Kuluneen kevään aikana olemme viettäneet sisällissotamme muistovuotta. Tunnelmat ”Suomisadan” ilosta ja kiitollisuudesta ovat vaihtuneet nopeasti kansallista murhenäytelmäämme muistaviksi ja myös sureviksi. Historian kipukohdat on syytä kohdata yhtä avoimesti kuin ilotkin: Sadan vuoden takaisilla tapahtumilla on merkitystä myös tämän päivän Suomen kannalta eikä ole yhdentekevää miten menneisyyden kanssa tiliä teemme. Yhteiskunnan romahtaminen sisällissotaan on näet pahinta mitä kansakunnalle voi tapahtua. Sen opit on syytä muistaa ja siten varjella vakauttamme aikana joka monin paikoin säteilee ja sykkii epävakautta.
Suomalaiset ovat kuluneen kevään aikana osoittaneet historiantajua ja kypsyyttä: keskustelu sisällissodasta on ollut maltillista. Kipeiden asioiden käsittelyssä maltti on valttia jo siksikin, että elämme aktiivisen informaatiovaikuttamisen aikaa, jolloin kaikkia jakolinjoja pyritään käyttämään hyväksi.
Tänään ei käydä oikeutta sotaan syyllisistä. Sen sijaan kiinnitämme huomiomme siihen, miten Suomi ja suomalaiset löysivät tiensä sodasta sovintoon. Täällä Nivalassa sata vuotta sitten pitämässään puheessa Kyösti Kallio omalta osaltaan viitoitti tietä tähän suuntaan. Me olemme tänään kokoontuneet kunnioittamaan tätä suurta suomalaista, mutta samalla ja ennen kaikkea niitä valintoja ja sitä työtä, jota suomalaiset ovat kuluneen vuosisadan aikana yhdessä tehneet. Tänä aikana olemme yhdessä menestyksekkäästi puolustaneet vapauttamme ja luoneet yhden maailman vakaimmista ja vapaimmista yhteiskunnista, joka on myös liki onnellisin. Ilmakin on täällä puhtainta. Se on pieneltä kansakunnalta suuri saavutus. Se on saavutus, joka viitoittaa tietä myös tulevaan: se velvoittaa meitä omastamme huolta pitämään ja myös maailman asioista jatkossakin vastuuta kantamaan.
***
Hyvä poliittinen puhe vangitsee aina aikansa ja kuulijansa, mutta samalla kurottaa tulevaan uusia ajatuksia tai latuja aukoen. Tietä näyttäen. Kallion vapaasti pitämä, vain kevyesti luonnostelema puhe Nivalan kirkossa täytti molemmat vaatimukset. Se pidettiin tilanteessa, joka oli vielä erittäin vaikea. Toukokuussa Suomessa laillinen eduskunta oli edelleen syrjäytetty, maassa vallitsi oman käden oikeus teloituksineen ja armeija toteutti pikatuomioita sotatilalakiin perustuen. Vielä huhtikuun lopussa maassa oli ollut kolme hallitusta: Vaasassa Svinhufvudin johtama senaatti, Helsingissä ensin Kyösti Kallion ja sitten E. N. Setälän johtama senaatti ja Viipurissa Kullervo Mannerin diktaattorin valtuuksin johtama kansanvaltuuskunta. Vaasan ja Helsingin senaatit yhtyivät 4.5. ja maalla oli vasta silloin hallitus, joka hallitsi koko maata. Itsenäisyys oli nyt toteutunut käytännössä, eikä vain julistuksena. Valtionpäämiehen instituutio syntyi. Suomen lippu vaihdettiin. Valtiollisen elämän rakennus saattoi alkaa.
Mutta aseiden vaiettua jäljellä oli tehtävistä hankalin: yhteiskunnan jälleenrakennus, luottamuksen palauttaminen ja lopulta sovinto. Tie sodasta sopuun on vaikea, eikä se aina onnistukaan. Tarvitaan viisautta ja malttia, halua sovitella ja sopia. Ennen kaikkea tarvitaan aikaa ja ajan mittaan rakentuvia vahvoja instituutioita, jotka toiminnallaan ansaitsevat kansalaisten luottamuksen ja tuen.
Olen itse puhunut osallisen kansallistunteesta. Tunteesta, että tämä maa ja yhteisö ovat minun siksi, että olen siinä ja siitä osallinen: Nautin sen antamaa tukea ja suojaa ja siitä vastineeksi itse osallistun sen rakentamiseen ja puolustamiseen kykyjeni mukaan. Tämän tunteen juurruttaminen Suomeen itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä on ollut kaiken menestyksemme perusta.
Olisi kuitenkin historian vääristelyä väittää, että Suomessa heti sisällissodan jälkeen oltaisiin ongelmattomasti tai suoraviivaisesti kyetty siirtymään osallisuuden tunnetta ruokkivaan politiikkaan. Mutta joka tapauksessa tärkeitä askeleita siihen suuntaan otettiin. Eräs keskeinen ensiaskel oli juuri Kyösti Kallion Sovinnon puhe. On historian ironiaa, että Kallion puhe ei ole kokonaisuudessaan jälkipolville säilynyt. Mutta sen ydinviesti kaikuu edelleen voimakkaana: vaatimus siitä, että oli ryhdyttävä rakentamaan Suomea, jossa ”ei ole punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä” on edelleen tenhoava.
Puheiden lisäksi tarvittiin toki myös tekoja. Niitä oli tehty jo sisällissodan alla, jolloin muun muassa kahdeksan tunnin työpäivän säätänyt työaikalaki ja kuntademokratiaa kehittänyt kunnallislaki hyväksyttiin marraskuussa 1917. Kallion valmistelema torpparilaki oli sekin esitelty eduskunnalle jo tammikuussa 1918, mutta sen hyväksyminen lykkääntyi lokakuuhun. Uudistukset jatkuivat myös sodan jälkeen muun muassa yleisen oppivelvollisuuden ja asevelvollisuuden muodossa. Tärkeä askel oli myös Kyösti Kallion nimeä kantava laki vuodelta 1921, joka antoi maata, ja sitä kautta yhteenkuuluvuutta ja toivoa, maattomille.
Myös kansanvalta ankkuroitiin vahvasti tasavaltaisen hallitusmuodon lopulta valinneeseen Suomeen. Suomi oli ainoa ensimmäisen maailmansodan mainingeissa itsenäistynyt maa, joka säilyi itsenäisenä ja kansanvaltaisena halki myrskyisten 1930- ja 1940-lukujen. Suomen vapauden pelastanut talvisodan ihme ei siis syntynyt syksyllä 1939, vaan se synnytettiin omilla valinnoillamme sisällissotaa seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana.On historian symmetriaa, että talvisodan aikana Kyösti Kallio oli jälleen keskeisellä paikalla, tällä kertaa tasavallan presidenttinä luotsaamassa omalta osaltaan kansakuntaa läpi vaikean ajanjakson.
***
Olen todennut, että menneisyyden kanssa on hierottava sopua. Kyseessä on työ, joka ei välttämättä koskaan pääty eikä tule valmiiksi. Jokaisen sukupolven on löydettävä historian keskeiset tapahtumat uudelleen ja annettava niille osin omasta ajastaan kumpuavat merkitykset. Ymmärtämisen ei tarvitse tarkoittaa hyväksymistä. On mahdotonta hyväksyä sitä kaikkea vihanpitoa ja julmuutta, jonka sisällissota suomalaisissa sai aikaan. Mutta meidän pitää pyrkiä ymmärtämään sitä tilannetta joka sisällissodan synnytti. Vain siten voimme varmistaa, että menneisyyden opit pysyvät oikeilta osin mielissämme.
Vuoden 1918 opetus on, että kaikkein tärkein tehtävä kansakunnalle on huolehtia omasta eheydestään ja vakaudestaan. Osallisen kansallistunteesta huolehtiminen on siten tänään aivan yhtä tärkeää kuin sata vuotta sitten ja jokainen meistä on osaltaan edesvastuullinen tässä tehtävässä. Siihen tehtävään, hyvät kuulijat, haluan myös teidät valjastaa. Demokratian vaaliminen on korvaamaton keino sovittaa yhteen erilaiset näkökannat. Hyvä ohje on tämä: Vaikka on erilaisuutta, ja vaikka ihmisillä on toisistaan poikkeavia taustoja, vakaumuksia ja tavoitteita, on heillä kuitenkin oikeus olla asioista eri mieltä. Ja tätä on osattava kunnioittaa, vaikka kuinka itse toisin ajattelisi. Tähän työhön, tähän sovinnon hieronnan asenteeseen Kyösti Kallio kanssakansalaisiaan aikanaan kehotti – sekä Nivalan kuuluisassa puheessaan että johdonmukaisesti muussakin toiminnassaan. Älkäämme sitä unohtako.