(muutosvarauksin; puheen kieli englanti)
Minulle ja puolisolleni on ilo ja kunnia tavata jälleen teidät, Suomeen akkreditoidut diplomaattikunnan edustajat. Haluan myös käyttää tilaisuuden hyväkseni ja kiittää teitä lämpimästi siitä tarmokkaasta työstä, jota te kotimaanne ja Suomen välisten suhteiden eteen teette. Diplomaatin työ on väliin nopealiikkeistä ja vaativaa, väliin taas hitaampaa puurtamista. Aina se on tärkeää.
Suomessa eduskuntavaalit ovat nyt takanamme. Ne ovat työllistäneet myös teitä, joiden tehtävänä on Suomen kehityksen seuraaminen. Vaalitulos on juuri sellainen kuin ääntään käyttäneet suomalaiset haluavat, kuten jo eilen mediallekin mainitsin. Perimmäinen valta ja siten myös vastuu on siten kansalla. Tämä on demokratian rautainen laki. Vaalituloksessa heijastuu joka tapauksessa suomalaisen demokratian henki. Siinä korostuu eriävistä näkemyksistä huolimatta yhteisen vastuun sekä yhteistyön ja luottamuksen vaatimus. Niitä tarvitaan.
Takanamme on myös vilkas keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, vaikka merkittäviä kiistakysymyksiä ei tällä sektorilla ollutkaan. Tämä oli kuitenkin luonnollista huomioiden niin Euroopan vaikeutunut turvallisuustilanne kuin omat vaalimmekin. Kukaan ei voi tätä keskustelua tukahduttaa sen enempää maan sisä- kuin ulkopuoleltakaan. Sana on vapaa, analyysi ja johtopäätökset ovat moninaisia. Vastuullinen valtiojohto toimii joka tapauksessa kaikissa oloissa niin, että linjasta sovitaan ja sitten sen mukaisesti toimitaan. Jos tarve vaatii, linjaa tarkistetaan – yhdessä.
Tulemme tietenkin jatkamaan kansallista keskustelua ulkopolitiikasta. Siinä tarkoituksessa järjestämme jälleen myös Kultaranta-keskustelut kesäkuun puolivälissä. Tulemme silloin puhumaan niin laajemmista kansainvälisistä näkymistä kuin omasta kansallisesta turvallisuudestakin.
Viime tapaamisestamme kuluneen vuoden aikana olemme jo tottuneet toistelemaan, että Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on vaikeutunut erityisesti Ukrainan konfliktin ja Venäjän tuomittavan toiminnan myötä. Tähän arvioon ei ole tänäänkään lisättävää. Meillä on toki Minskin sopimus, mutta toisaalta väkivalta ei ole loppunut.
En sano tätäkään ensi kertaa, mutta näen hyvin selvänä ja huolestuttavana sen, että EU:n ja Venäjän välisen kuilun repeäminen on vain jatkunut. Tuo repeytymä on laajentunut väliin hitaammin, väliin nopeammin. Mutta tämä kehitys ei joka tapauksessa ole pysähtynyt. Eikä kysymys ole vain intresseistä, vaan myös periaatteista ja arvoista.
Repeytymään on monia syitä. Jo ennen Ukrainan kriisiä EU:n ja Venäjän suhteissa oli vaikeuksia ja useita asetelmia, joissa puhuimme toistemme ohitse tai tulkitsimme tapahtumia aivan vastakkaisista näkökulmista käsin. Jo peruslähtökohdat eriytyivät. Lännessä monet tulkitsivat Venäjän kehitystien lähentävän sitä länteen. Taisi kuitenkin käydä niin, että Venäjän käsitys omasta kehitystiestään muuttui matkan varrella. Ei ole ihme, että ajauduttiin vaikeuksiin.
Luullakseni tämä asetelma ei ole nopeasti käännettävissä. Eikä siis ole sellaista sujuvaa suhdekehitystä, johon voisi palata, jos voisi palata. Lennokkaille suunnitelmille ei olekaan nyt tilaa. Mutta pitäisi olla aina tilaa viileälle analyysille ja harkinnalle sekä näistä kumpuavalle vaiheittaiselle diplomatialle.
Ukrainan konfliktin hallinta ja ratkaisu ovat joka tapauksessa lähtökohta ja ensimmäinen askel. Minskin sopimus tarjoaa tähän edellytykset, jos siitä pidetään ja halutaan pitää kiinni. On selvää, että EU on reagoinut Ukrainan kriisiin voimakkaasti, myös pakottein. Tämä on ollut ja on ainoa vaihtoehto tilanteessa, jossa hyviä vaihtoehtoja ei ole ollut olemassakaan. Tämä on myös Suomen linja.
Toisekseen pidän tärkeänä, ettei kriisikehityksen annettaisi vapaasti valua yhä uusille alueille ja sektoreille. Yhteistyötä ja yhteyksiä on myös suojattava. Tämä koskee nähdäkseni sellaisia asioita kuin vaikkapa kansalaistason yhteydet ja vaikkapa arktinen yhteistyö, jossa yhteisiä intressejä on runsaasti. Vaikka nyt ei olekaan paluuta normaaliin, ei se tarkoita, että pitäisi ainakaan ympärilleen katsomatta jatkaa matkaa kohti epänormaalia.
Kolmanneksi näen merkityksellisenä sen, että yhteydenpitoa jatketaan Venäjän johdon kanssa vastuullisella tavalla. Kriisin oloissakin – ja erityisesti silloin – on keskusteltava. Mutta EU:n jäsenien kohdalla on oltava selvää, ettei tämä rapauta unionin keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisten päätösten uskottavuutta.
Edessä on siis kaikissa tapauksissa pitkähkö tie ja käsillä on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Paineet tulevat jatkumaan.
Samanaikaisesti Ukrainan konfliktin kanssa Eurooppa on joutunut heräämään yhä suurempiin vaikeuksiin myös etelässä. Konfliktien kaarre ympäröi meitä. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän rajut konfliktit ovat johtaneet alueellisiin katastrofeihin ja Eurooppaan ulottuviin seurausvaikutuksiin. Hallitsemattoman pakolaisaallon lukuisat ihmisuhrit Välimerellä järkyttävät koko maailmaa. Terrorismin uhan kasvusta olemme niin ikään saaneet kokemusta. Kokonaiskuva on huolestuttava eikä epävakaudelle ole rehellisesti sanottuna näkyvissä selkeää päätepistettä.
On selvää, ettei Euroopalla tule olla erikseen pohjoisia, itäisiä tai eteläisiä ongelmia. On yhteisiä ongelmia. Kukaan ei ole immuuni. Yhteisvastuuta on ymmärrettävää vaatia, kunkin osaltaan. Mutta haasteena on nyt löytää tehokkaat ja tasapainoiset tavat, jolla Eurooppa tähän tilanteeseen vastaa. Asioita on ajateltava uusiksi. Euroopan on otettava enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan.
Totesin vastikään, että Euroopassa on tapahtumassa siirtymää ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan. Eli Eurooppa ei voi enää pohtia vain sitä, miten sen arvot ja mallit leviävät muualle, vaan myös sitä, miten näitä arvoja puolustetaan itse Euroopassa. Asetelma on paljon monimutkaisempi eikä 90-luvun itsestäänselvyydet ole enää sellaisia. Toisto ei riitä, tarvitaan uuttakin.
* * *
Tässä haastavassakin asetelmassa Suomi tulee pysymään avoimena maailmanyhteisön jäsenenä ja aloitteellisena kansainvälisen yhteistyön rakentajana. Me pidämme kyllä tarkasti huolta turvallisuudestamme ja eduistamme, mutta emme käperry vain niitä suojaamaan. Haluamme jatkossakin olla maa, joka yhdessä muiden kanssa hakee yhä parempia ratkaisuja laajempiin, koko ihmiskuntaa koskeviin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen tai miesten ja naisten välisen tasa-arvon vahvistamiseen. Teiltä, arvon edustustojen päälliköt, toivon luonnollisesti käytännön tukea ja myötävaikuttamista tässä työssä.
Haluan näin lopuksi toivottaa hyvää jatkoa työllenne Suomessa ja Suomen parissa. Me suomalaiset arvostamme työtänne. Kiitos!