(muutosvarauksin)
Arvoisat edustustojen päälliköt, on taas elokuun loppu ja olemme kokoontuneet yhteen ihmettelemään maailman menoa, tätä rajua ajan rientoa. Tällä kertaa tänne Finlandia-talolle, jonka marmoriseinät 38 vuotta sitten todistivat yhtä ulkopolitiikkamme loistonhetkeä, ETYK-huippukokousta. Tiedän, että joukossanne on vielä niitäkin, jotka jo sitä ihmettä olivat tekemässä. Ja vielä paljon enemmän joukossanne on niitä, joiden pitäisi tehdä ne tulevat ihmeet. Luotan teihin.
Näin kesälomien päätyttyä menneen auringonpaisteen – Suomen menestysten suloisten poutapäivien – muistelu on inhimillistä ja mieltä lämmittävää. Mutta elantoa siitä ei irtoa. On pakko tarttua työhön ja haasteisiin, joita tuntuu nyt kasaantuvan tiellemme. Suorastaan oikealta ja vasemmalta, jos näin epäpoliittinen kielikuva sallitaan.
* * *
Koska kesäpäivistä haluaa kuitenkin pitää viimeiseen asti kiinni, aloitan minäkin kesäkuussa järjestetyistä Kultaranta-keskusteluista. Kutsuin sinne satakunta ulkopolitiikan päättäjää, asiantuntijaa ja harrastajaa. Tehtävänä oli pohtia Suomen ulkopolitiikkaa – vapaasti, avoimesti, toivottavasti omat virkaroolit unohtaenkin. Keskusteluihin osallistuneet UM:n virkamiehet vapautin jopa virkavastuusta siksi päiväksi. Ja voidaanpa sitä vapautusta nyt jatkaa noin kolmen vartin verran tästä eteenpäin.
Ei Kultarannassa mihinkään vallankumoukselliseen uudelleenarvioon tai oivallukseen päädytty. Mutta tärkein mielestäni saavutettiin. Nimittäin se, että eri mielipiteet – ja leiritkin – pääsivät suoraan debattiin toistensa kanssa. Erimielisten vakuuttaminen kun on aivan toista, kuin sananjulistus samanmielisille. Toisto ja tutut fraasit eivät silloin riitä. Ja me tarvitsemme todellista fundeerausta, sillä niin monet vanhat vastaukset ja itse kysymyksetkin alkavat osoittaa pahoja kulumisen merkkejä.
Odotetusti tiheätunnelmainen keskustelu käytiin kirjainyhdistelmistä, joita meillä ajast’ aikaan näyttävät olevan EU ja NATO. Tämä ei ole tietenkään sattumaa, vaan nuo kaksi kaverusta ovat kansallisessa ajattelussamme pitkälti osa samaa kokonaisuutta. Joillekin ne ovat virheiden jatkumo, joista vasta toinen on ehditty tehdä. Joillekin ne ovat pelastuksen askeleita, joista vasta toinen on ehditty ottaa. Yhteistä molemmille on se, ettei Suomen nykyistä paikkaa ole nähty aivan luontevana. Olemme joko liian kaukana tai liian lähellä.
En rohkene väittää, että tämä perusasetelma olisi Kultarannassa muuttunut. Mutta uusia sävyjä siihen tuli.
Ensinnäkin, EU:n rooli on muuttunut. Vain ani harva kiistää EU-jäsenyyden myönteisen merkityksen. Mutta yhä harvempi näkee siinä myöskään vastauksen siihen kaikkeen, minkä edessä olemme nyt. Eikä se ihme ole. Mikään määrä EU-integraatiota ei voi velkojamme tyhjäksi tehdä tai alkaa meitä – tai heitä – elättää. Nämä ratkaisut on tehtävä ja vastuut kannettava itse. Ja jos vastuun haluaisi siirtää, olisi annettava valtakin. Se ei ole Suomen tulevaisuus.
Euroopassa esitetään kovaa vauhtia kysymyksiä, mistä kaikesta unionin tulee säätää? Onko kaikesta siitä todellista hyötyä – vai myös haittaa? EU ei varmaankaan palaa vapaakauppa-alueeksi, mutta tiivistymisen hyödyn rajatkin alkavat olla yhä useammalle näkyvissä. Ei ole helppoja vastauksia edes paikasta, saati sitten suunnasta.
Suomalaisten EU-mielipide on paikoin kriittinen, mutta edustaa samalla tervettä järkeä ja malttia. Suomen kansallinen etu ei ole tukea mitä integraatiota hyvänsä, mutta disintegraatiokaan ei lupaisi hyvää. Se tajutaan ja tiedostetaan. Eurooppa elää murrosvaihetta, hakien paikkaa ja suuntaa. Siinä meidän on parasta toimia sitoutuneena, mutta realistina.
Naton osalta nähdäkseni muutama ajatuskupla puhkesi. Yksi niistä on se, että Nato-jäsenyys korvaisi kansallisen puolustuksen vahvana pitämisen. Eli että jos omat rahat ja tahto eivät riitä, niin liitytään – joku sitten hoitaa. Turvallisuutta ei kuitenkaan voi laskea vapaamatkustamisen doktriinin varaan. Siinä kyydissä voi tulla kylmä, viimeistään siinä vaiheessa kun konduktööri ilmestyy näkyviin. On siis pidettävä itse huolta, oli sitten liitossa tai ei.
Nykyistä Nato-linjaamme – johon kuuluu tiivis Nato-yhteistyö ja myös mahdollisuus hakea jäsenyyttä – kohtaan tunnetaan usein kahtalaista tyytymättömyyttä. Se nähdään aidalla istumisena. Toisten mielestä aidan yli pitäisi jo nopeasti siirtyä. Toisten mielestä sille ei olisi pitänyt edes nousta – tai ainakin se oli turhaa.
Minusta taas aidan päällä on aika hyvä olla. Nykyinen asemamme palvelee etujamme tässä ajassa hyvin, kun niitä kokonaisvaltaisesti punnitsee. Meillä on toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin. Ei ole automatiikkaa mihinkään suuntaan. Ja kuten eräs arvoisista edeltäjistäni varoitti, mitään ei pidä tehdä ”ajattomalla ajalla” – abstraktiona, ilman tilanteen ja ajankohdan tajua. Suomi päättää paikkansa ja suuntansa, niin kuin sille hyväksi on, siinä asetelmassa, jonka historia kulloinkin ympärillemme asettaa.
Eikä tämä linjamme mitään istuskelua ole. Nato-yhteistyömme on monipuolista ja palvelee suoraan myös oman puolustuskykymme kehittämistä. Ensi vuonna käynnistyvä Naton hoitamaan Islannin ilmavalvontaan osallistuminen on esimerkki tästä.
Eikä kysymys ole vain Natosta. EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ja pohjoismainen puolustusyhteistyö, jonka puheenjohtaja Suomi tänä vuonna on, ovat osa yhteistyövaraisen turvallisuutemme pakettia. Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on lisäksi tänä vuonna ottamassa toivoakseni uusia askeleita. Meillä ei ole mitään syytä tätä prosessia väheksyä, vaan tukea kehitystä ja ottaa siihen kaikin mahdollisin tavoin osaa. Myös tiiviimpi Weimar-yhteistyö olisi kannaltamme mielenkiintoinen mahdollisuus.
Kyberturvallisuudesta on tullut yhä polttavampi kysymys. Siihen liittyvät huolenaiheet ulottuvat yhä pidemmälle ja syvemmälle. Kyse on niin perinteiseen kuin taloudelliseen turvallisuuteen liittyvästä ongelmasta. Mutta olemme saaneet huomata sen koskettavan myös kansalaisten tietosuojaa. Kukaan ei varmasti enää nuku Ruususen unta tietoturvauhkien edessä. Emme mekään. Tarvitsemme kansallista kyberturvan vahvistamista, mutta myös kansainvälistä yhteistyötä ongelmiin puuttumiseksi.
* * *
Kolmas Kultarannassa tarkkaan seuraamani teema olivat ihmisoikeudet. Ihmisoikeuksien ja intressien suhde ulkopolitiikassa näyttää olevan pysyväisaihe, myös täällä Suomessa. Se on teema, jossa on helppo ottaa näkyvä ja kuuluva asenne. Tuloksiakin saa helposti, jos oman äänen kuulemisen sellaiseksi laskee ja se riittää. Mutta haaste kasvaa oleellisesti, jos sattuu olemaan siinä tilanteessa, että on edistettävä sekä ihmisoikeuksia että kaikkea muutakin samanaikaisesti ja vielä tuloksekkaasti.
Oikeastaan ihmisoikeuksien ja intressien asettaminen vastakkain on mieletöntä. Ihmisoikeudet ovat meille – ihmisille – elintärkeitä. Jos ihmisillä ei ole väliä, niin millä sitten on? Ihmisoikeuksien edistäminen on intressimme, myös kansainvälisesti. Oikeampi kysymys kuuluukin, mikä on ihmisoikeuksien ja muiden intressiemme välinen suhde.
Suomi ei voi olla maa, joka ajaa etujaan sokeana ihmisoikeuskysymyksille. Suomi ei myöskään voi olla maa, joka ajaa ihmisoikeuksia sokeana muille eduilleen. Suomi voi olla vain maa, joka huolehtii kaikista eduistaan, niin ihmisoikeuksista kuin muista, kansainvälisellä kentällä mahdollisimman älykkäästi ja tuloksekkaasti. Tärkeä kysymys onkin: miten tämä kussakin tapauksessa parhaiten tehdään? Siihen meidän on haettava vastauksia.
Tässäkin tehtävässä olisi hahmotettava tämän ajan olosuhteet. Emme enää elä 90-lukua, jolloin saatoimme odottaa muiden ennemmin tai myöhemmin omaksuvan meidän arvomme tai ainakin sinnepäin. Ongelmana ei nyt niinkään ole se, ettei ihmisoikeus- ja demokratiaviestiämme riittävästi kuulla, vaan se, että monissa maissa sitä ei yksinkertaisesti pidetä oikeaan osuvana. Silloin ei ”volume”- tai ”repeat”-nappi auta.
Elämme ajassa, jossa useat autoritaarisesti johdetut maat pitävät järjestelmäänsä niin periaatteessa kuin käytännössä parempana. Meidän historiamme osoittaa toista, heidän välttämättä ei. Takana on monesti tietoisuus siitä, että isoihin muutoksiin liittyvät isot riskit. Joskus ne myös toteutuvat. Kun katsomme Syyrian ja Egyptin traagisia tapahtumia, tämä ajatus on helppo ymmärtää. Erityisesti Syyrian järkyttävä tilanne ja epäilty kemiallisen aseen käyttö on asettanut koko kansainvälisen yhteisön äärimmäisen haasteen eteen.
Vaikka olisimme arvoistamme kuinka vakuuttuneita, on meidän myös vältettävä omahyväisyys ja itsekehu. Siitä asenteesta käsin vaikuttaminen on tyhjän hosumista. Viime syksynä, eri YK-vaalien aikoihin, me Pohjoismaissa saimme tästä todennäköisesti muistutuksen. On siis hyvä muistaa, miten käykään sille, joka itsensä ylentää ja etummaiseksi asettaa.
* * *
Ensi viikon keskiviikkona osallistun Tukholmassa pohjoismaisten päämiesten ja Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman yhteiselle työillalliselle. Me voimme olla pelkästään tyytyväisiä sen johdosta, että Yhdysvaltain presidentti vierailee Pohjoismaissa ja vieläpä naapurissamme Ruotsissa. Voimme olla tyytyväisiä myös siksi, että meille tarjoutuu näin mahdollisuus perusteelliseen keskusteluun. Tämä kaikki kertoo jotain sekä meistä Pohjoismaista että siitä, miten meidät Yhdysvalloissa nähdään.
Keskustelumme presidentti Obaman kanssa tulee käsittelemään laajasti ulkopoliittisia aiheita, taloutta, energiaa ja ilmastoa unohtamatta. Me esitämme yhdessä kysymyksiä ja haemme niihin yhdessä vastauksia – myös yhteisiä vastauksia. Tapaaminen tulee vahvistamaan Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain välistä kumppanuutta. Sitä kautta se tulee myös edistämään Suomen ja Yhdysvaltain hyviä ja laaja-alaisia suhteita. Eikä se lisätutustuminenkaan varmasti haitaksi ole.
Yhdysvaltain maailmanlaajuinen painoarvo ei esittelyä kaipaa. Suomelle Yhdysvallat edustaa vahvaa ja tärkeää kumppania niin ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouden kuin kulttuurin ja koulutuksen alalla. Siteemme ulottuvat kauas historiaan, sen kerrostumia ovat niin laaja siirtolaisuus kuin Suomen tunnollinen velanmaksukin. Ja Yhdysvallat on myös panostanut Suomeen – tähän nykyiseenkin. Tästä esimerkkinä on vaikkapa talvella Yhdysvaltain suurlähetystön yhteyteen avattu suuri innovaatiokeskus. Me olemme valmiita kehittämään kumppanuutta eteenpäin.
Yhdysvaltain talous kasvaa, ei nopeasti, mutta selvästi. Liuskekaasubuumi vahventaa näitä näkymiä luomalla uutta kasvua ja teollisuuteen lisää elinvoimaa. Tällä on merkitystä Suomen talouden pulssille. Viennissä Yhdysvallat on Suomen neljänneksi suurin kauppakumppani heti Ruotsi, Venäjä, Saksa –troikan jälkeen. Vientimme kasvoi viime vuonna noin 23 prosenttia. Investoinneissa olemme pärjänneet heikommin. Suomen investointikanta Yhdysvaltoihin on miltei kymmenkertainen siihen nähden, mitä he ovat investoineet tänne. Taloussuhteidemme potentiaali on joka tapauksessa merkittävä. EU:n ja Yhdysvaltain välinen vapaakauppa- ja investointikumppanuus avaisi lisäksi aivan uusia mahdollisuuksia.
Ensi kuussa vierailen myös Venäjällä. Omalta kohdaltani matka ulottuu ensi kertaa Moskovan itäpuolelle, ”Siperian oppiin” eli Njaganiin ja Salehardiin. Painopiste on nyt taloudessa ja arktisissa kysymyksissä. Kesällä minulla oli jo tilaisuus tavata presidentti Putin, ensi kertaa täällä kotimaisemissa. Suomen ja Venäjän suhteet jatkuvat tiiviinä ja hyvinä – ja työntäyteisinä!
* * *
Satavuotispäiväänsä lähestyvä itsenäinen Suomi elää taas omaa etsikkoaikaansa. Päähaasteemme on nyt taloudellinen ja yhteiskunnallinen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka tukevat haasteeseen vastaamista varmistamalla turvallisuutemme ja ulkoisen vaikutuskykymme. Haasteen voittaminen edellyttää vahvaa johtajuutta, mutta myös vahvaa yhteisen kohtalon henkeä. Henkeä, joka kantaa vastuuta itsestä, toisesta ja koko Suomesta.
Hyvät ystävät, haluan esittää lopuksi lämpimät kiitokseni kaikesta avustanne ja tuestanne kuluneina kuukausina. Yhä useammat teistä olen jo läheisemmin tavannut vierailujen ja muiden koitosten tiimellyksessä. Ja ne, joita en ole tavannut, ovat tuttuja raporttien reunoista. Ehkä sellainen työnjohdollinen kommentti on vielä paikallaan, että useammin ja osuvammin kirjoittavat tunnen parhaiten.
Muutamat teistä ovat toimineet tai tulevat toimimaan maissa, joissa tilanne on kaikkea muuta kuin vakaa ja varma. Tämä luo tehtävään erityisen haasteensa. Teille kaikille, mutta erityisesti näille kovien paikkojen kokijoille, toivotan voimia, onnea ja menestystä. Teillä on etuoikeus, mutta myös ”etuvelvollisuus” edustaa ja palvella Suomea maailmalla.
Kiitos!