Arvoisat edustuston päälliköt, arvoisat työtoverit,
Maailmanpolitiikan suuret kysymykset ovat tällä viikolla vahvasti esillä täällä Helsingissä. Enkä tarkoita yksistään nyt näitä keskusteluja, joita perinteisesti suurlähettiläskokouksen tiimoilta käydään. Oman vierailuvaihtoni osalta syyskausi alkaa huomenna, kun presidentti Putin saapuu tänne vieraaksi. Ja jo eilen meillä oli tilaisuus vaihtaa mielipiteitä täällä vierailleen Iranin ulkoministerin kanssa.
Mielenkiintoinen tapaamisten sarja jatkuu muutaman viikon kuluttua virallisella vierailullani Ukrainan presidentti Zelenskyin luona. Paljon muutakin on syksyn mittaan vielä luvassa. Hetki on otollinen pohtia kansainvälisten suhteiden tilaa, myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perimmäistä olemusta.
* * *
Neljä vuotta sitten, kun otimme ensiaskeleita yhteistoiminnassamme edellisen hallituksen kanssa, lainasin tässä samassa tilaisuudessa J.W. Snellmania. Nuo ajatukset vuodelta 1863 ansaitsevat tulla taas toistetuiksi. ”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta”, kansallisfilosofimme kirjoitti. Ja jatkoi: ”Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä.”
2020-luvun kynnyksellä nämä teesit voivat yhtäältä kuulostaa pahasti vanhentuneilta. Jyrkän eron tekeminen ihmiskunnan ja kansakunnan edun välille ei ole mielekästä, ei mahdollistakaan. Niiden kohtalonyhteydestä toki myös Snellman tekstissään huomautti. Nyt tuo yhteys vaan on tiiviimpi kuin koskaan ennen. Käsissämme on -valtava joukko viheliäisiä globaaleja ongelmia, joita yksikään valtio ei pysty yksin ratkaisemaan. Ja on yhteydellä myös myönteisempi kääntöpuoli: globalisaatio on ongelmallisten ilmiöiden lisäksi levittänyt koko ihmiskunnan etua niillekin, jotka olivat aiemmin sen ulottumattomissa. Yhteisen hyvän tavoittelu, silloin kun siihen kumppaneita löytyy, edistää myös omaa asiaamme.
Mutta kiihtyvän suurvaltakilpailun ja rapistuvan kansainvälisen järjestyksen keskellä Snellmanin valtioviisaudessa on toisaalta aivan uutta ajankohtaisuutta. ”Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä”, hän tunnetusti korosti. Tämän ajatuksen palauttaminen mieleen ei suinkaan ole mitään kapeakatseista, poissulkevaa kansallismielisyyttä. Ajatonta realismia, pikemminkin. Viime kädessä vain me itse vastaamme omasta turvallisuudestamme ja hyvinvoinnistamme, ei kukaan muu. Kaikki eivät yhteisen hyvän asialla ole.
* * *
Tämän ristiriidan kanssa me joudumme elämään. Maailmassa vaikuttavat yhtä aikaa vastakkaisiin suuntiin vetävät voimat. Ne, jotka tuovat kansakuntia yhteen ja ne, jotka ajavat niitä erilleen. Valitettavasti viimeksi mainitut tuntuvat yhä useammin pääsevän niskan päälle.
Meidän on tietenkin tehtävä kaikki voitavamme tämän kehityksen suunnan kääntämiseksi. ”Sääntöpohjainen järjestelmä” ja ”kansainvälinen yhteistyö” – emme painota näitä sanapareja puheenvuoroissamme vain moraalista puhdasoppisuuttamme osoittaaksemme. Toimiessaan ne palvelevat suoraan sekä koko ihmiskunnan että omaa etuamme. Niiden tinkimätön puolustaminen vaatii sanojen lisäksi myös konkreettisia tekoja. Samanmielisiä yhteistyön puolustajiakin rinnallamme onneksi riittää.
Oma vaikutusvaltamme muiden harjoittamaan politiikkaan, myös yhdessä kumppaniemme kanssa, on kuitenkin rajallinen. Siksi on varauduttava myös ei-toivottuun tulevaisuuteen. Sellaiseen, jossa instituutiot ja yhteistyömekanismit entisestään heikkenevät ja voimapolitiikka ja vastakkainasettelu edelleen korostuvat.
Olivatpa olot meille suotuisat tai eivät, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkein päämäärä pysyy samana. Se on kansainvälisen asemamme vahvistaminen ja turvallisuutemme takaaminen. Siihen me omalla toimillamme pystymme kaikkein eniten vaikuttamaan. Siinä onnistuminen on politiikkamme onnistumisen mittari.
Ulkopolitiikan tuloksia ei pidä sotkea ulkopolitiikan välineisiin. Johonkin liittoutumaan tai maaryhmään kuuluminen ei itsessään ole päämäärä vaan keino. Aloitteet, tapaamiset ja lausunnot eivät itsessään ole päämääriä vain keinoja. Ratkaisevaa on, millaisia tuloksia näillä välineillä saadaan aikaan. Johtavatko ne haluttuun muutokseen vai eivät? Vahvistavatko ne kansainvälistä asemaamme ja turvallisuuttamme vai eivät?
* * *
Kuten hyvin tiedätte, globaali tilanne on muuttunut perin epävakaaksi. Avoimia ja orastavia konflikteja on kaikissa ilmansuunnissa, Ukrainasta Syyriaan, Persianlahdelta Korean niemimaalle. Uutta kylmän sodan päättymisen jälkeisessä tilanteessa on nyt suurvaltakilpailun yhä avoimempi ulottuminen kaikille mantereille.
Suurvallan määritelmä riippuu perspektiivistä. Talouden alalla Yhdysvallat ja Kiina ovat Venäjään verrattuna aivan omassa sarjassaan painivia jättiläisiä. Niiden kauppapoliittisten välien kiristymisen lopullisia vaikutuksia voimme vasta arvailla. Geopolitiikan alueella maapallo ei kuitenkaan ole kaksinapainen. Sotilaallisella ja poliittisella voimallaan Venäjä on kiistatta osoittanut olevansa kolmas suurvalta. Tämä kolmio, jonka kärkinä ovat Washington, Peking ja Moskova, lyö nyt leimansa koko kansainväliseen turvallisuustilanteeseen.
Eivätkä suurvaltojen väliset jännitteet rajoitu vain kriisialueille. Kolmion kärjistä kohdistuu sen sisällä olevaan Euroopan unioniin voimistuvia, ristikkäisiä paineita. Paineet alkavat näkyä myöskin EU-jäsenmaissa.
Tuon kolmion keskellä kansainvälisen asemamme säilyttäminen, sen vahvistamisesta puhumattakaan, käy jatkossa alati työläämmäksi. Kolmio ympärillämme voi muuttaa muotoaan ja asentoaan yllättävänkin nopeasti. Oman liikkumatilamme ylläpitäminen edellyttää, että seuraamme tätä dynamiikkaa hyvin tarkasti.
Arvaamattomuutta lisää osaltaan se, etteivät suurvallatkaan ole immuuneja sisäisille ristiriidoille. Lähestyvä vaalivuosi Yhdysvalloissa sekä Moskovan ja Hongkongin mielenosoitukset tuovat kukin omalla tavallaan näitä jakolinjoja kaikkien nähtäväksi. Seuraukset ovat vielä tuntemattomia, mutta jonkinlaisen jälkensä ne maiden johtoon vääjäämättä jättävät.
Suora keskusteluyhteys kaikkiin kolmion kärkiin on meille tässä tilanteessa korvaamattoman arvokas. Emme me näissä keskusteluissa suurvallan päätä joltain sen jo valitsemalta suurstrategiselta linjalta pysty kääntämään. Mutta muissa asioissa vaikutusmahdollisuuksia voi joskus ollakin.
Vuoropuhelu antaa meille aina paremmat edellytykset aavistaa ennalta suurvaltojen seuraavia liikkeitä, ja samalla maksimoida omaa reagointikykyämme. Ja ennen muuta puheyhteys tarjoaa tilaisuuden tuoda suoraan esille omat kantamme, varmistaa, että meidän asemastamme ei vallitse mitään epäselvyyttä. Samalla saattaa syntyä tilanteita, joissa voimme edesauttaa suurvaltojen keskinäistä dialogia.
* * *
Huomattavasti kolmiota mieluummin piirtäisin maailmanpolitiikan kuvan nelikulmiona. Sellaisena, jossa Euroopan unioni olisi tasavertainen globaali toimija muiden suurvaltojen kanssa. Osana vaikutusvaltaisempaa unionia omakin asemamme vahvistuisi. Ikävä kyllä EU:n geopoliittinen ja turvallisuuspoliittinen painoarvo ei kuitenkaan toistaiseksi vastaa sen taloudellista voimaa.
Sanottakoon nyt selvästi: kannatan voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Yhteisen eurooppalaisen äänen, yhteisten eurooppalaisten tekojen eteen meidän on syytä ponnistella niin puheenjohtajana kuin rivijäsenenä.
Jatkossa meidän on myös varmistettava, että Iso-Britannia pysyy tiiviisti osana eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää EU-eronsa jälkeenkin. Se vaatii luovia ratkaisuja, etenkin jos edessä todella on sopimukseton ero. Olen itse alkanut pohtia, voisiko Lissabonin sopimuksen artiklan 42.7 jotenkin ulottaa koskemaan myös EU:n taakseen jättänyttä Isoa-Britanniaa. Avunantovelvoitehan on jäsenvaltioiden keskinäinen sitoumus, ei unionipolitiikkaa.
Emme kuitenkaan voi tässä hetkessä rakentaa omaa turvallisuuttamme sellaisen varaan, mitä ei vielä ole. Siksi läntinen yhteistyömme perustuu EU-jäsenyyden ohella laajaan kirjoon erilaisia toisiaan täydentäviä yhteyksiä, Nato-kumppanuudesta monenkeskisiin ja kahdenvälisiin järjestelyihin sekä Yhdysvaltain että eurooppalaisten maiden kanssa. ”Kudelmaksi” tätä taidettiin nimittää tämän kesän Kultaranta-keskusteluissa. Nimityksestä viis – se tapa, jolla olemme tämän kokonaisuuden rakentaneet, saa jatkuvasti kansainvälisissä yhteyksissä hyvin myönteistä palautetta. Kansainvälisen asemamme vahvistamista tämäkin.
* * *
Kuten jo edellä totesin, varjostavat suurvaltakolmioon liittyvät avoimet kysymykset kaikkia maailmankolkkia. Oma lähialueemme ei tee tässä poikkeusta. Vielä Itämerta enemmän suurvaltojen huomio näyttää nyt kiinnittyvän arktiselle alueelle.
Huoli arktisesta turvallisuudesta oli ilmastonmuutoksen ohella toinen syy pyrkimyksillemme järjestää Arktisten maiden huippukokous aiemmin tänä vuonna. Oma valmiutemme kokouksen isännöimiseen oli ulkopolitiikkamme keinoja, ei päämäärä itsessään. Vaikkei kokouksen koollekutsuminen suurvaltajännitteistä johtuen ole vielä onnistunut, ei sen tarpeellisuus ole mihinkään kadonnut.
Kaikkien kahdeksan arktisen maan kokoontumiseen liittyy omat vaikeutensa. Mutkattomammin pohjoisten alueiden tilanne tuo yhteen pienempiä, samanmielisten Pohjoismaiden ryhmiä. Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö on tunnetusti tiivistynyt viime vuosien aikana suorastaan hämmästyttävää vauhtia. Sen rinnalla on varmasti hyödyllistä avata uusia yhteyksiä myös yhteisen naapurimme Norjan kanssa. Olenkin kutsunut syyskuun alkupuolelle koolle yhteisen vapaamuotoisen tapaamisen Suomen, Ruotsin ja Norjan pää-, puolustus- ja sisäministerien kanssa. Tarkoituksena on ensimmäistä kertaa käydä tällä kokoonpanolla epävirallista turvallisuuspoliittista ajatuksenvaihtoa.
* * *
Yhteistoiminta uuden hallituksen kanssa on käynnistynyt kesän aikana ongelmitta. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjamme pääpiirteisiin ei ole luvassa muutoksia. Joitain uusia painotuksia hallituksenvaihdokset toki aina tuovat mukanaan. Tästä hallitusohjelmasta nousee esiin kaksi selvää painopistettä, Afrikka ja ilmastonmuutos. Erittäin tärkeitä kokonaisuuksia kumpikin. Olette näistä molemmista aiheista täällä jo eilisten ministeripuheenvuorojen yhteydessä perusteellisesti keskustelleet. Tyydyn siis esittämään kummastakin vain lyhyen huomion nimenomaan tuloksellisuuden näkökulmasta.
Kun Afrikka ja kehityspolitiikka nyt ovat vahvasti hallituksen agendalla, soisin kiinnitettävän huomiota keinojen rinnalla myös niiden vaikuttavuuteen. Itse kannattaisin myös tällä alalla yhteisen eurooppalaisen lähestymistavan vahvistamista. Meneillään oleva EU-puheenjohtajuus tarjoaa Suomelle tähän tilaisuuden.
Kansallisten toimien parempi johdonmukaisuus on tietysti tavoitteena hyvä alku, mutta vielä tärkeämpää olisi varmistaa, etteivät EU-jäsenmaat ja niiden rahoittamat toimijat tee jopa ristiriitaista politiikkaa toisistaan tietämättä. Kehitys- ja Afrikka-poliittiset voimansa paremmin yhdistämällä eurooppalaiset maat saisivat jo nyt käyttämillään resursseilla varmasti enemmän tuloksia aikaan. Samalla EU:n ulkopoliittinen vaikutusvalta ja painoarvo tulevaisuudessa yhä tärkeämmäksi muuttuvalla mantereella vahvistuisi.
Ilmastonmuutoksen osalta hallituksen kunnianhimoisia tavoitteita on maailmalla kiitelty. Yhdyn tässä kiitoksiin: näitä tavoitteita todella kelpaa kansainvälisesti esitellä. Varsin pian aletaan kuitenkin kysellä konkreettisten tekojen perään. Ensimmäistä kertaa tämä on vastassa syyskuun lopulla, kun osallistun pääsihteeri Guterresin koollekutsumaan ilmastohuippukokoukseen YK:n yleiskokousviikon yhteydessä.
Ilmastopolitiikassa esimerkin voima on vahva. Voimme vaatia muilta enemmän vasta kun olemme itse osoittaneet siihen pystyneemme. Pelkät tavoitteet eivät siis vielä riitä. On saatava näyttöä myös niiden saavuttamisesta.
* * *
Arvoisat suurlähettiläät, maailmanpolitiikan jännitteet ja kansainväliseen sopimusjärjestelmään kohdistuvat paineet ovat saaneet jotkut jo synkästi puhumaan diplomatian päättymisestä. Olen itse kovasti toista mieltä. Kun olosuhteet muuttuvat vaikeammiksi, kysyntä taitavalle diplomatialle vain kasvaa.
Alan ammattilaisina teille ei ole mikään uutinen, että taitavaa diplomatiaa tehdään sekä julkisuudessa että sieltä piilossa. Molemmille keinoille on aikansa ja paikkansa. On tilanteita, joissa profiilin nostaminen ja näkyvyys ovat tärkeitä. On myös tilanteita, joissa on viisaampaa esittää asiansa kaikessa hiljaisuudessa kulissienkin takana.
Se ei tarkoita vaikeiden asioiden välttelyä, vaan keskittymistä kannaltamme olennaisiin tuloksiin. Jos kansainvälinen asemamme ja turvallisuutemme – tai esimerkiksi ihmisoikeustilanne muualla – paranevat sillä, että arvostelemme muita julkisesti, niin se kannattaa ilman muuta tehdä. Yleensä taidamme kuitenkin saada enemmän aikaan toimimalla toisin.
Mitä vaikeammiksi olosuhteet käyvät, sen arvokkaammaksi suomalainen diplomatia Suomelle muuttuu. Se on tehtävä, josta voitte olla ylpeitä. Haluan toivottaa teille kaikille voimia tärkeässä työssänne.