(muutosvarauksin)
Olen kiitollinen mahdollisuudesta esittää näin asiantuntevalle joukolle muutamia ajatuksia syrjäytymisestä. Syrjäytyminen on ilmiö, joka koskettaa meitä kaikkia. On äärimmäisen arvokasta, että näin iso joukko asiaa tuntevia ihmisiä kokoontuu yhteen miettimään ratkaisumalleja.
Sanomani on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Kysymykseni on juuri sellainen, jonka maallikko voi esittää, ja jonka toivoisin jokaisen suomalaisen esittävän itselleen: mitä minä voin tässä asiassa tehdä?
Synkät syrjäytymisen luvut ja seuraamukset ovat varmasti kaikkien tiedossa. Syrjäytyminen ei kosketa vain sitä nuorta yksilöä, jonka elämä ajautuu raiteiltaan ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Syrjäytymisen estäminen on meidän yhteinen etumme.
On erittäin hyvä, että yhdessä pohdimme, miten eri asiantuntijat voivat löytää toinen toisensa ja yhteisiä toimintatapoja. Me maallikot voimme antaa kyllä vahvaa sivustatukea niin hengessä, toimessa kuin materiassa – vähän mikä kullekin parhaiten sopii. Erityisesti haluan korostaa, että syrjäytyminen on, valitettavasti, jatkuva prosessi. Ellei mitään tapahdu, olemme täällä taas parinkymmenen vuoden kuluttua pohtimassa syrjäytymisen ehkäisemistä. Syrjäytymisen luvut ovat silloin samat, kasvot vain ovat vaihtuneet.
Dosentti Matti Rimpelä on auttanut meitä ymmärtämään lasten ja nuorten hyvinvoinnin kehitystä. Tuon hyvin puhuttelevan sloganin ”koko kylä kasvattaa” mukaisesti lapset oppivat erilaisissa kehitysyhteisöissä hyvinvointia – ja valitettavasti myös pahoinvointia. Kuulumme kaikki johonkin näistä yhteisöistä. Sellaisia ovat perheet laajasti ymmärrettynä, naapurit, päivähoito ja koulu, sekä tänä päivänä yhä useammin myös media.
Onkin peräänkuulutettu kasvatuskumppanuutta, jossa kaikki lasten eri kehitysyhteisöjen jäsenet ovat yhdessä vahvistamassa hyvinvoinnin osaamista.
Otan esille vielä yhden kehitysyhteisön: yleiset arvot ja asenteet, joita me aikuiset yhteiskunnassa muodostamme. Otetaanpa yksi esimerkki: menestys. Mitä me tarkoitamme menestymisellä; mitä ajattelemme, kun kuulemme sanan menestys? Useimmiten ajattelemme paljoa oppia. Se on hyvä asia. Paljoa rahaa; varmasti sekin tuottaa iloa. Näkyvää asemaa yhteiskunnassa, urheilumenestystä tai suosiota, josta artisti nauttii. Varmasti kaikki nämä ovatkin menestystä. Mutta milloin olemme kuulleet kutsuttavan menestyväksi jonkun ihan tavallisen perheen vanhempaa, jonka perheessä eletään täysipainoista elämää? Eikö se ole aikamoinen menestystarina?
Usein sanotaan, että tänä päivänä arvot ovat koventuneet. Ehkä näin onkin. Joudumme myös kysymään itseltämme, olemmeko me vähän vääristelleet arvoja. Etteivät ne oikeat asiat, ihan tavalliset arkiset menestystarinat, ole enää riittävän arvostettuja.
Palaan alussa esittämääni kysymykseen: mitä minä voin tässä asiassa tehdä? Olen esittänyt sen itselleni joitakin vuosia sitten. Tässä uudessa tehtävässäni olen esittänyt saman kysymyksen itselleni uudelleen.
Yksi johtopäätöksistäni on, että meillä on runsain mitoin asiantuntemusta, koettuja erehdyksiä ja työryhmien mietintöjä. Sillä tavalla ei varmasti löydy enää uutta viisautta. Se, mihin minä pyrin, on mahdollisimman monen saaminen mukaan kasvattajakumppanuuteen. Toivon siis saavani aikaan sellaista liikettä, että jokainen suomalainen voi vastata aiemmin mainitsemaani kysymykseen: ”kyllä, kyllä minäkin olen jotain tehnyt.” Tuo tekeminen voi olla pientä tai suurta; tärkeintä on olla mukana tekemässä.
Olemme poimineet asiantuntijaryhmän ihmisistä, jotka ovat arjen ammateissaan tai vapaaehtoistyössään kasvotusten ja tekemisissä syrjäytyneiden lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa kanssa. Heiltä on tarkoitus kerätä hiljaista tietoa ja koota konkreettisia toimintatapoja. Olen saanut yllättyä siitä, kuinka paljon eri ihmiset tekevät hiljaista työtä nuorten ja lasten hyväksi: näitä ihmisiä ja toimia on tässä maassa lukemattomia.
Kaikki, mitä tästä arjen asiantuntijaryhmästä saadaan irti, on tarkoitus testata asiantuntijoilla. Sen jälkeen on tarkoitus laatia ehdotuksia toimiksi tavallisille ihmisille. Ne ovat toimia tai menettelyjä, joissa tekin voisitte olla suuremmin tai pienemmin mukana, mutta mukana kuitenkin. Keskustelua on tarkoitus laajentaa myös verkkoon niin, että jokainen voisi siihen osallistua. Myöhemmin prosessia jalkautettaessa myös viranomaisapu on varmasti tarpeellista. Tarkoitus on herättää jokainen kysymään itseltään: ”voinko minäkin tehdä jotain?” – ja vastaamaan siihen, että ”kyllä, kyllä minäkin voin.”
Arvoisat kuulijat,
Toivon, että me onnistumme niin, ettei seuraavaa seminaaria tarvitse enää pitää. Haluan toivottaa teille kaikille paljon voimia hyvin vaativassa, vastuullisessa työssänne ja tälle seminaarille paljon menestystä.