Hyvät naiset ja herrat
Minulla on suuri ilo saada tänään pitää tämä Max Jakobson ‑muistoluento. Tällä viikolla tulee kuluneeksi sata vuotta Max Jakobsonin syntymästä. Kun hän syntyi, Eurooppa oli vasta toipumassa erittäin väkivaltaisesta historian vaiheesta. Ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt. Versailles’ssa hauras rauha oli saatu palautettua vain nimellisesti.
Mutta uusi myllerrysten aika siinsi jo horisontissa, sillä 1930-luvun suuri lamakausi ja toinen maailmansota olivat jo aivan kulman takana. Nuo tapahtumat pakottaisivat myös Suomen taistelemaan olemassaolostaan.
Max Jakobsonin kasvuvuodet osuivat juuri tuohon aikakauteen. Sillä oli vaikutuksensa sekä hänen ajattelutapaansa että merkittävään uraansa. Hän oli lehtimies, diplomaatti ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vaikuttanut tärkeä harmaa eminenssi. Hän jätti jälkensä myös suomalaiseen liike-elämään. Vuosikymmenten ajan hänellä oli oleellinen rooli kotimaisen poliittisen keskustelun muokkaajana. Yhtä tärkeää oli, että hän oli johtava ääni, joka teki nuo keskustelut tunnetuiksi ja ymmärretyiksi muulle maailmalle.
Max oli rohkea ja omaperäinen ajattelija aikana, jolloin sitä ei aina arvostettu. Ajatuksellisesti hänellä oli sekä hyvä kartta että kompassi, jonka neula osoitti aina kohti länttä. Hän oli innokas eurooppalaisuusaatteen ja transatlanttisen yhteistyön kannattaja, mutta ennen kaikkea hän oli isänmaan ystävä. Hänelle Suomen asia oli aina lähellä sydäntä.
Lähes kolme vuosikymmentä sitten Max Jakobson piti Helsingissä puheen, joka on kestänyt hyvin aikaa. Tuossa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kevätkokouksessa toukokuussa 1996 pidetyssä puheessa hän hahmotteli keskeisimpiä kysymyksiä, joita Euroopalla ja Suomella on vastassaan: kuinka viedä Eurooppa-projektia menestyksellisesti eteenpäin, myös puolustuksen ja turvallisuuden alalla, kuinka tulla toimeen Venäjän muodostaman haasteen kanssa ja kuinka Suomen ja Ruotsin tulisi asemoitua suhteessa laajenevaan Natoon.
Nämä ovat kaikki asioita, joilla on merkitystä myös nykymaailmassa. Yksi puheen avainkohdista ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan: ”Venäjä pyrkii palauttamaan menettämänsä suurvalta-aseman. Ensimmäisenä tavoitteena on entisten neuvostotasavaltojen kytkeminen entistä tiiviimmin Venäjän ohjaukseen. Ukrainasta tulee Euroopan turvallisuuden neuralginen piste.”
Venäjän julma sota Ukrainassa on vahvistanut tämän ennustuksen todeksi. On selvää, että Venäjä yrittää alistaa naapurinsa oman valtansa ja tahtonsa alle. Tavoitteensa se pyrkii saavuttamaan väkivaltaisin ja laittomin keinoin. Venäjä pyrkii kumoamaan kansainvälisen oikeuden kulmakivet: valtioiden suvereniteetin kunnioittamisen ja rajojen koskemattomuuden. Ja osana tätä prosessia Ukrainasta on tosiaankin tullut Euroopan turvallisuuden tärkein ja polttavin kysymys.
Siitä Max saattaisi kuitenkin olla hieman yllättynyt, kuinka määrätietoisesti Eurooppa on vastannut Venäjän haasteeseen. Toimet eivät ole rajoittuneet pelkästään poliittisten ja taloudellisten pakotteiden asettamiseen, vaan Ukrainaan on myös virrannut valtavasti sotilaallista avustusta. Tällä on ollut suuri merkitys paikan päällä. Eurooppalaiset, suomalaiset mukaan lukien, seisovat Ukrainan rinnalla. Ja jatkamme niin kauan kuin se on välttämätöntä. Euroopan turvallisuuden tulevaisuus on uhattuna.
Ukrainassa on kuitenkin pelissä enemmän kuin vain Euroopan turvallisuus. Venäjän toimien kielteiset sivuvaikutukset tuntuvat kaikkialla maailmassa. Kansainvälisen turvallisuuden ja oikeuden keskeiset periaatteet ovat koetuksella. Jos Venäjän annetaan menestyä Ukrainassa, se luo vaarallisen ennakkotapauksen, jota muut voivat mahdollisesti seurata. Koko kansainvälisen yhteisön tehtävänä on varmistaa, että tämä perusta säilyy vahvana myös sodan jälkeen.
Viime keväänä Suomesta tuli Nato-jäsen. Sotilaallisen liittoutumattomuuden aikakausi on päättynyt. Mutta tuonakaan aikana Suomi ei koskaan määritellyt itseään negaation kautta. Päinvastoin, olimme erottamaton osa Eurooppaa ja laajempaa läntistä perhettä. Meillä oli merkittävä rooli sen onnistumisissa. Ja me myös edistimme noita onnistumisia omalta osaltamme.
Nato-jäsenenä emme aloita tyhjästä. Natoon liittyminen ei ole mikään mullistus, vaan luonnollinen jatkumo tielle, jota olemme kulkeneet johdonmukaisesti jo vuosikymmeniä. Tämä näkyi myös liittymisprosessin nopeana etenemisenä: jäsenyyttä koskevaa toimintasuunnitelmaa ei tarvittu. Suomi oli kehittänyt valmiudet liittyä Natoon avaimet käteen ‑periaatteella.
Suomen liittyminen Natoon ei kuitenkaan tapahtunut automaattisesti tai ennalta määrätysti. Se vaati Suomen kansan ja suomalaisten päättäjien yhteistä tahtoa ja tietoisen päätöksen. Ja myös liittolaistemme tahtoa hyväksyä hakemuksemme kaikilta osin.
Tämä päätös oli mahdollinen – ja todella välttämätön – Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyksen valossa. Pienten valtioiden kyky tehdä itsenäisiä, oikea-aikaisia ja rohkeita päätöksiä, olosuhteiden salliessa tai vaatiessa, on tärkeä teema myös Max Jakobsonin kirjoituksissa.
Mutta matkamme jatkuu myös Natoon liittymisen jälkeen. Lopullinen profiilimme Nato-jäsenenä vaatii vielä kehittämistä. Eikä oma jäsenyytemme ole täydellinen ilman Ruotsin jäsenyyttä. On välttämätöntä, että Turkki ja Unkari ratifioivat Ruotsin Nato-jäsenyyden pikaisesti.
Jäsenyytemme tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia kahdenväliseen puolustusyhteistyöhön. Tässä suhteessa parhaillaan käytävät neuvottelut puolustusyhteistyösopimuksesta Yhdysvaltojen kanssa ovat ratkaisevassa asemassa. Tämä DCA-sopimus helpottaa maidemme välistä sotilaallista yhteistyötä. Se myös asettaa Suomen samalle viivalle muiden Pohjoismaiden kanssa. Myös niillä kaikilla on pian samanlaisia järjestelyjä Yhdysvaltojen kanssa.
Liittouman kollektiivinen painoarvo muuttaa Pohjois-Euroopan turvallisuusympäristöä. Se synnyttää uusia suorituskykyjä ja mahdollisuuksia syvempään sotilaalliseen yhdentymiseen. Tämä lisää euroatlanttisen alueen turvallisuutta ja vakautta. Tärkein panos, jonka Suomi voi tähän tuoda, on se, että huolehdimme oman alueemme puolustamisesta kaikkina aikoina. Mutta teemme sen yhdessä liittolaistemme kanssa.
Uusia ongelmia ja uhkia siintää kuitenkin aina horisontissa. Kaikkiin uhkiin ei voi eikä tulisi vastata sotilaallisesti. Muutama rivi vahingollista tietokonekoodia voi olla huomattavasti tuhoisampi kuin hävittäjälentokone. Huolellisesti järjestetty hybridihyökkäys voi suistaa kokonaisen valtion raiteiltaan. Näiden uusien uhkakuvien keskellä vain mielikuvitus tuntuu olevan rajana.
Olen usein kehottanut viranomaisia käyttämään omaa mielikuvitustaan, kun he tutkailevat uhkakuvia. Annan saman kehotuksen myös tänään. Kansallisen turvallisuuden varmistaminen on vaativa tehtävä ja siitä on huolehdittava jatkuvasti. Tällaisina aikoina on pysyttävä valppaana.
Meidän on pidettävä aina mielessämme, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluu paljon muutakin kuin niin sanottu kova turvallisuus. Yksikään kansakunta ei ole saari. Tämä pätee myös Suomeen.
Suomen kannalta pohjoismaisella perheellä on oma erityismerkityksensä. Ja tosiaankin yksi harvoista asioista, joissa on tapahtunut positiivista kehitystä viimeisten kahden vuoden aikana, on ollut pohjoismaisen yhteistyön elpyminen, jopa sen renessanssi.
Yhteydet Pohjoismaiden välillä ovat laaja-alaiset ja syvät ja niillä on pitkät historialliset perinteet. Meillä on samat arvot ja samanlainen näkemys turvallisuudesta ja kaikista keskeisistä kysymyksistä. Meillä on yhä enemmän halua ja kykyä yhdistää voimamme ratkoaksemme yhteisiä haasteita ja hyödyntääksemme taloudellisia mahdollisuuksia.
Minua ilahduttaa nähdä Peter Hultqvist tänään täällä käytävän paneelikeskustelun osallistujien joukossa. Hänen läsnäolonsa kertoo siitä, kuinka läheiset välit meillä on ja kuinka yhteen kietoutuneita Suomi ja Ruotsi ovat.
Mutta meidän on katsottava myös lähiympäristöämme kauemmas. Yhteiset maailmalaajuiset haasteemme ovat selvät, ja olemme keskustelleet niistä jo vuosien ajan. Valitettavasti useilla rintamilla tapahtuvan edistymisen sijaan näemme vain taantumista. Aika kiireellisimpien ongelmien ratkaisemiseksi alkaa käydä vähiin. Samaan aikaan globaalit jakolinjat syvenevät.
Kaikki nämä kehityskulut näkyivät YK:n yleiskokouksessa viime viikolla. Kokouksessa oltiin laajalti samaa mieltä siitä, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Siitäkin vallitsi laaja yhteisymmärrys, että merkittävimmät ihmiskuntaa uhkaavat vaarat koskettavat meitä kaikkia.
Mutta siihen konsensus sitten loppuikin. Me olemme eri mieltä konfliktien juurisyistä, siitä, mitä keinoja hyvän tulevaisuuden takaaminen kaikelle elämälle maapallolla vaatii.
Kaikkien edessämme olevien haasteiden valossa on helppo sortua pessimismiin. Mutta vaihtoehto toiminnalle ei ole toimimatta jättäminen. Jos emme tekisi mitään, maailma hukkuisi konflikteihin, ilmastokaaokseen ja köyhyyteen. Mutta on vielä toinenkin vaihtoehto: sellainen, jossa ongelmat ratkaistaan, tai ainakin niitä lievennetään. Sellainen, jossa jakolinjoja ei lakaista maton alle, vaan ne voitetaan siinä määrin, että yhteistyö ja rinnakkaiselo mahdollistuvat järkevässä muodossa.
Max Jakobsonin pääteoksen Tilinpäätös lopputoteamus kuuluu seuraavasti: ”Historialliset kokemukset osoittavat, miten vähän tiedämme tulevaisuudesta. Vain siitä voimme olla varmoja, että tapahtuu jotakin sellaista, jota kukaan ei ole ennalta odottanut.”
Näihin sanoihin on helppo yhtyä. Viime vuosien tapahtumat ovat todistaneet hänen olleen oikeassa. Samalla Maxin merkittävä ura osoittaa, kuinka monin tavoin hän kaikesta huolimatta pystyi tähyämään tulevaisuuteen. Tunnistamaan tärkeimmät asiat ja kysymykset. Ja usein myös osoittamaan suuntaa, josta oikeat vastaukset löytyvät.
Nyt nykyisten ja tulevien sukupolvien odotetaan tekevän samoin. Hyvän tulevaisuuden takaaminen vaatii sekä terävää älyä että vankkaa tahtoa. Max Jakobsonin ja hänen ikäpolveensa kuuluneiden elämä osoittaa, että tämä on tehty ennekin. Ja olen vakuuttunut siitä, että pystymme tähän uudelleen. Kiitos.