Hyvät naiset ja herrat,
Valtakunnallinen maanpuolustuskurssi numero yksi pidettiin keväällä 1961, juuri ennen Berliinin muurin pystyttämistä. Sen jälkeen on eletty kolme vuosikymmentä kylmää sotaa, sitten kolme vuosikymmentä kylmän sodan jälkeistä aikaa. ja nyt olemme astuneet johonkin uuteen ja vielä kovin arvaamattomaan.
Aloitatte tänään oman kurssinne poikkeuksellisen jännittyneessä maailmantilanteessa. Tunnelma on kylmääkin sotaakin hyisempi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan toi sodan Eurooppaan. Korean niemimaan tilanne on jälleen herkkä. Jännitteet Yhdysvaltain ja Kiinan välillä ovat kasvussa. Energia- ja taloushuolien keskellä koko Euroopalla on edessään hankala talvi.
Rauhallisempina aikoina maanpuolustuskursseilla oli välillä jouduttu käyttämään kovastikin mielikuvitusta riittävän vaikeiden kriisiskenaarioiden luomiseen. Tuota ongelmaa ei nyt ainakaan ole. Reaalimaailmakin tuottaa yllin kyllin ongelmia ratkottaviksi.
* * *
Elämme kiistatta vaarallista aikaa. Uhkiin ja riskeihin keskittyminen on nyt paitsi ymmärrettävää, myös välttämätöntä. Tarvitsemme valppautta todellisten vaaratekijöiden havaitsemisessa. Ja mahdollisten uhkakuvien hahmottamisessa. Sellaistenkin, jotka vaikuttavat kovin epätodennäköisiltä.
Kun yhteiskuntana varaudumme tulevaan, on viipymättä laitettava tiukasti kiinni kaikki sellainen, mikä kenties vielä on löyhällä. Mahdolliset haavoittuvuudet on tunnistettava ja paikattava. Mutta uhkakuvien hahmottamisen on oltava vain työkalu, ei itsetarkoitus. Liiallisuuksiin mennessään uhkien korostaminen johtaa vain siihen, että päädymme tekemään vastustajiemme työtä heidän puolestaan. Epävarmuuden lietsominen ei turvallisuuttamme lisää.
Ja mikä tärkeintä: epävarmuuteen ei ole syytä. Suomeen ei kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Turvallisuutemme on hyvällä tolalla, varautumisemme taso on korkea. Mielelläni soisin, että vaarojen rinnalla puhuisimme paljon enemmän kaikesta siitä mikä meille tuo turvaa.
Kuten jo järjestysluku kertoo, kytkeydytte kurssillanne osaksi pitkää perinnettä. Juuri tällaisena aikana maanpuolustuskurssien arvo korostuu entisestään. Taustanne ja elämänkokemuksenne ovat erilaisia. Mutta päämäärä on yhteinen. Maanpuolustus, Suomen turvallisuus. Sitä te olette täällä yhdessä vahvistamassa. Luomassa paljon puhuttua resilienssiämme, kriisinkestävyyttämme. Ja osoittamassa, mistä se koostuu.
Tuossa resilienssissä kun ei suinkaan ole kyse mistään abstrakteista ylätason rakenteista. Vaan ihmisistä. Hyvin käytännöllisistä ja arkisista yhdessä tekemisestä, kaikilla elämänaloilla. Ja ennen muuta ajattelutavasta.
Siitä, että osaamme ja uskallamme nojata toinen toistemme vahvuuksiin. Siitä, että osaamme ja uskallamme luottaa toisiimme. Ja siitä, että vastaamme haasteisiin ja uhkiin rohkeasti ja päättäväisesti. Kun me tähän pystymme, voimme koko Suomena luottaa itseemme. Yhdessä olemme vahvoja, kaikenlaisina aikoina ja selätämme vaikeuden kuin vaikeuden.
* * *
Kuluvan vuoden dramaattiset käänteet ovat käynnistäneet Suomessakin keskustelua siitä, olisiko jotain pitänyt tehdä jo aiemmin ja toisin. Olisiko Venäjä-suhdettamme pitänyt hoitaa eri tavalla? Olisiko Naton jäseneksi pitänyt pyrkiä aiemmin?
Itsekritiikille on toki aina sijaa. On hyvä, että etsimme menneestä toiminnastamme virheitä. Ja siellä missä harha-askelia on osoittaa, niistä on syytä ottaa opiksi. Itsekritiikinkin pitäisi kuitenkin olla vain työkalu, ei itsetarkoitus.
Haluan kiinnittää huomiota siihen, että ulkoa päin emme ole suuremmin arvostelun kohteeksi joutuneet. Arvostusta olemme sen sijaan saaneet sitäkin enemmän. Diplomatian saralla Venäjä-yhteydenpitomme selväpiirteisyydestä ja suoruudesta. Puolustuksen alalla sekä asevelvollisuusjärjestelmästämme että puolustusvoimien suorituskyvystä. Kokonaisturvallisuuden osalta sekä varautumisestamme että yhdessä toimimisen kulttuuristamme.
Vahvuutemme siis tunnistetaan ja tunnustetaan laajasti. Muualla on suorastaan ihmetelty, miten Suomi on näin valmis Nato-jäseneksi. Nekin äänet, jotka keväällä vielä kuuluivat epäilevinä, että Suomi vain hakeutuisi Naton siipien suojaan, ovat muuttuneet tosiasioiden valjettua. Suomen nähdään vahvistavan Naton jäsenenä koko liittokuntaa. Tästä luottamuksesta kertoo myös historiallisen nopeasti edennyt ratifiointiprosessi.
Minulle on syntynyt käsitys, että Suomea arvostetaan nimenomaan siksi, ettemme aina tee tekemisistämme suurta numeroa, mutta teemme itse asian. Tarvittaessa vähinkin äänin, mutta aina luotettavasti ja perusteellisesti. Mikä on toiminut ennen Nato-jäsenyyttämme, voisi olla hyvä ohjenuora myös jäsenyyden aikana. Vähemmällä äänellä, enemmällä tekemisellä. Minulle on tullut hyvin selväksi, että juuri tätä meiltä odotetaankin.
* * *
Päätös hakea Nato-jäsenyyttä on perustavaa laatua oleva muutos Suomen poliittisessa historiassa. Kaikkea se ei kuitenkaan muuta. Nato-jäsenyydestä tulee osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme, ei päinvastoin. Mutta siitä huolimatta, että Nato-kumppanuutemme on vuosien saatossa kehittynyt alati läheisemmäksi, nyt otettava ratkaiseva askel on suuri. Sekä konkreettisesti että henkisesti. Suomesta tulee sotilaallisesti liittoutunut maa.
Kovasti Suomessa nyt tuntuu olevan vallalla intoa siihen, että ottaisimme tämän vaiheen vielä ollessa kesken jo aivan uusiakin askelia. Osa haluaisi määrittää jo etukäteen Suomen tulevan Nato-profiilin. Osa taas esittää ajatuksia kaikesta siitä, mitä Suomeen pitäisi jatkossa sijoittaa.
Pidän itse tärkeänä, että keskitymme nyt käynnissä olevaan liittymisprosessiin. Joka, kuten sanoin, on jo itsessään suuri muutos. Suomi on hakenut Nato-jäsenyyttä, ei enempää, ei vähempää. Jäsenyyden hakemisen yhteydessä muutkaan maat eivät ole ennakkoon esittäneet erityisiä vaatimuksia tai rajoituksia, eikä niin tee Suomikaan. Suomen profiili Nato-jäsenenä muovautuu luontevasti aikanaan, muuttuvien olosuhteiden mukaisesti, käytännön työn ja kansallisen päätöksentekomme kautta.
Naton jäsenenä saamme lisäturvaa sekä liittokunnan yhteisestä pelotteesta että yhteisestä puolustuksesta. Jäsenenä Suomi osallistuu kummankin kehittämiseen. On tärkeä ymmärtää, että ydinaseet ovat olennainen osa Naton pelotetta. Ydinpelotteen luonteesta meillä on varmasti vielä paljon opittavaa, siitä käytäviin keskusteluihin osallistumme vasta jäseninä. Mutta selvää on, että Natolle ydinaseet ovat nimenomaan ennaltaehkäisyn väline, eivät itsetarkoitus. Muistutan kaikkien YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten viimeksi tämän vuoden alussa yhdessä toteamasta: ydinsotaa ei voi voittaa eikä sellaista pidä koskaan käydä.
Ydinasepuheet ovat viime päivinä nopeasti arkipäiväistyneet, myös meillä Suomessa. Tätä pidän vaarallisena kehityskulkuna. Todettakoon nyt selvästi: vaikka emme aseta ennakkoon rajoituksia Nato-jäsenyydellemme, ei Suomella ole minkäänlaisia aikeita tuoda ydinaseita maaperälleen. Enkä ole nähnyt mitään merkkejä siitä, että niitä olisi kukaan meille tarjoamassakaan.
* * *
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on pakottanut meidät mukautumaan uuteen todellisuuteen. Elämme Euroopassa sota-aikaa. Valitettavasti sille ei ole nyt näköpiirissä loppua. Ukrainalla on täysi oikeus ja kaikki oikeat syyt puolustautua. Venäjällä ei ole mitään oikeutta ja vain vääriä syitä hyökätä. Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että kumpikaan olisi valmis omista lähtökohdistaan luopumaan.
Suomen kanta on selvä. Ei ole ulkopuolisten asia sanella ehtoja Ukrainalle, joka taistelee oman alueellisen koskemattomuutensa puolesta, omien kansainvälisesti tunnustettujen rajojensa sisällä. Päätös puolustautumisen jatkamisesta on Ukrainan, ja vain Ukrainan. Osana läntistä yhteisöä Suomi jatkaa tukeaan Ukrainalle ja Ukrainan kansalle niin kauan kuin sitä tarvitaan.
Vaaransa on silti myös sillä, miten sotapuheet ovat kuluneena vuonna arkipäiväistyneet. Ei saisi päästä unohtumaan, että jokainen päivä, joka sotaa käydään, merkitsee ihmisten kuolemaa. Kestävää turvallisuutta sodan jatkuminen ei tuo kenellekään. Siihen pystyy vain rauha.
Rauhasta on näinäkin aikoina voitava ja uskallettava puhua. Kansainvälistä oikeutta räikeästi rikkovan hyökkääjän appeasement-lepyttelystä siinä ei suinkaan ole kyse. Ei sinisilmäisyydestä, ei pehmeydestä, ei naiiviudesta. Ei oman valmiutemme herpaantumisesta. Vaan siitä, että lopulta päämääränä on oltava rauhan aikaansaaminen, tappamisen lopettaminen. Siihen kaikki sodat aikanaan päättyvät.
Rauhan edellytyksiä on syytä tunnustella muuallakin kuin sotarintamalla. Näille rauhaniduille luodaan tilaa diplomatian kautta. Tämän vuoksi olen pitänyt myönteisinä Ranskan presidentti Macronin ja Saksan liittokansleri Scholzin pyrkimyksiä säilyttää keskusteluyhteys, tai ainakin mahdollisuus siihen, myös Moskovaan. Rauha on niin tärkeä tavoite, ettei meidän pidä säästellä mitään ponnisteluja sen saavuttamiseksi. Rauhan eteen kannattaa tehdä turhaksikin osoittautuvaa työtä. Sekin on maanpuolustusta.
* * *
Hyvät kurssilaiset,
Kun puhuin edellisen kerran tässä vastaavassa tilaisuudessa syksyllä 2018, totesin tietäväni omasta kokemuksestani, että tiukoilla täällä olette. Näin on varmasti myös tällä kertaa. Mutta kenties nyt on entistäkin selvempää, miten tärkeiden asioiden vuoksi teidät tiukoille laitetaan. Minä haluan toivottaa teille oikein antoisaa maanpuolustuskurssia.