(muutosvarauksin)
Kunnioitetut sotainvalidit ja sotaveteraanit, arvoisat juhlavieraat,
Sotiemme päättymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Vaikka aseet vaikenivat, niin taistelu paremman huomisen puolesta jatkui. Sotien jälkeen Suomi on pitkälti teidän ansiostanne onnistunut maan jälleenrakennuksessa ja senkin jälkeen olemme ponnistelleet ajoittain tulevien heikompien talousvaiheiden läpi. Kaikki nämä sodan jälkeiset ponnistelut olemme kuitenkin saaneet tehdä rauhassa, itsenäisenä kansakuntana.
Veteraani-ikäpolvi on osoittanut historiassamme poikkeuksellista vahvuutta ja mielen lujuutta, kun niin sotien kuin jälleenrakennuksen aikana tahto oli kova isänmaamme selviytymiseen. Itseoikeutetusti veteraanit ovat olleet ja ovat kunniakansalaisiamme, vaikka tuskin voimme koskaan tarpeeksi kiittää kaikista uhrauksistanne.
Sotainvalidien Veljesliitto juhli elokuussa kunniakasta sotainvalidien asioiden eteen tehtyä 75-vuotista taivaltaan. Juhlan lomassa saimme nauttia myös nuoremman sukupolven ajatuksista. Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat esittivät koskettavassa ohjelmassaan pohdinnan, jota voisi ajatella laajemminkin. Vapaasti siteerattuna ajatus oli seuraava: Sota-aikana kuljimme samaan suuntaan. Meitä ohjasi tarve selviytyä ja se muodosti suuntamme. Mutta osaammeko nyt pysyä yhdessä, vaikka suunnat saattavat olla erilaisia?
Viime aikoina ajatus on tuntunut ajankohtaiselta, nimittäin sotilaalliset kriisit maailmalla, järkyttävät terroriteot, maahanmuuttajien runsas liike Eurooppaan ja toki myös Suomen haastava taloustilanne pistävät miettimään, mihin suuntaan oikein olemme menossa.
Kun katsomme taaksepäin sota-aikoihin, niin silloin suomalaiseen yhteiskuntaan muodostuivat arvoiksi – osin pakonkin edessä – periksiantamattomuus, ahkeruus, oikeudenmukaisuus ja kiintymys niin kotiseutuun kuin isänmaahan. Näistä arvoista syntyi lopulta tunnetta kuulua yhteen. Nämä piirteet eivät ole uskoakseni kadonneet Suomesta mihinkään, vaikka suuntia useampia olisikin. Meidän nuorempien sukupolvien velvollisuus on nyt vaalia tätä perintöä sekä arvoja ajassa eteenpäin.
Kaunialan sairaalan perustaminen ja toiminnan käynnistäminen heti sodan jälkeen oli myös osoitus sodassa hitsautuneiden arvojen voimasta. Sodissa vaikeasti vammautuneiden asia koettiin jo silloin yhteiseksi – ja niin se koetaan yhä edelleen. Ennen kaikkea välitettiin ja haluttiin pitää huolta kaikista yhteisellä asialla olleista.
Ammattimainen ja jatkuvasti kehittyvä hoito ei synny itsestään. Kiitän kaikkia Kaunialan toiminnassa mukana olleita henkilöitä, ja erityisesti osaavaa sekä omistautunutta henkilökuntaa. Te olette luoneet erinomaiset puitteet osaavalle sotainvalidi- ja veteraanihuollolle. Näistä puitteista meidän kannattaa pitää kiinni myös tulevaisuudessa.
Usein kuulee puhuttavan Kaunialan hengestä. Ja täällä ollessa olemme sen todella myös aistineet. Tuskin hengen luomista voi kukaan selittää, mutta yhdistelmä välittämistä, toveruutta, ammattitaitoa ja iloa sen ainakin muodostavat. Tämän hengen voisi hyvin ulkoistaa myös laajemmalle.
Joskus saatamme unohtaa, kuinka pitkät sodan jäljet ovat. Ne ulottuvat vuosikymmenten ajaksi, jopa loppuelämäksi, ja ne ulottuvat myös lähiomaisiin. Hyvä muistutus kaikesta on myös parhaillaan täällä Kaunialassa esillä oleva Viimeiseen mieheen -valokuvanäyttely, joka vaalii arvokkaita muistoja. Odotamme myös mielenkiinnolla näyttelyyn tutustumista. Se on samalla osoitus siitä, että vaikeuksista huolimatta on isänmaatamme rakennettu kannustavalla hengellä ja samalla itse jaksettu eteenpäin.
Kiitän teitä, arvoisat sotainvalidit ja sotaveteraanit kaikista uhrauksistanne ja työstänne yhteisen Suomen hyväksi.
Minulle ja puolisolleni joulun tunnelmointi alkaa usein tästä vierailusta. Tunne on yhdistelmä hyvää henkeä, rauhaa ja isänmaallisuutta. Näiden sanojen myötä toivotan myös teille kaikille oikein rauhaisaa ja lämmintä joulun odotusta, voimia sekä kaikkea hyvää tuleville vuosille.