime kädessä itse. Sitä vastuuta emme voi ulkoistaa kenellekään muulle, emme edes läheisimmälle kumppanillemme. Myös Suomi tekee ratkaisunsa uskottavan puolustuksen takaamiseksi itse, omista lähtökohdistaan. Tiiveinkään yhteistyö ei tarkoita automaattista samantahtisuutta ja samansuuntaisuutta kaikissa asioissa. Mutta lähestulkoon aina Suomen ja Ruotsin intressit kohtaavat. Ja aina kun niin on, olemme varmasti yhdessä vahvempia kuin yksin.
Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön eteneminen niin puhtaan kahdenvälisesti kuin osana muita kokonaisuuksia on erinomainen asia. Se kertoo osaltaan siitä, että olemme yhdessä havahtuneet muuttuvan ympäristömme luomaan tarpeeseen. Tällä yhteistyön uralla on hyvä jatkaa.
Puolustushallintojemme välinen yhteydenpito eri tasoilla on päivittäistä. Kun oppii tuntemaan vastinparinsa lahden toisen puolella ja on tämän kanssa jatkuvasti tekemisissä, kasvaa samalla myös keskinäinen luottamus kuin itsestään. Kun yhteys on valmiina, tulee automaattisesti ajatelleeksi naapuria myös uuden ongelman edessä – voisiko ratkaisu tähänkin olla yhteinen?
Muistutan kuitenkin, että sotilaallinen valmius ei yksin riitä. Turvallisuudesta huolehtimisesta on maailman muuttuessa tulossa entistä suuremmassa määrin jokaisen yksittäisen kansalaisen velvollisuus. Kannankin huolta siitä, ovatko muut elämänalat pysyneet puolustusyhteistyön vauhdissa mukana. Otammeko maidemme väliset suhteet liiaksi itsestäänselvyytenä? Tunnemmeko toisiamme riittävän hyvin? Onko meistä jokaisella ilmeistä vastinparia, jonka puoleen kääntyä niin normaalioloissa kuin kovan paikan tullen, Suomesta Ruotsiin, Ruotsista Suomeen? Näihinkin kysymyksiin on syytä havahtua.
* * *
Ulko- ja turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä julistamme niin ikään, kuten jo edellä totesin, ettei senkään syventämisellä ole ennalta asetettuja rajoitteita. Yhteydet Helsingin ja Tukholman välillä ovat toki jo nyt moninaisia – valtiojohtojen, ulkoasiainhallintojen ja parlamenttien välinen vuoropuhelu on tiivistä. Mutta voisimmeko löytää vielä uusia impulsseja tuon syventämisen toteuttamiseksi, sen lisäksi että vain toteamme, ettei rajoitteita ole? Olisiko meillä nykyistä enemmän tilaa yhteisten kantojen muodostamiselle, yhteisille avauksille?
Sisäisen turvallisuuden alalla olen jo pitkään kiinnittänyt huomiota siihen riskiin, että Suomi on kulkemassa eri suuntaan kuin Ruotsi ja muut pohjoismaat. Pidän tärkeänä, ettei Suomi joudu tilanteeseen, jossa samanaikaisesti arviomme turvallisuusriskeistä on vähemmän vakava ja lainsäädäntömme väljempi kuin muiden kaltaistemme maiden. Pohjoismaisten liberaalien demokratioiden on pidettävä yhtä siinä, kuinka vakavasti ne suhtautuvat omaan turvallisuuteensa ja millaisin keinoin ne siitä huolehtivat. Kun uhkakuvamme niin terrorismin kuin kyber- ja hybridiuhkien alalla ovat yhteiset, voisi myös tiiviimmälle tiedonvaihdolle ja vastatoimien harmonisoinnille olla sijaa.
Pandemiakokemuksemme on ollut hyvin erilainen. Toimintatapojen eroista huolimatta opeissa on paljon yhteistä. Niitä on syytä jakaa. Pandemiaoloja laajemmastakin kriisivalmiudesta on huolehdittava. Olen pannut ilolla merkille, että niin sanotun Hanasaaren aloitteen alla nyt jo toteutetaan Ruotsin Försvarshögskolanin ja Suomen Turvallisuuskomitean tuottamaa kriisivalmiuden koulutusohjelmaa.
* * *
Kuninkaallisen sotatieteen akatemian perustajajäsenten (stiftare) joukossa vuonna 1796 oli useampikin Suomessa syntynyt. Mukana oli muun muassa kartografina kunnostautunut upseeri Otto Carl von Fieandt, kotoisin Kyyhkylän kartanosta Mikkelin läheltä.
Kartografialla oli suuri merkitys jo 1700-luvun lopun sotatieteissä. Maantieteen ja kansainvälisen politiikan, miksei sotatieteenkin, yhteyttä korostava termi geopolitiikka syntyi kuitenkin vasta vuosisata myöhemmin. Tuon käsitteen juuret ulottuvat Ruotsiin. Geopolitiikan isänä pidetään Rudolf Kjelléniä, joka vaikutti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa niin professorina kuin kansanedustajanakin Göteborgissa, Uppsalassa ja Tukholmassa.
Kjellénin luoma termi tuli jäädäkseen. Geopolitiikan paluusta on viime vuosina puhuttu paljon. Oikeampi arvio lienee, ettei se koskaan mihinkään kadonnutkaan.
Perinteinen geopolitiikka on kiistatta jälleen voimissaan, mutta se on saanut myös uusia ilmentymismuotoja. Valtaa käyttää aiempaa suurempi määrä toimijoita. Ja näillä toimijoilla on käsissään myös uusia teknologioita ja uusia metodeja. 2020-luvun maailmassa geopoliittiset realiteetit pysyvät, mutta uhkakuvat muuttuvat. Kylmän sodan aikana totuimme elämään kauhun tasapainon varassa. Nyt tuo tasapaino järkkyy. Pelkkää kauhua en suinkaan tulevaisuuteemme povaa, mutta pahoin pelkään, että edessämme on alati vaikeampia aikoja.
Vaikeisiin aikoihin on varauduttava vahvistamalla omaa resilienssiämme. Sitä Suomi tekee kahden ensimmäisen pilarimme voimin. Kansallinen puolustus ja kansainväliset kumppanuudet tähtäävät samaan päämäärään, toisiaan tukien.
Omat maanpuolustuksemme vahvuudet ovat sekä määrällisiä että laadullisia. Kutsuessaan koulutetut reservinsä palvelukseen Suomella on enemmän miehiä ja naisia rivissä kuin meitä yli viisitoista kertaa väkirikkaammalla Saksalla. Aiemmilla ja tulevilla hankinnoillamme varmistamme, että pystymme myös kalustollamme vastaamaan muuttuviin haasteisiin. Ja mikä tärkeintä: uskottavan puolustuksen perustana on kansalaistemme aito tahto puolustaa maataan. Se on perinteisesti ollut Suomessa korkealla tasolla. Tuota tahtoa on aktiivisesti kehitettävä myös tulevien sukupolvien piirissä.
* * *
Ers Kungliga Högheter, herr statsråd, ärade ledamöter och gäster,
Pelkkä puolustautuminen ei kuitenkaan riitä. Meidän on myös aktiivisesti tehtävä voitavamme siinä, että saisimme ohjattua muun maailman kehitystä paremmalle ja vakaammalle uralle. Sitä teemme kahden jälkimmäisen pilarin alla, sekä huolehtimalla Venäjä-suhteestamme että vaikuttamalla koko kansainvälisen järjestelmän tilaan.
Kun jännitteet lisääntyvät, kasvaa tarve konfliktien ehkäisemiselle, luottamuksen rakentamiselle ja vuoropuhelun vahvistamiselle. Tarve löytää yhteisiä nimittäjiä, jotta keskusteluyhteys yli jakolinjojen säilyisi, voimistuu nopeasti. Juuri tästä on kyse aloitteessani Helsingin hengen levittämisestä globaalille tasolle.
Helsingin kirjain, vuoden 1975 Etyk-päätösasiakirjassa yhdessä sovitut periaatteet, on edelleen voimassa oleva perusta maanosamme yhteistyövaraiselle turvallisuudelle. Ruotsi on kuluvan vuoden Etyj-puheenjohtajuuskautensa aikana tehnyt arvokasta työtä näiden periaatteiden toteuttamiseksi. Olen pitänyt luontevana, että Suomi tarjoutuisi vuorostaan kantamaan tätä puheenjohtajan vastuuta vuonna 2025, samalla kun juhlistamme Etykin 50-vuotispäivää.
Mutta Helsingin hengelle, joka sekin sai alkunsa samasta lähteestä, olisi nyt paljon laajempaakin tilausta. Keskellä kylmää sotaa kykenimme, kaikista ristiriidoista ja vastakkainasetteluista huolimatta, istumaan saman pöydän ääreen ja hakemaan yhteisymmärrystä yhteistä turvallisuuttamme koskevissa asioissa. Tällaisen hengen elvyttämistä tarvitsemme nyt kipeästi. Ei vain Etyj-alueella, vaan koko maailmassa. Vuoteen 2025 asti sen kanssa ei ole varaa odottaa. Työtä luottamuksen rakentamisen eteen on tehtävä tässä ja nyt.
Ilman luottamusta ei ole turvallisuutta. Ja ilman turvallisuutta ei sotatiedekään voi toteuttaa kaikkein tärkeintä tehtäväänsä. Rauhan lujittamista maailmassa.